Upea Oulujärven retkeilyalue: Makkaraniemen reitti ja muut täsmävinkkimme Manamansaloon

Kaupallisessa yhteistyössä Geopuistot kestävän matkailun vetovoimatekijöiksi -hanke

Suomi-neidon vyötäisillä lainehtii eräs koko maamme suurimmista järvistä, Oulujärvi, ’Kainuun meri’. Oulujärven sylistä taas kohoaa hiekkaparatiisi, Manamansalon saari, joka on yksi Rokua Geoparkin kohteista. Kyseessä on hengästyttävän kaunis retkikohde: jyrkät hiekkatörmät, matalina kauas jatkuvat hiekkapohjaiset rannat, mäntykankaat ja lukuisat kirkkaat metsälammet pitävät seuranaan erittäin hienoa retkeilyreitistöä. Manamansalon lumosta tuhdin annoksen saadakseen voi kulkea esimerkiksi Makkaraniemeen johtavan rengasreitin. Katso jutun lopusta myös muut täsmävinkkimme saarelle!

• Lähtöpiste kartalla
• Reitti n. 8 km
• Tulipaikka: useita
• Esteetön: osittain (P-alueelta Särkisen laavulle, n. 700 m/suunta)
• Saapuminen autolla: Teeriniementie 156, Vaala
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Kapea tie johdattaa meidät Manamansalon leirintäalueen luo Teeriniemeen, Oulujärven retkeilyalueen reittien äärelle. Retkeilyalueen kohteita löytyy myös Oulujärven pienemmiltä saarilta, mutta Manamansalossa veneetön pääsee tutustumaan tähän jääkauden luomaan muodostelmaan vaivatta. Manamansalo on osa Rokua UNESCO Global Geoparkia – aluetta, jonka vaikuttavissa muodostelmissa olemme aiemmin retkeilleet muun muassa Rokuan kansallispuistossa sekä Oulujoen laaksossa Muhoksen Lemmenpolulla.

Taivasta peittää pilvien matto, jota kuitenkin siniset läikät siellä täällä koristavat. Metsä tuoksuu havulle ja suurelle järvelle, kun astumme ulos autosta leirintäalueen tuntumassa olevalla isolla pysäköintialueella. Kulkiessamme rantaa kohti, ihmisiä istuu jäätelöihinsä ja jutusteluunsa keskittyneinä leirintäalueen terassilla, ja joku viettää sylivauvan kanssa evästaukoa nuotiopaikalla tulistellen. Hiekkarannalla lapset juoksevat matalassa rantavedessä ilosta kirkuen. Me kiinnitämme katseemme horisonttiin: mikä silmiä lepuuttava näköala aavalle järvelle!

Tutustumme alueen reittikarttaan, joka tursuaa retkeilypalveluita. Alueella on monta erilaista taukopaikkaa sekä polkuja merkitsevien katkoviivojen verkko. Me päätämme valita tummansinisellä merkityn reitin, joka johdattaa rantaviivaa pitkin Makkaraniemeen ja palaa sieltä metsän lävitse takaisin. Laskeskelemme äkkiseltään reitin pituuden olevan noin 7 kilometriä, mutta 8 taitaa olla lähempänä totuutta, tai jopa 9, loppupään reittivaihtoehdoista riippuen. Kartan löydät pdf-muodossa tästä.

On aika astua reitille, jossa oppaanamme toimivat puihin merkityt siniset maalitäplät. Ylitämme puisen sillan, jonka alla Oulujärvi ja Teerilampi kohtaavat toisensa rauhallisena virtana. Polku sillan jälkeen kulkee jonkin matkaa hieman kauempana rannasta, metsän sylissä. Manamansalon metsä on pohjoisen metsää: vaikka sitä on kaikkialla ympärillä, näemme kauas. Metsässä männikkö kasvaa mustikanvarpumaton joukosta, eikä silmä pökkää minkäänlaisiin pensaisiin tai pusikoihin pitkälläkään matkalla.

Odotamme innolla polun kaartumista takaisin kohti rantaa, ja kun se hetki koittaa, löydämmekin mitä komeimmalta maisemapaikalta nuotiokehän eväspöytineen. Manamansalon jyrkkä rinne viettää kauas alas, joten törmällä on hyvä olla valppaana.

Emme itse tällä erää tulistele, sillä olemme juuri evästelleet Manamansalon Portilla pienen ajomatkan päässä. Ravintolassa on tarjolla muun muassa monia Geofood-statuksen saaneita ruoka-annoksia, joiden raaka-aineiden juuret ovat tämän alueen, Rokua Geoparkin, maaperässä. Esimerkki tällaisesta annoksesta on paistetut muikut perunamuusilla!

”Rokua Geopark -alueen geologinen syntytarina on muovannut alueen maaperää ja ilmastoa myös lähiruoan tuotantoon sopivaksi. Geopark-alueella tuotetaankin nykyisin ainutlaatuista lähiruokaa, GEOfoodia, joka on vahvasti sidoksissa alueen geologiseen perintöön. Ympäristö ja matkailu linkittyvät Geofood-tuotteissa siten saumattomasti toisiinsa. GEOfood-tuotteet on valmistettu Geopark-alueen paikallisissa yrityksissä, paikallisista raaka-aineista, tarkkojen GEOfood-kriteerien mukaisesti.”

Rokuageopark.fi

Tulipaikan jälkeen polku jatkaa törmän harjanteella melkein aina Makkaraniemeen saakka. Reitti todella kulkee reunalla, korkealla vedenpinnan yläpuolella. Paikan mittasuhdetta ja törmän korkeutta kannattaa käydä itse ihailemassa!

Törmällä kasvavien mäntyjen juurakot ovat osin paljastuneet, kun eroosio on nakertanut hiekkaa pois niiden ympäriltä. Monet puut ovat jo kaatuneetkin joko alas rinteeseen tai metsän suuntaan. Ne muistuttavat meitäkin katsomaan mihin astumme, liian reunalle ei tee mieli mennä ettei hiekka petä jalkojen alla. Muutenkin on hyvä pysytellä polulla.

Vaikka ennen Makkaraniemeä ei toista taukopaikkaa olekaan, reitin varrella on monia luontaisia pysähdyspisteitä. Maiseman avartuessa esteettömänä järvijättiläisen, Kainuun meren selälle, on vaikea olla hidastamatta kulkua ja pysähtymättä kokonaan. Oulujärvestä niin ikään kohoava Ärjänsaari on kuuluisa hiekkaseinämistään, mutta sinne päästäkseen pitää ylittää vesistö. Manamansalo on ehdottoman hieno ja helppo vaihtoehto Ärjälle.

Matkan edetessä maisemaan alkaa tulla vaihtelua. Yhtäkkiä vasemmalla alapuolellamme ei näykään kivinen ja hiekkainen törmä, vaan viidakkomainen lehto leppineen ja saniaisineen! Lehdon tuntumassa ulotamme katseemme kauemmas rannalle, missä isokoskelonaaraat viettävät päiväänsä lepäillen ja sulkiaan sukien kaikessa rauhassa.

Polku on pitänyt meitä niin hyvin otteessaan, että saavumme Makkaraniemeen paljon nopeammin kuin kuvittelimme. Tuntuu että vasta pääsimme alkuun! Toki Makkaraniemi ei ole ihan kierroksen puolivälissä, mutta olemme kuitenkin tässä vaiheessa taittaneet jo 3,3 kilometriä.

Makkaraniemessä kohtaamme maastopyöräilyseurueita parinkin perheen verran. Väistämme kapealla polulla, ja niin lapset kuin aikuiset huikkaavat meille iloiset kiitokset rullaillessaan ohitsemme. Hienolla taukokatoksella, Makkaraniemen takkatuvalla, sen sijaan ei ole ketään. Katoksessa tosiaan on hieno muurattu takka kauniine piippuineen, melko persoonallinen näky!

Pohdimme hetken lähtisimmekö kulkemaan niemenkärkeen saakka. Sinne ei näy viitoitusta, eikä reittikään johda sinne. Emme ole ihan varmoja onko sinne ok mennä, joten varmuuden vuoksi jätämme menemättä. Tiedämme hiekkamaan olevan herkkää kulumiselle, emmekä halua osaltamme olla tallomassa sitä paikassa, minne meitä ei erikseen ole ohjattu. Niinpä jatkamme kulkuamme sinisellä merkityllä reitillä, joka nyt etenee korkean törmän sijasta tasamaalla, Oulujärvestä omaksi altaakseen kuroutuneen Kaaresjärven länsirannan myötäisesti, kunnes polku kaartaa sisälle metsään.

On merkillepantavaa ja suorastaan hämmästyttävää, että vaikka olimme unohtaneet kaikki mahdolliset itikkasuojat autoon, ei meillä juurikaan ole vaikeuksia sääskien kanssa. Muutama inisijä silloin tällöin pääsee pistämään nilkkaan tai jakaukseen, mutta ei mitään niin runsasta, että se olisi haitannut retkeämme silloinkaan, kun kuljemme metsässä viimeisiltäkin tuulenvireiltä suojassa.

Reitti on myös kuivuutensa ja tasaisuutensa ansiosta mukavan leppoisa kuljettava. Ei hikeä nostattavia mäkiä, ei lutakkoja. Yksi muutaman metrin mittainen märempi kohta koko kierroksen varrella.

Sen sijaan saamme jo näin heinäkuun alussa maistella ensimmäisiä kypsiä mustikoita – marjasadosta näyttää tulevan todella runsas! – sekä tuoksutella kukkaan jo puhjenneita ensimmäisiä kanervia, joiden värimaailma erottuu kauniisti valkoharmaita, uhkeita jäkälämattoja vasten.

Polun kaarrettua Kaaresjärven rannalta metsään ja siis sisäsaareen, maiseman valtaa yksioikoinen, loivasti ja somasti kumpuileva mäntykangas vailla minkäänlaista muuta puustoa. Viivasuorien runkojen lomasta näkymä kantaa vaikka kuinka pitkälle eri suuntiin. Muistan ihmetelleeni samaa näkyä muuallakin, muun muassa Rokua Geoparkiin niin ikään kuuluvassa Rokuan kansallispuistossa, joka ei ole kaukanakaan Manamansalosta. Vaikka yksi selkeä syy mäntyvaltaisuudelle on metsätalous, niin mänty myös on näillä main jotakuinkin ainoa puu, joka onnistuu onkimaan itselleen tarvittavat vedet ja ravinteet erittäin läpäisevästä hiekkamaasta. Asiaa avataan lisää Luontoon.fi:ssä:

”Toki mäntyä suosivalla metsänhoidolla on kansallispuiston ulkopuolella ollut osuutensa asiaan, mutta luonnontilassakin Rokua on ollut männyn valtakuntaa. Rokuan maaperä on poikkeuksellisen hienojakoista, helposti vettä läpäisevää harju- ja dyynihiekkaa. Näin äärimmäisen kuivassa ja karussa maaperässä puulajeista yleensä vain mänty selviää.”

Luontoon.fi

Metsän pohjalla levittäytyy matala varpujen sekä ihan ennen kaikkea erilaisten jäkälien läikikäs matto, joka lempeydellään, kauneudellaan ja melkeinpä leikkisällä ulkonäöllään tuo mieleen kuin ihanan lastenhuoneen maton, päättymättömän pehmeän kudelman, jossa pulleroiset jäkäläläikät puhkuvat lempeää, valkoista olemustaan vihreyden keskellä. Tästä näkymästä polun varrella erottuvat ainoastaan pari kosteikkoa, joiden kirkuvan vihreyden keskellä näemme vielä veden mustan silmän.

Ennen kuin huomaammekaan, olemme Särkisen rannalla. Muutaman askeleen päässä vasemmalla pieni seurue ihmisiä pitää taukoa tulipaikalla. Vastarannalla erottuu mustakattoinen kota, joka todellisuudessa on järveen työntyvän niemen päässä. Me jatkamme reittiämme eteenpäin ja saavumme tyhjälle taukopaikalle, eräänlaiselle kotalaavulle. Ystäväni oikaisee selkänsä penkille ja minä kuljen rantaan katselemaan mitä näkyy. Näen ja kuulen kalalokkeja, ja joku soutelee veneellä lammen selällä. Tämä on yksi alueen lammista, joihin on istutettu kirjolohta, ja rannalla onkin taulussa tietoa kalastuksesta alueella.

Kodan sisältäkin on kaunis näköala lammelle. Kun jatkamme matkaamme saamme huomata, että paluu pysäköintialueelle tapahtuu puomitettua soratietä pitkin. Luontoon.fi ei mainitse, että Oulujärven retkeilyalueella olisi esteettömiä palveluita, mutta jään miettimään, olisiko puomi mahdollista saada tarvittaessa auki, jotta tälle kodalle pääsisi tulistelemaan vaikka pyörätuoliakin käyttävä? Sitten muistan, että reitin alussa olleessa karttataulussa tämä kotalaavu on tosiaan merkitty esteettömäksi.

Mieleeni muistuu myös, että juuri tätä Särkisen seutua suuresti muistuttava Pitkäjärven kota Rokuan kansallispuistossa on ainakin ihan virallisesti esteetön kohde.

Automme odottaa meitä lähes tyhjällä pysäköintialueella, ja kävelyretki on tullut päätökseensä. Mikä kuitenkaan olisi sen ihanampaa kuin saada retken päätteeksi lepuuttaa mieltä, silmiä ja kehoa kirkkaassa luonnonvedessä? Poikkeamme viereisessä Kokkojärvessä, joka kokonsa puolesta on todellisuudessa kylläkin lähinnä lampi. Polku johtaa rantaan, missä hiekkapohja vastaanottaa retkellä uupuneet jalkamme raikkaan veden syliin.

Tämä on varmasti suppalampi. Vesi on hyvin kirkasta ja rannat äkkisyvät. Tumma sini ammottaa vierelläni, kun snorklaan rantoja myöden pienen matkaa. Välillä pysähdyn vain kellumaan evääkään liikauttamatta, hengitän rauhassa ja seuraan pienen ahvenparven vastaantuloa. He jatkavat matkaansa suoraan alapuoleltani minusta mitenkään välittämättä. Suuria puita on kaatunut lampeen ja upottanut latvuksensa jonnekin syvyyden syövereihin. Yksi niistä on niin jättimäinen, että se taitaa olla suurin puu, mitä koskaan olen vedessä nähnyt. Kuumottaa ajatellakin kuinka syvällä veden hämärissä uumenissa sen latva mahtaa olla.

Näe myös nämä Manamansalossa

Manamansalo ei ole saarena aivan valtaisa – sen päästä päähän on ajanut autolla parissakymmenessä minuutissa. Siellä käydessään kannattaa käväistä katsomassa muutama mielenkiintoinen pienempi paikka, jos vain auto tai vaikkapa polkupyörä on käytössä.

Manamansalon muistomerkkikirkko

• Kohde kartalla
• Kiloniementie 202

Järven rannalla metsän keskellä kohoaa korkea ja terävä kellotapulin katto korkeuksiin. Sen edessä järven puolella ovat penkkirivit ja suuri risti taivasalla. Vuonna 1959 rakennettu Manamansalon muistomerkkikirkko sijaitsee Kainuun ensimmäisen kirkon paikalla. Paikalla sijaitsi Oulujärven seurakunnan kirkko vuosina 1559–1585. Tämä toi mieleeni seuraavan tarinan tunteiden kuumenemisesta ja alueen syntyhistoriasta:

”Manamansalon synnystä kerrotaan, että muinoin Kivesvaaralla asustellut hiisi vihastui kristinuskon tulosta. Suutuspäissään hän raapaisi kourallisen maata Kivesvaaran kupeelta ja viskasi sen Oulujärvelle, ja tästä hiiden kourallisesta syntyi Manamansalo.”

Luontoon.fi

Maailma on sittemmin muuttunut paljon, esimerkiksi niin, että Vaalan kunta on vaihtanut Kainuusta Pohjois-Pohjanmaahan. Omaa mieltäni tunnustellessani huomasin kuitenkin koko Manamansalossa viettämäni ajan kokevani olevani Kainuussa, eräässä rakkaimmista lempimaakunnistani.

Kilonniemen gneissikallio

• Kohde kartalla

Hiekkatien vieressä matalassa männikössä kohoaa valkoinen kivikumpu, joka kaltaiselleni Saaristomeren-kävijälle tuo elävästi mieleen rantakalliot. Tällaisessa pohjoisemman Suomen luonnossa näky on kuitenkin varsin poikkeuksellinen. Kauniin raidalliset kalliot ovat saaneet seurakseen parikin alueen geologiasta kertovaa opastaulua.

”Oulujärven vanhimmat gneissit ovat kiteytyneet 2700–2600 miljoonaa vuotta sitten. Ne edustavat EU:n vanhinta manneraluetta.”

Opastaulu

Ihan alkuperäisessä muodossaan nämä kuvan gneissit eivät ole säilyneet, sillä opastaulu kertoo, että aikojen kuluessa gneissiin on tunkenut tummia diabaasijuonia, minkä lisäksi ne ovat vähän myöhemmin vielä osittain sulaneet ja poimuttuneet ja niiden joukkoon on päässyt graniittista kivisulaa.

Nämä kuvassa näkyvät Kilonniemen kalliot sijaitsevat melkeinpä muistomerkkikirkon vieressä, vain pienen siirtymän päässä. Sama tie, joka johtaa muistomerkkikirkolle, johtaa myös gneissikalliolle. Molemmille on viitoitus Manamansalontieltä.

Kirkkaat lammet kutsuvat snorklaajaa

Osa Manamansalon lammista on todella kirkkaita. Snorklaajana otin retken aikana tästä ilon irti niin Kokkojärvellä kuin Heikanlammella. Ilmakuvasta näyttäisi siltä, että myös Iso-Peura olisi hyvin kirkas, mutta se jäi itsellä näkemättä. Hiekkapohjaisiin lampiin on ihana mennä ja niissä on kaunista kulkea rauhassa snorklaten. Tällaisissa lammissa ahven on lähes varma snorklaajan kaveri, vain kalojen koko ja määrä voivat vaihdella.

Manamansalon hiekkamuodostelmien katselu pinnan alla tuo luontoretkeilyyn uutta ulottuvuutta. Luonto jatkuu pinnan alla. Siinä missä kuivalla maalla hiekkamuodostelmilla elävät kanervat ja kimalaiset, pinnan alla kalat ja erilaiset vesikasvit viettävät aikaansa. Näkyvyyden kantaessa monta metriä pinnan alapuolelle, voi snorklaaja tuntea kuin lentävänsä maiseman yllä.

Koillismaan tuntumaan saisi intohimoinen snorklaaja suunniteltua poikkeuksellisen antoisan roadtripin. Yhdistä vähintään viikon kestävään snorklausreissuusi Manamansalon lisäksi Hossan ja Rokuan kansallispuistot sekä Soiperoinen Taipalsaarelta, miksei vielä Posion Livojärvikin! Hiekkaa, puita, kaloja ja kristallinkirkasta vettä riittää näillä main.

Lue myös

Mitä ovat geoparkit ja mitä iloa niistä on retkeilijälle? Näin bongaat ne kaikki!

Geoparks Finland

Geoparkit – Retkipaikan kooste kaikista Suomen Geoparkeista