Rokualla yhdistyvät Geopark ja kansallispuisto: Monikäyttöura ylitti talviretkemme odotukset todella

Kaupallisessa yhteistyössä Geopuistot kestävän matkailun vetovoimatekijöiksi -hanke

Tasamaa muuttuu yhtäkkiä kumpuileviksi harjanteiksi, joita peittelee tuulessa humiseva mäntyjen meri. Tuntuu, että olemme saapuneet rauhaan kauas kaikesta, vaikka todellisuudessa Oulu jäi taakse vain reilu tunti sitten. Kuljemme syvemmälle jääkauden muotoileman maan syliin, paikkaan, jossa vastaus jopa metsän pienimpiin piirteisiin löytyy vuosituhansien takaa. Ja tiedämme, että alue on täynnä retkipaikkoja. Olemme saapuneet Rokuan Geopark-alueelle.

Kirjaudumme ystäväni Karon kanssa keskellä luontoa kohoavaan hotelliin ja vetäydymme huoneeseemme räjäyttämään matkalaukkujen sisällön pitkin pöytiä ja kaappeja, kuten asiaan kuuluu, sekä pötkähtämään hetkeksi sängyille. Retkeilyreittiverkoston solmupiste on suoraan hotellin nurkalla, ja on suorastaan ylellistä saada ilman suurempaa hötkyilyä lepäillä rauhassa hetki matkanteon jälkeen, ennen kuin on aika lähteä ulos luontoon. Aikeenamme on vetäytyä illalla Lianjärven päivätupaan, jonka pihalta voisimme katsella tähtitaivasta ja jossa voisimme nauttia hiukan iltapalaakin. Seuraavana päivänä olisi sitten pidemmän retken aika – onneksi sääennuste lupaa kristallinkirkasta sekä illalle että seuraavalle päivälle.

*Geoparkin lippu liehuu hotellin pihalla, ja alueen kartta löytyy rakennuksen seinästä.*

Kertaan sängyllä loikoillessa alueen faktoja esitteestä, jonka löysin hotellin aulasta. Maailmassa on yli 160 Geoparkia, ja juuri Rokua on Suomen ensimmäinen UNESCO Global Geopark. Esite muistuttaa, että alue ei ole tupsahtanut muotoonsa sattumalta: sitä ovat muovanneet ensinnäkin kallioperän liikehdintä planeettamme pinnalla vuosimiljardien aikana, ja miljoonan vuoden aikana yli pyyhkineet mannerjäätiköt ovat viimeistelleet työn luomalla alueelle korkeita dyynejä, syviä suppakuoppia ja alustat suurille soille. Esite mainitsee myös laajat hiekkarannat, ja haaveeni karkaavat hetkeksi kesään. Silloin palaisimme Rokua Geoparkiin ja työntäisimme varpaamme Manamansalon hiekkoihin, vaipuisimme Oulujärven virkistävään syliin uimaan, ja minä pääsisin snorklaamaan myös kirkkaissa lammissa – ja kaikista niistä saisin kiittää jääkautta.

*Rokua Geoparkin esitteestä alueen laajuus on helppo hahmottaa. Kansallispuisto on pieni, mutta edustava palanen komeassa kokonaisuudessa.*

Mutta nyt palataan takaisin talviseen alkuiltaan.

Lianjärven päivätuvalle on matkaa hotelliltamme opasviitan mukaan vain 1,5 kilometrin verran. Käymme valoisalla jo tiedustelemassa paikkoja, jotta pimeässä on mukavampi kävellä. Ala- ja varsinkin ylämäkiä tuntuu riittävän jo näinkin pienellä kävelyllä! Samalla saamme todeta jotain aivan ihmeellistä: tiesimme kyllä, että tuvalle ja siitä eteenpäinkin vie monikäyttöuraksi ristitty talvireitti, jolla saa niin kävellä, hiihtää, pyöräillä kuin lumikenkäilläkin. Mutta koska maastossa on lunta ainakin polviin saakka eikä meillä ollut reitin kunnosta tai huollosta kovin varmaa tietoa, emme olleet osanneet unelmoidakaan, että reitti oikeasti kunnolla kantaisi. Mutta se kantaa meitä kuin teräs, pinta on kivikova. Kävely on kepeää kuin sulalla maalla!

Illan pimeäretki avaruuden äärelle

Pilkkopimeän laskeuduttua lähdemme uudelleen matkaan. Meillä on kyllä otsalamppukin mukana, mutta kuin yhdessä tuumin pidämme sen pois päältä. On jotenkin todella kutkuttavaa saada kulkea pimeässä ja vaipua ikiaikaisen maan, metsän ja taivaan pimeyteen sellaisena, kuin luonto ja avaruus sen suovat. Alue paljastui jään alta yli 10 000 vuotta sitten ja koitan kuvitella, millaista täällä oli silloin. Avaruus ainakin varmasti näytti jokseenkin samalta, mutta milloin männyt saapuivat asuttamaan korkean Rokuanharjun rinteitä? Miltähän harju näytti puista paljaana?

*Tuulessa huojuvat puut tallentuvat kameraan sumuisina varjoina.*

Hurja, puuskittainen tuuli soittaa metsää suorastaan raivokkaasti. Tuon tuosta jokin puu päästää parkaisun tai narahduksen, joka kuitenkin vain vaivoin kantautuu tuulen ja metsän huminan yli. Reitti Lianjärvelle on leveä ja tasainen, mutta nastapohjallisista ei olisi ainakaan alamäissä haittaa. Koska Kuu piilottelee vielä kaukana horisontin alla, emme saa senkään valoa. Erotamme puuttoman väylän – siis reitin – edessämme lähinnä jonkin kuudennen aistin varassa, mutta meillä on hauskaa ja pystymme parantamaan maailmaakin siinä samalla.

Päivätuvalle saapuessamme se on tyhjä, kuten arvasimmekin. Karo menee tupaan tekemään pienet tulet eväitä varten, minä suuntaan rantaan katsomaan ja hieman kuvaamaankin tähtiä.

Linnunrata erottuu kauniisti yläpuolella. Joutsen, Jousimies, Ajomies, Härkä, Kassiopeia, Iso Karhu, Perseus… Monta tuttua kuviota tuikkii avaruudessa niin, että niitä voi katsella juuri Maa-planeetan tästä kolkasta. Naapuriplaneettojakin on näkyvissä, ja olostani tulee kotoisa.

Kameran pidempi valotusaika maalaa tuulessa huojuvat puut suttuisiksi ja paljastaa pohjoistaivaalta heikkoa vihertävää valoa. Jään aprikoimaan, olisiko se revontulia. Täällä on hyvät mahdollisuudet nähdä niitä, sillä olemme varsin pohjoisessa ja kaukana suuremmasta valosaasteesta, mutta tänä iltana silmäni eivät erota loimuja, ja kamerakin näkee vain jotakin aavemaista kajoa.

Rokua on täynnä lampia, joita reunustavat komeat harjanteet. Lianjärven päivätupa sijaitsee Lianjärven rannalla ja on vankkojen mäntyjen ympäröimä. Uudenkarhea tupa ja sen käymälä ovat hienot ja sulan maan aikaan esteettömät.

Karon nuotion kajo hohkaa kotoisasti tuvan ikkunoista. Minä kuitenkin vietän rannalla lumihangessa hyvän tovin tuulen ja kylmän armoilla, sillä haluan katsella pohjoisen tähtitaivasta pitkän aikaa. Täällä hanki ei kanna, joten seison polvia myöten lumessa ja lunta pääsee kenkäänkin. Siitä huolimatta hetki painuu mieleen todella hienona.

Palaamme tuvalta takaisin hotellille Kuun noustessa viimeinkin. Sen juustomainen väri hehkuu vaikuttavana oranssina loistona sysimustan männikön lävitse, kun se on juuri ja juuri riittävän korkealla näkyäkseen Rokuan harjanteiden takaa. Kuun ollessa ylempänä taivaalla se luo varmasti veretseisauttavan hienon sinisen valon ja terävät varjot Rokuan metsiin. Me kuitenkin joudumme vetäytymään unten maille ennen sitä, sillä haluamme olla virkeitä varsinaisen retkipäivän sarastaessa.

Päiväretki: Rokuan Monikäyttöura

Reitin alkupiste kartalla
Reitin pituus 9,4 km
Tulipaikat: Päivätupa ja kaksi kotaa, lisäksi nuotiokatos lähtö- ja paluupisteessä
Esteetön: Osittain
Saapuminen autolla: Kuntoraitti 2, Rokua (Rokua Health & Spa) ja Jaakonjärventie 43 (Hotelli Rokuanhovi). Molemmista osoitteista on yhteys reitille.
Saapuminen julkisilla: Ei mahdollista
Rokuan talvireittien kartta (pdf)

Sääennuste pitää paikkansa ja aamu nousee kuulaana ja kirkkaana. Auringonvalo osuu mäntyjen latvoihin jo kauan ennen kuin lähitähti pilkistää mäkien takaa esiin. Nautimme aamiaisen hotellilla, puemme ulkoiluvaatteet päälle, pakkaamme eväät reppuun ja lähdemme ulos erityisen iloisin mielin sillä tiedolla, että todella saamme kulkea koko lähes 10 kilometriä pitkän monikäyttöreitin ilman apuvälineitä kuten lumikenkiä, jollaiset olimme varmuuden vuoksi itsellemme varanneet Rokua Outdoorilta. Todellista luksusta!

Vaikka lumikenkäily osaa oikeasti olla hauskaa, se on fyysisesti paljon raskaampaa kuin kävely. Itselleni ainakin melkein 10 kilometrin kierros lumikenkäilyä olisi liikaa. Parhaat lumikenkäkelitkin ovat sitä paitsi Rokualla vasta edessä päin, kun lämmön ja pakkasten yhdessä aikaansaama teräshanki keväämmällä kantaa, ja lumikengillä pääsee pujottelemaan minne tahansa, eikä tarvitse seurailla valmiita reittejä.

Tutustumme reittikarttaan hotellin kulmalla. Kierroksen varrelle jää kaksi kotaa, Kirvesjärvi ja Saarinen, ja lisäksi reitti kulkee edestakaisin jo tutuksi tulleen Lianjärven päivätuvan ohitse. Oikein hyvä, näin pitkällä reitillä taukopaikkoja todella kaipaakin tasaisin väliajoin. Lyhyempää retkeä kaipaava saisi erinomaisen Rokua-elämyksen kulkemalla joko Lianjärvelle tai Kirvesjärven kodalle saakka ja palaamalla samaa reittiä takaisin. Osuuden varrelle jää paljon mäkiä ja vesistöjä, ja se on hieno pätkä vuodenaikaan katsomatta.

Emme lähtiessämme – tai sen puoleen koko kierroksen aikana – näe muita kävelijöitä. Itse asiassa koko monikäyttöura tuntuu olevan kuin yksin meitä varten tänä päivänä. Reitin alkupisteessä kuitenkin joku tulistelee katoksessa Ahveroisen rannalla. Ympärillä suhaa myös iloisia hiihtelijöitä, ja mikä ettei: latu näyttää olevan niin hyvässä kunnossa, että Karolle meinaa iskeä aivan pistämätön hiihtohuuma. Hän kuitenkin suostuu lähtemään kanssani kävelemään, ja latuverkoston risteys jää taaksemme. Latukartta näkyy samassa Rokuan talvireittikartassa kuin monikäyttöurakin, ja Karo vahvistaa epäilykseni, että tällainen kumpuileva ylös, alas, oikealle ja vasemmalle pujotteleva metsämaasto on mitä ihaninta seutua hiihtää.

*Voiko latu olla yhtään houkuttelevampi? Taustalla nuotiokatos Ahveroinen-järven rannalla.*

Vilkaisemme hetken vielä tuhtia reittiviittarypästä ja huomaamme, että monikäyttöura on merkitty siihen selkeällä sinisellä viitalla. Hyvä, selkeä viitoitus keventää retkeä. Ensimmäinen 1,5 kilometriä kuljetaan jo tutuksi tullutta reittiä, mutta Lianjärveltä matka jatkuu nyt eteenpäin kohti tuntematonta. Aurinko paistaa kirkkaana Ahveroisen takaa ja lähdemme matkaan.

Geopark vs. kansallispuisto

Rokua on myös kansallispuisto. Rokuan Geopark-alue on kansallispuistoon verrattuna kuitenkin valtavasti suurempi, levittäytyen Oulun kupeesta Oulujokivarren ympäristöä pitkin Rokuan kansallispuiston ylitse ja aina Oulujärven itärannoille saakka. Siinä missä kansallispuisto on aina luonnonsuojelualuetta, Geopark-alueet eivät ole. Ne voivat toki pitää sisällään lukuisia luonnonsuojelualueita ja kokonaisen kansallispuiston tai jopa useamman. Yksittäisen Geopark-alueen sydän on sen maantieteellisessä historiassa sekä myös kulttuuriperinnössä – ihminen historioineen ja perinteineen on sen osana.

Rokuan harju jäkäläisine kumpuineen syntyi mannerjäätikön sulamisvesien kuljettamasta ja kasaamasta hiekasta noin 12 000 – 10 000 vuotta sitten. Rokualle tyypilliset, usein kirkasvetisten lampien peittämät suppakuopat, syntyivät, kun hiekkaan hautautuneet jäälohkareet sulivat ja jättivät maastoon suuria painanteita. Myös vetäytyvä merenranta ja voimakkaat tuulet muotoilivat harjua ja antoivat maisemalle oman silauksensa harjua kiertävine rantavalleineen ja lakialueita koristavine dyyneineen.
Rokua Geopark: Rokuan alue

Kulkiessamme aurinko on vielä matalalla ja paistaa oranssina. Muistelen millaista täällä oli viimeksi kun kävin Rokualla elokuussa 2021. Tuolla lyhyellä käynnillä pääsin nauttimaan paitsi Rokuan kuuluisien ja kieltämättä varsin hämmästyttävien jäkälämattojen kauneudesta, myös snorklaamisesta sekä Lianjärven rannalta yllättäen löytämästäni vehreästä keitaasta, joka osuu Harjunpolun varrelle Lianjärven rannalla. Voit lukea yhden kesätarinan tästä.

*Lianjärven ja Syväjärven toisiinsa yhdistävä rauhaisa virta on sula. Sen yli kuljetaan siltaa pitkin.*

Nyt ei kuitenkaan olla elokuussa, vaan eletään korkeintaan vasta orastavaa kevättalvea. Vaikka lampia ja jäkälämattoja peittää lumi, on Auringon oranssissa kajastuksessa jotain hyvin samaa kuin silloin elokuun iltana. Männikön punaiset rungot se maalaa ihastuttavan voimakkain värein, aivan kuten pohjoisen kesäiltoina. Kolmen linnun porukka töyhtötiaisia kiertelee ympärillämme kimeästi jutustellen ja tutkien kaikkia niitä puista pudonneita roskia, joita tuuli on paiskonut lumihangelle yön aikana.

*Töyhtötiainen tutkailemassa mahdollista aamupalaa hangen päältä.*

Tällä kertaa kuljimme päivätuvan ohitse, mutta pian sen jälkeen reitiltä poikkeaa pisto Kirvesjärven kodalle. Viitoitus on selkeä, ja sitä se on koko matkan varrelta. Koska reitti kantaa hyvin ja on leveä, eikä eksymistäkään tarvitse pelätä tai edes karttaa vilkuilla, pääsemme ihanaan kävelyn flow-tilaan. Kuljemme eteenpäin vailla huolta huomisesta ja tuon tuosta ihmettelemme, miten nopeasti matka taittuu. Kilometri tuntuu menevän aivan yhdessä hujauksessa, mikä ei todellakaan ole turhan yleistä silloin, kun kävellään luonnossa Suomen talvessa.

Pisto Kirvesjärven kodalle

Kirvesjärven kodan reitillä metsä vankistuu ja puut ovat korkeampia ja paksumpia. Koska metsä on pelkkiä korkeita mäntyjä eikä aluskasvillisuutta ole, maisema aukenee hyvin joka suuntaan ja myös kota tulee hyvissä ajoin näkyviin. Saapuessamme Tulijärvi näkyy oikealla ja Kirvesjärvi vasemmalla. Kota löytyy Kirvesniemen päästä.

Aiomme pitää kodalla pienen tauon, mutta oven eteen sulanut ja sitten jäätynyt vesi on sinetöinyt oven kiinni. Niinpä tyydymme ihailemaan kotaa vain ulkoa päin ja tuumimme, että emme joka tapauksessa olisi tässä vielä tulistelleet, joten mitäpä tuosta.

Katselemme luonnonkaunista, erämaista maisemaa, joka itselleni tuo jollakin tavalla mieleen Muikkupuron ihanan laavupaikan Hossassa. Täälläkin taukopaikka on kohdassa, jossa matala ja lyhyt virta yhdistää toisiinsa kaksi järveä ja samalla erottaa kaksi valoisan männikköistä niemeä. Ja kuten Muikkupurolla, myös täällä on silta tuon veden yli.

Pienen tauon haluamme kuitenkin jo pitää – ihan vaikka vain laiskottelun ja nautiskelun vuoksi, koska sellainen on retkilläkin ihanaa – ja suuntaamme katseemme puuvajaan. Sen ovi aukeaa, ja astumme sisään. Klapipinojen päältä löytyy takamusten alle sopivat istuinsijat ja melko hyvä tuulensuoja, ja syömme hiukan evästä ja juomme vettä. Tunnelma on oikeastaan yllättävän ihana, sillä puuvaja on valoisa, ja sen rakosista näemme maiseman ja tunnemme tuulen hennon vireen ilman, että altistumme puhurille. Kodassa olisikin ollut kovin pimeää istua keskellä kirkasta päivää, vaikka siinä ikkuna onkin.

Kodan, puuvajan ja puuceen lisäksi Kirvesjärven rannalla on kansallispuiston infotauluja. Tämä taulu sattuu vastaamaan juuri siihen kysymykseen, mitä varmasti moni Rokuan-kävijä pohtii mielessään ja varmaan ääneenkin: Miksi täällä kasvaa pelkkää mäntyä?

Vastaus löytyy jälleen jääkausista.

Kyse ei nimittäin yksistään ole siitä, että aluetta olisi ihmisen toimesta pidetty pelkkänä talouskäytön mäntymaana – Rokuan kansallispuisto on perustettu jo vuonna 1956 – vaikka silläkin on tällä alueella kuulemma historiansa. Täällä maaperä on niin hienojakoista, että sekä sadevesi että ravinteet hulahtavat siitä syvälle lävitse monien puiden juurakkojen ulottumattomiin. Se on todella karu ja ankara kasvualusta. Myös tulipalot ovat ajan saatossa pyykineet Rokuaa, ja niiltäkin juuri männyllä on paksulla kaarnallaan poikkeuksellisen hyvä suoja. Mänty selviää, muut eivät, ja opastaulun mukaan Rokua olisi männyn valtakuntaa ilman talousmetsämenneisyyttäkin. Jään mielessäni pohtimaan, johtuuko talousmetsähistoriasta kuitenkin se, että monin paikoin täällä puut ovat kuin kopioita toisistaan, siis prikulleen saman kokoisia aina alue kerrallaan?

Rokuan kansallispuistotunnus, leppälintu männyn oksalla, on mielestäni Suomen kansallispuistoista kauneimpia. Sen tyylitelty versio löytyy Kirvesjärven opastaulusta.

Puuvajassa tuulensuojassa vietetyn tauon jälkeen kapuamme alas klapipinojen päältä, suljemme vajan oven huolella ja jatkamme matkaamme takaisin rengasreitille, joka odottelee meitä 700 metrin päässä.

Risteyksestä rengasreittiä eteenpäin jatkaessamme ei mene aikaakaan kun olemme jälleen takaisin siinä autuaassa flow-tilassa, jossa askeleet tulevat kuin itsestään ja matka tuntuu taittuvan puoli-ilmaiseksi. Tällä osuudella myös maisema vaikuttaa suorastaan ohjaavan unenomaisen rentoon kulkuun, sillä metsä ympärillä on kahden ja puolen kilometrin matkalta hypnoottisen yksitoikkoista, eikä matkaan osu kuin pari pientä ohitettavaa lampea, Kissalampi ja Kuikkalampi, sekä hyvin vähän edes jyrkempiä korkeuseroja. Jos jossain on hyvä parantaa maailmaa ystävän kanssa tai uppoutua omiin ajatuksiinsa, niin tällä osuudella.

Kiinnitämme huomiota siihen, miten saamme kulkea omassa rauhassamme. Tuntuu todella ylhäiseltä saada nauttia näin täydellisestä, helppokulkuisesta ja kuitenkin pitkästä reitistä ja erinomaisista taukopaikoista tyystin omassa rauhassa. Karo poikkeaa urheasti muutaman askeleen reitin ulkopuolella kokeillakseen, kantaako hanki. Hän uppoaa lumeen ainakin puolen metrin syvyyteen, ja palaa nauraen takaisin reitille.

Salminen-nimisen järven kohdalla maisemaan tulee uutta eloa, järvi näkyy kauniisti vankkarakenteisen männikön takana ja Aurinko paistaa sen suunnasta. Tiedämme olevamme lähellä seuraavaa taukopaikkaa, jossa toivomme voivamme tehdä myös tulet. Siispä sormet ristiin, että tämänkertaisen kodan ovi aukeaisi meille.

Evästauko Saarisen kodalla

Korkea kannas erottaa Saarinen- ja Salminen-järvet toisistaan. Kota on Saarisen rannalla, ja ylhäällä rinteessä näkyy puucee. Salminen jää kodalta katsottuna harjanteen taakse piiloon. Kodan edessä piknik-pöytä sulattelee lumiaan kelmeässä iltapäivän varjossa.

Kota laskee meidät sisään, ja levitämme jälleen tavaramme. Itselläni on mukana proteiinipatukka ja pikkupullo vettä, Karolla taas on herkkuja vaikka suurempienkin pitojen emännöimiseen aina avokadosta, lihapullista ja suklaasta lähtien. Teemme tulet ja alamme tutkia, mitä kaikkea Karon pohjattomasta repusta löytyykään.

Eväidemme yhteinen kruununjalokivi on paketti perunarieskoja. Kyse ei ole mistä tahansa rieskoista, vaan nämä kyseiset rieskat noudimme saapumispäivänä mukaamme Utajärven Leipomopalvelusta kirkonkylältä ja ne ovat juuri tämän alueen GEOfoodia.

Omaleipurin GEOfood-tuotteissa maistuvat Geopark-alueen maaperän ravinteikkuus, ilmaston raikkaus ja ympäristön puhtaus, jotka yhdistyvät tuotannon korkeaan laatuun ja osaamiseen. Omaleipurin GEOfood-tuotteet ovat lähiruokaa aidoimmillaan ja herkullisimmillaan!
Rokua Geopark: G E O food

Lämmitämme rieskoja nuotiolla, niihin tulee aavistuksen rapeaa pintaa ja ihana puhtaan nuotiosavun aromi. Jokaisella suupalalla koitan syvällisesti keskittyen ajatella ruuan kasvaneen juuri tästä maasta, ja paikallisen ihmisen käsien kautta vilja, peruna ja vesi ovat muuttuneet rieskaksi. Ai että miten hyvää ja tunnelmallista! Ilman itsehillintää koko paketti olisi kadonnut helposti parempiin suihin siltä samalta istumalta.

Syömme kiireettä ja ihailemme savun muodostamaa rajaa, joka saa oven yläpuolisen ilman kodassa pehmeästi sinertämään. Tuoksu on ihanan pehmeä.

Aurinko valaisee Saarisen vastarannan metsää alati syvenevän punerruksen vallassa ja siitä tiedämme, että Maa on kierähtänyt jälleen sen verran, ettei lähitähti kohta enää näy meille. Pakkaamme kamppeet takaisin reppuun, ja lähtiessä tutkimme vielä puuceesta ja puuvajan seinästä löytyviä haiku-runoja.

Palaamme takaisin rengasreitin risteykseen reippaasti. Maisema ei kutsu enää pidemmin pysähtelemään, mutta huomiomme kiinnittyy tällä osuudella lukuisiin suuriin painanteisiin reitin molemmin puolin. Niitä voisi luulla lumen peittelemiksi maanottokuopiksi, mutta todellisuudessa ne ovat suppakuoppia. Valtavat jäälohkareet ovat ennen muinoin jääneet maan sisään, ja kun ne ovat sulaneet, tilalle on pudonnut jättimäinen painanne. Alueen muhkein suppa on nimeltään Syvyydenkaivo, ja se onkin yksi päänähtävyyksistä. Monikäyttöuran matkan varrelle se ei kuitenkaan osu.

Jokainen, joka on joskus yrittänyt kuvata suppaa maan tasalta, tietää, miten mahdoton tehtävä se on. Osa kuopista kasvaa puustoa, osassa rinteet ovat pääosin puuttomia, mutta pohjalla voi kasvaa puita. Näkemiemme Rokuan suppien koko on niin laaja, että puusto verhoaa niiden komeuden kameralta piiloon, vaikka ihmissilmä sitä pystyykin hyvin ihailemaan. Kannattaa mennä katsomaan ja tuntemaan itsensä pieneksi.

Toivomme ehtivämme takaisin hotellille ennen pimeää. Ohitamme vielä kerran Lianjärven päivätuvan ja nousemme sen jälkeen tulevat ylämäet tsempikkäästi, vaikka ne ovat koko kierroksen korkeimpia! Olemme takaisin hotellilla Maan kääntäessä Rokuan harjanteet takaisin Auringon eteen, mutta muodon vuoksi teemme vielä minikierroksen lumikengillä. Saamme todeta, ettei hankikanto riitä vielä edes niiden kanssa – kevään teräshankia siispä odotellessa. Toivottavasti sinä pääset nauttimaan niistä.