Jopa 17-metrinen Pihtsusköngäs on Suomen vesiputousten kuningas
Käsivarren erämaan tuntureiden ja laaksojen kätköissä, kaukana kaupunkien huminasta voi kuulla pauhaavan jylyn. Vielä heinäkuussakin sulamisvesistä turkoosinkirkas Pihtsusköngäs vyöryy omalla voimallaan Pihtsusjoen uurtamassa uomassa järvestä toiseen tipahtaen matkalla pystysuoraan 17 metriä. Suomen vesiputousten kuningas on erämaan helmi ja ihme, vain 10 kilometriä Norjan rajalta ja 12 kilometriä Haltin huipulta. Lähimpään kaupungintapaiseen, eli Kilpisjärvelle, on yli 40 kilometriä. Me vaelsimme vesiputoukselle kolmatta päivää.
Pihtsusköngäs kartalla
Suomen vesiputoukset -verkkosivuilla on annettu vastauksia kysymyksiin Suomen suurimmasta ja korkeimmasta vesiputouksesta. Lue vastaukset täältä.
Pihtsusköngäs on esillä mm. seuraavissa kategorioissa:
– Suomen suosituin tai kuuluisin vesiputous
– Suomen korkein vesiputous
– Suomen suurin vesiputous
Tämä putous on myös ansioituneesti sijoitettu Suomen TOP-10 vesiputousten kärkeen!
Vesiputouksen löytäminen on tavallaan äärimmäisen haastavaa ja tavallaan naurettavan vaivatonta. Käsivarren erämaa-alueella kulkeva merkitty Kalottireitti kulkee Pihtsuskönkään kautta, eli kun seuraa sitä ainoaa vaarojen ja laaksojen kautta kulkevaa reittiä, ei ihan oikeasti voi eksyä. Ei tarvitse rämpiä pusikoissa (yhtäkään puuta ei ole kilometrien läheisyydessä. Paitsi sellaista raivostuttavaa tunturikoivuviidakkoa, johon en todellakaan suosittele ketään suuntaamaan. Mutta nämä ovat poissa Kalottireitiltä.); ei tarvitse kiivetä mihinkään mahdottomaan paikkaan; ei tarvitse etsiä. Vesiputous on siinä mihin se on karttaan merkitty, enkä usko sen ihan hevillä paikkaansa vaihtavan.
Äärimmäinen haastavuus tuleekin sitten erämaaolosuhteista. Se könkäälle johtava ainoa merkitty Kalottireitti on vaellusreitti, joka lähtee noin 45 kilometrin päässä Kilpisjärveltä. Harva kipaisee sellaista matkaa tiistai-iltana töiden jälkeen, tai edes vapaana sunnuntaiaamuna. Erämaassa ei ole internetiä tai puhelinverkkoa, säät voivat olla mitä vain ja vielä heinäkuun puolivälissäkin sopivia varjopaikkoja laikuttavat viime talven lumijäänteet. Me saavutimme Pihtsuskönkään kolmantena vaelluspäivänämme.
Edeltävän yön vietimme yhdessä Suomen jylhimmistä maisemista Meekonjärven autiotuvan läheisyydessä ja katselimme auringon nousua Saivaaran suunnalta. Pitkospuut oli ahdettu lohkareikkoon Meekonvaaran ja Meekonjärven väliin, niitä oli hyvä kulkea ja matka eteni. Edellisenä päivänä maisemaa oli hallinnut paljas laakso, mutta tänään vieressä virtaava vesi oli vallitseva elementti, kun seurasimme Kalottireittiä Vuomakasjoen viertä hiljalleen kohti pohjoista. Jyrkimpiin joenvieren kohtiin oli rakennettu köysikaidetta helpottamaan nousua. Aurinko paistoi ja saatoimme taivaltaa t-paidat päällä kohti piilottelevaa Pihtsusköngästä.
Vuomakasjärven pohjoispuolella Pihtsusjoki (Bihčosjohka) on uurtanut itselleen syvän kanjonimaisen uoman. Katseilta suojassa virtaava joki on siinä vieressä, mutta sitä ei varsinaisesti näe. Ei ennen kuin astuu reitiltä hieman sivuun, parhaimmillaan tietysti siinä Pihtsuskönkään kohdalla. Joskus sää suosii vaeltajaa ja auringon paistaessa sitä saa levähtäessään ihailla Pihtsuskönkään omaa pientä sateenkaarta putouksen alapuolella.
Komeahan se on, yksi erityisimpiä lounaspaikkoja, joita minulla on koskaan ollut. Käsivarren erämaan tunturit joka puolella ympärilläni, vallaton, omapäinen tuuli pyöritti hiuksia, uhkaavan synkkä ja rosoinen jokiuoma, jonka kontrastina oli se täydellisen puhtaankirkas vesiputous. Tässä kohtaa ei ollut kiire mihinkään, joten kaivoimme esiin trangian ja ruokapussin, levitimme makuualustat ja päästimme jalat vapaiksi vaelluskengistä. On suloista kesken vaelluksen antaa jalkojen levätä, riisua kengät ja vaellussukat ja vaihtaa tilalle pelkkä pehmoinen villasukka. Ei ole lainkaan pöllömpi tunne nauttia lounaskahviaan Suomen suurimman vesiputouksen olkapäillä.
Muuten, putouksen nimi, pohjoissaameksi Bihčosgorži, tarkoittaa kirjaimellisesti käännettynä “kapustarintaputousta”. Kapustarinta on pohjoisten seutuvien lintu, jonka ensin kuulee ja sitten vasta näkee. Kun paljaassa tunturissa alkaa yhtäkkiä kuulla vienoa “tviip!”-ääntelyä, tietää kapustarintojen olevan lähellä. Hiljaa ja tarkkana paikallaan pysyvä kulkija saattaa äänen jälkeen nähdä myös pientä kipitystä, jolloin linnun erottaa varvikosta. Kapustarinnan tunnistaa hyvin mustasta läiskästä eli “kapustasta”, joka peittää linnun naaman ja jatkuu rintamusta myöten vatsaan. Omasta mielestäni kapustarinnoilla ja niiden mukaan nimetyllä putouksella ei ole kertakaikkiaan mitään muuta yhteistä kuin olinpaikka.
Pihtsuskönkään rantoja tai reunoja ei ole rakennettu mitenkään, sinne saapuneet kulkijat ovat tassutellessaan muodostaneen polkuja ja reittejä, mutta töyräillä suosittelen kulkemaan varovaisesti. Putouksen kauneutta ja ihmeellisyyttä voisi tuijottaa pitkäänkin. Kun on alkuinnostukseltaan päässyt tutkimaan sekä kivisiä uomanreunoja, voimakasta putousta että petollisen tyyntä niskaa ennen vyöryä, voi jäädä vain hypnoottisena tapittamaan vapaana putoavaa vettä.
Useimmat saapuvat könkäälle joskus puolenpäivän tienoilla, toiset pohjoisesta, toiset etelästä. Monet ovat joko tulossa tai menossa Haltille, ja Pihtsusköngäs onkin looginen välipysähdys sillä matkalla. Mekin vaihdoimme villasukat takaisin vaelluskenkiin ja nostimme rinkat selkäämme, mutta suuntasimme pois Kalottireitiltä kulkemattomaan erämaahan. Halti odottaa yhä.
Teksti: Karoliina Säkö
Kuvat: Karoliina ja Mikael Säkö
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!