Koko perheen debyyttiretki karvapohjasuksilla – kohteena Kuusamon rauhallinen Iivaara

Siinä oli sellaista kivaa kutkutusta. Into yhdistyi pienoiseen jännitykseen, riemu malttamattomaan odotukseen. Olimme hetkeä aikaisemmin hakeneet Kuusamon Eräkaupasta koko perheelle vuokravälineet ja nyt asettelimme talvikenkiämme lyhyisiin karvapohjasuksiin eli ns. liukulumikenkiin.

Lähtöpaikka kartalla

Olimme ottamassa ensituntumaa talven hittivälineisiin sekä samalla suuntaamassa vajaan kolmen kilometrin nousuun kohti Kuusamon Iivaaraa. Kukaan ei tiennyt, mitä tästä seuraisi. Eikä kukaan voinut edes olla varma, pääsisimmekö huipulle asti.

Pakkanen oli ylittänyt parikymppiä ja nenänpäissä kipristeli – mutta edessämme tulisi olemaan jotain ihan uskomattoman hienoa…

Rauhallinen retkikohde Etelä-Kuusamossa

Iivaara on noin 470 metriä korkea vaara eteläisessä Kuusamossa, reilun 30 kilometrin päässä keskustasta. Parkkipaikka löytyy helposti Hiltusentien varrelta, ja tilaa on useille autoille. Tuona helmikuisena sunnuntaina paikalla ei ollut lisäksemme kuin pari muuta autoa. Eikä kuulemma normaalistikaan samalle päivälle osu kovin montaa retkeilijää.

Pysäköintialueen fasiliteetteihin lukeutuvat huussi ja infotaulu, ja täältä lähtee yhdeksän kilometrin mittainen Iirinki-lenkki näköalapaikan ja Iivaaran huipun kautta Näätälammen tuvalle sekä sieltä edelleen takaisin autolle. (Ks. kartat Luontoon.fi-sivuilta.)

Me emme kuitenkaan lähteneet ahnehtimaan matkaa, vaan viisihenkisen perheemme tavoitteena oli huiputtaa Iivaara suorinta reittiä ja tulla suosiolla samaa polkua takaisin. Opastettu polku Iivaaralle oli suuntaansa 2,7 km.

Leppoisaa hiihtelyä ja tiukkaa nousua

Alku oli tasaisen kumpuilevaa menoa komeassa männikössä. Sukset toimivat ongelmitta. Pienet nousut sujuivat näppärästi ja loivat laskut olivat ihan unelmaa. Reitti oli tallautunut selväksi poluksi, ja jokunen yksittäinen lumikenkäilijäkin tuli vastaamme. Mutta tilaa ja lääniä riitti, ja siinä sitä vaan eskarilainenkin paineli menemään hymyssä suin pitkin Kuusamon metsiä. Oi että.

Vajaan kilometrin jälkeen Ahvenjärven laidalta korkeuskäyrät alkoivat tihentyä, ja karvapohjat pääsivät tositoimiin. Aika ajoin oli turvauduttava haarakäyntiin, välillä jopa sivunousuun. Reitti ei ollut enää helppo. Tai sellainen mukavan leppoisa. Mutta niinpä vaan lapsetkin puskivat sinnikkäästi kohti korkeuksia.

Satumainen pakkasparatiisi

Pikkuhiljaa maisema alkoi antaa parastaan. Puut peittyivät tykkylumeen ja ympäristö muuttui satumaiseksi. Oli lunta ja talven lumoa. Oli suurta kauneutta ja mieletöntä upeutta. Ihan kuin karkkikeiju olisi ripotellut roppakaupalla sokeria vaaran rinteille. Siellä täällä oli muhkeita marenkeja ja kaikkialla sellaista pehmismäistä suloisuutta, jota ei ihan joka päivä tule vastaan. Tämä oli todellinen pakkasparatiisi.

Lähestyessämme huippua, tuli vastaamme idyllinen taukopaikka. Itse huippu sijaitsi vielä pikkumatkan päässä vasemmalla. Yksittäinen lumikenkäilijä oli tehnyt nuotiopaikalle tulet, mutta me söimme omat keittolounaamme pikaisesti suoraan ruokatermareista.

Mykistävää kauneutta

Pilvet väistyivät sinisen taivaan edestä ja avasivat esirippunsa ihan mielettömälle näyttämölle. Maisema oli mykistävä ja näkymät liki jumalaiset. Mutta samalla viima ja pakkanen koittivat lannistaa retkifiilistämme. Oli kylmä. Siis todella kylmä. Tässä pakkasessa ei tarjennut ihastella maisemia kovinkaan kauaa, mutta jo se pieni hetki riitti todistamaan jotain ainutlaatuista.

Miksen ollut aikaisemmin kuullut koko Iivaarasta? Miksei täällä ollut enempää retkeilijöitä? Missä ovat piileskelleet ne tuhannet Instagram-kuvat tästä uskomattoman kauniista vaaranlaesta?!

Koimme päässeemme sellaiseen paikkaan, jonka toisaalta soisi jäävän omaan, puhtaaseen rauhaansa. Mutta toisaalta tuli hyvin vahva tunne siitä, että tästä paikasta pitää kertoa kaikille. Tulkaa ja nähkää! Menkää ja kokekaa!

Iivaara oli huippu, mutta hyytävän viiman johdosta käänsimme suksemme pikapikaa kohti laaksoa ja aloimme lasketella alas päin. Oli ihan mahtavaa hiihdellä hangen puolella ja tuntea, miten karvapohjasuksi pääsi oikeuksiinsa. Se kantoi hyvin ja luisti juuri sopivasti.

Mutta heti, kun jäin vielä ottamaan muutamia valokuvia, oli muu perheemme ehtinyt jo kauas edelle. Lapset viilettivät pelottomasti mäkeä alas. Heitä eivät jyrkätkään kohdat huolettaneet ja tarvittaessa pystyi laskemaan takapuolen maahan jarruksi.

Jälkikasvun riemu raikasi puiden lomasta, mutta omalla kohdallani Iivaaraan jyrkät rinteet tekivät hitusen tiukkaa… Eihän ainakaan ensikertalainen onnistu auraamaan karvapohjasuksilla… Eikä ilman teräskantteja oikein pysty laskettelemaan jäisellä polulla…

Vetelin siksakkia umpihangessa ja yritin samalla pysytellä merkityn reitin tuntumassa. Muutaman kerran pyllähtelin hankeen ja nauroin omaa touhuani vedet silmissä. Eikä kuulemma etujoukon mukana kulkenut miehenikään ollut välttynyt maakosketuksilta… 😉

Mutta voi että, miten kivaa oli! Lapset eivät malttaneet jäädä odottelemaan edes repussani kulkeneita mehua ja suklaata, vaan viilettivät tauotta parkkipaikalle asti.

Vau, mikä retki! Ihan huippua! Luulin, ettei tätä hienompaa oikein voisi edes olla. Mutta tuolloin en vielä tiennytkään, mitä mieletöntä saisimmekaan kokea heti seuraavana päivänä… Sen, mitä se olikaan, voit halutessasi lukea omasta Outdoorfamily.fi -blogistani ja suoraan tästä linkistä. 🙂