Luontomatkailijan Merikarvia, osa 3 – viehättävän pikkuinen Piinukoski Merikarvianjoen nivelessä

Merellisten luontokohteiden lisäksi länsirannikolla sijaitsevasta Merikarvian kunnasta löytyy useita virkistys-, kalastus- ja retkeilypaikkoja 27 kilometrin mittaisen Merikarvianjoen varrelta. Viime kesänä vierailin näistä Lankosken luontopolulla. Toinen hieno jokivarren kohde on pikkuruinen Piinukoski laavuineen, riippusiltoineen ja korkeuseroineen. Lähdin kurkkaamaan, miltä siellä näyttää toukokuisena päivänä, kun luonto on ehtinyt puhjeta alkukesän loistoonsa.

• Kohde kartalla
• Reitti: Laavulle 100 m/suunta (lisäksi alueella luontopolku 2,7 km)
• Tulipaikka: Kyllä
• Esteetön: Ei
• Saapuminen julkisilla: Merikarvian keskustasta kävelymatkaa 3,1 km/suunta, ks. aikataulut keskustaan
• Saapuminen autolla: Piinukosken riippusillan P-alue (Järventie)

Piinukoskelle on helppo löytää, sillä Merikarvian kirkonkylältä etelään päin ajaessa tienvarren ruskeat opaskyltit ohjaavat kääntymään rantatieltä vasemmalle, Kuninkaantielle/Järventielle. Muutaman sadan metrin jälkeen vielä käännös vasemmalle, ja päättyvän hiekkatien päästä löytyy pieni parkkipaikka.

Perille päästyäni huokaisen helpotuksesta, ettei yksikään auto rientänyt vastaan kapealla tieosuudelle, sillä ohituspaikkoja ei juuri ole. Onneksi löydän myös vapaan nurkkauksen täpötäydeltä parkkialueelta. Rannan tuntumasta kuuluu iloinen puheensorina. Mitä ilmeisemmin joukko innokkaita perhokalastajia on jo aamutuimaan saapunut pitkine siimoineen kalaonneaan koittamaan. Ei liene yllätys, että Merikarvianjoki on yksi suosituimmista kalastuskohteista eteläisessä Suomessa. 

Aurinko porottaa kuumasti, vaikka on vasta varhainen aamupäivä. Jokunen satunnainen pilvenhäntä halkoo sinen taivaan. Tuuli loistaa poissaolollaan, ja ympäröivä metsä täyttyy hyttysten ininästä. En ehdi kuin hetken katsella ympärilleni, ja jo on joukko kiukkuisia kaksisiipisiä kimpussani. Tunnen niiden kutittavan pistelyn päälaella ja poskipäillä. Nytkö tämä jo alkoi? Ovatkohan saaneet pontta elolleen eilispäivän sateen jäljiltä? Olisi pitänyt ottaa kesähattu mukaan!

Peipon ja tilataltin tutun heleät säkeet raikuvat puiden oksilla astellessani laavulle johtavalle polulle. Alkukesän lämpö on koristanut metsän neitseellisen vihreään asuun, ja linnut pääsevät hyödyntämään tiheän puuston turvaamaa suojaa luritellessaan kauniita säveliään kulkijoiden iloksi. Oletko muuten kuullut, että Elias Lönnrot kutsui peippoa pohjanlinnuksi ja vilukieleksi? Mistähän moiset nimet kumpusivat?

Polku muuttuu kuusten varjostamaksi neulaspoluksi. Valo siivilöityy tummia oksiaan lepuuttavien kuusten lomasta kuin leikkien yhdessä metsänpohjan ja maasta työntävien juurien kanssa. Jatkan kivenheiton matkan verran eikä aikaakaan, kun laavun katto siintää polun oikealla puolella pienen mäennyppylän päällä.

Kiipeän ylös parhaimmalle näköalapaikalle, ja ihailen eteen avautuvaa jokimaisemaa. Kyllä täällä kelpaa tulistella, valmistaa ja nauttia eväitä ja katsella alas joelle. Mieleni tekisi laskeutua penkalle, mutta muutan mieleni, sillä eilisen sateen jäljiltä hiekkainen ja kivinen maasto on yhä märkää ja niljakasta. Kosken tasainen hyrinä kiirii kuitenkin tännekin ja on unettavan kaunista kuunneltavaa.

Ahneiden hyttysten saattelemana palaan samaa reittiä takaisin parkkipaikalle. Polun molemmin puolin metsän huoneiden aluskasvillisuus on yhä keskenkasvuista. Ei kulune kuitenkaan kauaa, kun kasvit nostavat innolla päitään, venähtävät pitkiksi ja muodostavat runsaan vihreyden puiden ympärille. Kesä on täällä! Jos joskus, niin tänä vuonna sitä on odotettu monen takatalven kärvisteleminä!

Tänään kevään varhaisimmat kukkijat, ketunleivät eli käenkaalit, pääsevät Piinukosken luonnon pääosaan yhdessä herttamaisten oravanmarjalehtien kanssa. Vieri vieressä kyyhöttävät hennon suloiset kukat ovat kuin vaaleita ilopilkkuja metsän lattialla. Ne muistuttavat minua lapsuuden kevätpäivistä, jolloin kuljin mökkipihamme ympäristössä ja maistelin palasia vaaleanvihreästä lehdestä. Muiston myötä tunnen yhä tuon happamankirpeän maun suussani. Ehkäpä se on tuttu sinullekin?

Laavun lisäksi Piinukoskelta löytyy hieno riippusilta, joka sijaitsee parkkipaikan vieressä, ja kohoaa korkeuksiin joen yläpuolelle. Astun sillalle ja kurkin maisemia sen molemmin puolin.

Rentukan, tuon ikivanhan kevään merkin, kirkkaankeltaiset kukinnot loistavat vesirajassa kosken molemmin puolin. Parkkipaikan vastakkaiselta rannalta olisi mahdollista jatkaa retkeilyä Kytiholman puolelle ja kulkea esimerkiksi tietä pitkin aina Holmankoskelle saakka tai ylemmäs jokisuistoa Stäävitin ja Vaaditin kalastusalueille. Ehkäpä seuraavalla kerralla varustaudun matkaan eväiden kera ja kierrän pidemmän retken jokisuistossa!

Jään vielä hetkeksi seuraamaan kalastajien puuhia, ja nautin rauhassa alkukesän luonnon kauneudesta. Alhaalla virtaava tumma vesi välkehtii auringon voimasta ja nuolee kosken monia muotoja paljastaen sen kivet, kolot ja niskat. Kuuntelen veden tasaista rummutusta ja kohinaa, joka peittää alleen kaiken muun äänimaailman. Luonnon suoma rauha asettuu sydämeni äärelle. Merikarvianjoen mainoslause ”Niin lähellä mutta niin kaukana arjesta” – osuu ja uppoaa!

Vinkki!

Piinukosken alueella voi kävellä myös pidemmän luontopolun, Fartmyyryn, jonka pituus on 2,7 km. Reitin alkupäähän pääsee parkkipaikalle johtavan tien varresta (opastekyltit).

Merikarvian muita luontokohteita:

Lankoski (Luontomatkailijan Merikarvia, osa 1/2)

Kräsoora (Luontomatkailijan Merikarvia, osa 2/2)