Paholaiskivet, Savonranta

Paholaiskivet ovat joukko eriskummallisia lohkareita eräällä saarella Savonrannassa. Niillä kerrotaan olevan mielikuvituksellisia ominaisuuksia ja kiinnostavia Paholaiskivet ovat myös geologisesti. Ne ovat täynnä kummallisia onkaloita. Toiset sanovat niiden olevan rapautumalla syntyneitä, toiset taas maahisten kaivertaneen ne. Omituisia nuo onkalot ovat yhtäkaikki, eivätkä vähiten siksi, että ne saavat kivet huutamaan pohjoismyrskyllä.

Nuo asiat puolen kymmentä vuotta sitten kuultuani oli selvää, että Paholaiskivet pitäisi nähdä omin silmin. Siksi ne olivat itseoikeutetusti yksi tämän kesän Harharetket-reissun pääkohteista. Ennen lähtöä edessä oli vielä joukko avoimia kysymyksiä: Kuinka päästä saarelle kivien luokse? Olivatko ne todella siellä, kun netistä ei löytynyt yhtään mainintaa, vaikka tuonkaltaisista tarinoista uskoisi merkintöjä löytyvän?

Muutama viikko ennen reissua jatkoin taustatyötä. Sain käsiini Sulo Strömbergin kirjan, jossa oli hurjia tarinoita noista kivistä. Niillä oli hurjia voimia, eikä saarelle juuri haluttu mennä saatikka siellä yöpyä.

Niiden koloissa ja alla asui voimakkaita haltiaolentoja. Kivenkoloihin aseteltu taikapusseja ja niille oli viety uhreja sadonkorjuun antimista vedenviljaan. Olipa karjaakin uhrattu ja tarinoissa vihjattiin myös siihen, että hengille olisi ihmisverelläkin oltu mieliksi.

Samoihin aikoihin vahvistui myös venekyyti saarelle, joten kesäkuun ensimmäisenä päivänä löysimme itsemme Savonrannan raitilta ajelemassa kohti Paasveen rantaa. Ihmeellinen paikka on Paasvesikin, Paasselkänäkin tunnettu. Järvi on muodoltaan pyöreähkö ja syvimmillään yli 70 metriä syvä. Syntyjään se on meterorin tekevä. ja sen vesissä kerrotaan majailevan Paasselän pirun. Vaan tuosta paikallisille seuraa pitäneestä valopallosta enemmän sitten toisessa jutussa.

Helteinen oli se hetki, kun seisoimme Paasselän rannassa. Aallot liplattivat rantahiekkoa vastaan ja kiittelimme vielä kertaalleen venettään lainannutta herraa. Lupasimme olla siivosti ja jättää paikat kuten ne olivat tullessamme.

Saareen rantauduttuamme aloitimme etsinnän. Tiesimme vain, että saaressa piti olla suuri ja erikoinen lohkare. Sen tarkka sijainti ja ulkonäkö olivat mysteerejä. Niinpä päätimme kulkea jonkinlaisessa järjestyksessä lävitse kaikki karttaan merkatut lohkareet, niitä kun ei aivan mahdottomia määriä ollut.

Heti ensimmäinen kivi esittelikin saaren geologian parhaita puolia. Mittaa sillä oli kunnioitettavasta ja sen pinnasta saattoi erottaa niin tafoneille tyypilliset rapaumakolot kuin muinaisen meteorin iskun paineaallosta syntyneet pirstekartioiksi kutsutut muodostelmat. Vaikka lohkare vaikuttava olikin, niin aivan se ei tuntunut sopivan yksiin tarinoiden synnyttämän mielikuvan kanssa.

Jatkoimme matkaa. Toinen ja kolmas tarkastamamme lohkare kertoivat samaa tarinaa kuin ensimmäinen. Vaan neljännen kanssa sitten tärähti.

Lähestyimme paikkaa etelästä päin, kun jossain kohtaa tuli tunne, että joku tuijotti. Jokusen kymmenen metrin päästä pienten kuusten takaa paljastui sitten tuijottaja. Edessämme olivat valtavat kiviset kasvot, jotka tuiman pistävästi katsoivat suoraan kohti. Silmät olivat syvät, mustat kuopat. Viismetriä korkean pään päällä kasvoi tiheästi mäntyjä kuin hiuksina. Suupielet roikkuivat sivuilla ja kasvot olivat täynnä pieniä uurteita ja kuoppia.

Jälleen kerran sitä vain tiesi löytäneensä etsimänsä. Tiesi ilman, että kukaan olisi ollut sanomassa, että tuossa se nyt on. Täällä se olisi ollut tarpeetonta. Tuo kivijättiläinen kyllä esitteli itsensä. Kertoi vielä samalla, että hänen kanssaan pitäisi olla hyvää pataa. Ja sitähän halusimme, sen verran kunnioitettava ilmestys tuo oli.

Tietäjien, parantajien, savolaisnoitien eli pohujen varoitukset mielessämme annoimme kivelle lahjan ja pyysimme, että saisimme tutkia sitä lähemmin. Sitten astuimme lähemmäs ihmettelemään kiveä ja sen kylkien paholaisen pasuunoiksi kutsuttuja koloja.

Eteläreunan kasvot olivat hyvin omaperäisen tafonirapautumisen synnytämät. Monimuotoiset kolot, urat ja onkalot peittivät laajaa pintaa. Kiven kyljessä ollut kelletävä jäkälä viittasi uhrauksiin. Sen kun kerrotaan kasvavan erityisesti seitojen pinnoissa, joissa on uhreista peräisin olevia ravinteita. Tarinoiden pohjalta oli helppo arvata, millaisesta uhrista nuo ravinteet olivat valuneet pitkin pintaa.

Yritimme myös etsiä jälkiä muusta ihmisen toiminnasta, mutta ympäristöstä päätellen Paholaiskivet olivat saaneet olla rauhassa ylimääräisiltä kävijöiltä. Selkeästi sahattu puupinta sen sijaan yhdestä kolosta löytyi, hyvin vanha sekin.

Kiven pohjoispuolella oli hyvin toisen henkisiä koloja. Hymynkin niissä saatoi hyvällä mielikuvituksella nähdä. Ilmeisesti juuri nuo kolot olivat ne, jotka antoivat kivelle sen ainutlaatuisen kyvyn huutaa pohjoismyrskyjen raivotessa. Nykyään kasvaneen metsän kerrottiin rokottaneen tuota ominaisuutta. Itse emme voi asiaan sen suurempaa kantaa ottaa, koska vieraillessamme oli vain kevyt etelänpuoleinen tuuli. Vaan ei tuo huuto mikään ihme olisi, saahan ihminenkin puhaltamalla limonadipullosta äänen. Hyvin saattaa kuvitella vastaavan ilmiön syntyvät kiven ja tuulen kohtaamisesta.

Toista tuntia kiveä ihmeteltyämme jatkoimme viimein matkaa. Tutkimme lopun saarta ja tulimme tulokseen, että nimi saattoi juonta saaren kahden harjanteen välisestä kapeasta ja matalasta soistuneesta kannaksesta, jonka läpi saatoi hyvinkin kuvitella aaltojen syöksyvän.

Lohkareiden kyljistä voi tarkkanäköinen kulkija löytää myös pirstekartioita. Ne ovat kraaterijärven ohella todiste seudulle kohdistuneesta hurjasta iskusta shokkiaaltoineen. Pirstekartio syntyy voimakkaan paineaallon kohdatessa kiven. Sekunnin murtososissa kiven rakenne muuttuu silmin nähden havaittavasti. Vaan meidän osalta jäivät pirstekartiot ihmetelemättä, niin voimakkaasti pyörivät päissämme Paholaiskiveen liitetyt tarinat.

Vastaan tuli vielä kolme muuta lohkaretta, joista yksi olisi jo ihan itsessäänkin ollut näkemisen arvoinen kohde. Vaan nyt, Paholaiskivien jälkeen ei se säväyttänyt enää niin kuin ennen niiden näkemistä olisi voinut.

Tyytyväisin mielin, vaikuttuneina ja kunnioittavan äänettömästi astelimme takaisin veneelle. Vaikka odotukset olivat korkeat, niin silti ne olivat ylittyneet kirkkaasti. Tarinat tuntien ehdottomasti yksi maamme luonnonihmeiden kärkikymmeniköstä.

1 reply
  1. Venla
    Venla says:

    Todella hieno löytö! Mieleeni tulee Kalevalan tarina Antero Vipusesta, joka nielaisi Väinön ja jolta Väinö sitten kiristi veneen teko loitsun. On vähän niinkuin maan alla olevan jätin suun näköinen. Varmasti juuri tällaisilla paikoilla tietäjät ovat ennen loitsuja uumoilleet.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.