Jokaisen mutkan takaa löytyy jotain uutta – melontaretki Syötteen Pärjänjoella

Syötteen ohi kiemurteleva pieni Pärjänjoki on upea melontakohde. Jo yhdessä päivässä joki vie kulkijan mukanaan maailmaan, jossa kiire katoaa ja aistit aukeavat. Veden soljuva pinta houkuttelee myös ajatukset virtaamaan vapaasti. Pienelle joelle tyypillisesti jokaisen mutkan takaa aukeaa eteen jotain uutta, joka valpastaa tarkkaavaisuuden: pakoon räpyttelevä vesilintuperhe, saukon tallaama hiekkaranta, vehreä suo tai kivien lomassa poukkoileva koski.

Lähtöpaikka kartalla

Loukusasta Pärjänsuolle yltävä Pärjänjoen vesiretkeilyreitti on kaikkiaan yli 60 km pitkä. Sen varrella on lukuisia vesillelasku- ja taukopaikkoja varsinkin Syötteen alueella, joten mahdollisuuksia eri pituisiin melontaretkiin on runsaasti. 

Me toteutimme oman Pärjänjoen seikkailupäivämme heinäkuun puolivälissä vuonna 2018. Ajoimme aamulla autolla Toraskosken vesillelaskupaikalle. Piilotimme kanootin ja varusteet rannan lähelle pensaikkoon, ja ajoimme sitten auton alavirtaan Karsikkoperän tielle. Ajomatkaa pikkuteitä pitkin tuli noin 20 km. Parkkipaikalla laitoimme kevyet päiväreput selkään ja läksimme kävelemään takaisin kohti kanoottia. Kävelymatkaa ylävirtaan oli edessä noin 12 km.

Päivän kuumuus iski todellisena vastaan jo ensimmäisen kilometrin aikana. Kävelimme sen hiekkatietä pitkin. Ilma oli painostava ja kostea. Ukkonen jyrähteli vaimeasti. Pienikin tuulenvire olisi helpottanut matkaa, mutta sellaista ei tuntunut ilmassa. Onneksi pääsimme pian kääntymään pois tieltä retkeilyreitille.

Polku seuraili Pärjänjokea ylävirtaan helppokulkuisessa mäntymetsässä. Matka joutui, juomapussista vettä siemaillen, niin helposti, että pysähdyimme tauolle vasta Annintuvalla noin 6 km:n kävelyn jälkeen. Otimme kengät ja sukat pois ja kahlasimme jokeen. Vettä oli vain pohkeisiin asti, mutta sen viileys tuntui ihanalta kuumana päivänä. Pesin kädet ja kasvot. Istuimme puisella sillalla paljain varpain ja söimme eväsleipiä. Joki solisi. Tuntui hassulta ajatella, että talvella olimme monta kertaa sujahtaneet tämän sillan yli sukset jalassa.

Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa, olimmehan vasta puolivälissä. Päätimme oikaista Teerivaaran ja Pärjänjoen välissä kulkevalle mökkitielle. Ensimmäisen suon ylityksen jälkeen reitti oli helppo ja tasainen. Lopussa oikaisimme vielä hakkuuaukion poikki kanootille. Aukolla yksinäinen poro lähti laiskasti karkuun miestäni. Ehkä kuumuus väsytti sitäkin.

Kanootti ja tavarat olivat tallessa. Kello oli neljä. Mies alkoi pumpata ilmaa kanoottiin ja minä aloin keittää trangialla lounasta. Mäkäröistä ja itikoista huolimatta keitto maistui ihanalta. Vielä mahtavampi tunne oli se, kun syönnin jälkeen pääsimme vihdoin vesille. Se hiljaisuus, joka syntyy, kun kanootti liukuu veden pinnalle, on aina yhtä puhutteleva. Aluksi ei voi tehdä muuta kuin katsella veden pohjaa, joka vesikasvien lomassa tuntuu tarjoavan kurkistuksen toiseen ulottuvuuteen.

Nykyisin minusta on mukava meloa jokea, jossa emme ole ennen käyneet. Ensimmäisillä kanoottiretkillä minua jännitti koko ajan, onko seuraavan mutkan takana koski. Eikä sen tarvinnut olla edes iso koski, että minä pelkäsin sitä. Vuosien kuluessa olen kuitenkin oppinut luottamaan kumikanoottiin ja siihen, että kotiseutumme jokien kosket eivät ole pahoja. Nyt minusta on hauskaa, kun ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Pärjänjoella jokaisen mutkan takaa avautuu uusi maisema.

Toraskosken jälkeen saimme lipua kauniin Teerisuvanon hiljaisuudessa. Laitoimme kanootin ankkuriin ja astuimme veteen. Miksi ihmeessä pulahdimme uimaan vasta nyt? Olimmehan hikoilleet helteessä koko päivän. Annoin viileän veden viedä minua hiljaa alaspäin, kunnes varpaat tapasivat hiekkapohjan. Vesi ylsi vyötäröön. Kahlasin takaisin kanootille virkistyneenä, uutena ihmisenä.

Pian unnin jälkeen ohitimme Annintuvan ja tulimme Pirunkoskeen ja Syötesuvantoon. Juutuimme monta kerran kiville, koska vettä oli niin vähän. Meidän piti vähän väliä nousta pois kanootista ja uittaa sitä edellämme. Jatkuvat pysähdykset olisivat voineet alkaa hermostuttaa, mutta jostakin syystä, ehkä väsymyksen vuoksi, meitä nauratti.

Samalla olin kuitenkin hiukan huolestunut siitä, miten myöhään meillä menisi. Vaikka mihinkään ei ollut kiire, nälkä alkoi painaa ja käsiäkin väsytti melominen. Lopulta tulimme paikkaan, jossa virta kääntyi niin jyrkästi ympäri, että tajusin meidän olevan Vanteenniemessä. Olisimme pian perillä. Tieltä kantautuva auton ääni vahvisti epäilyni; maali häämötti.

Puoli kahdesan maissa vedimme kanootin rinnettä ylös parkkipaikalle ja pakkasimme kaikki tavarat autoon. Siirsimme autoa noin kilometrin matkan Lauttalammen laavulle, jossa vietimme kauniin kesäyön kokkaillen, kalastaen ja nauttien unesta lammen rannalla.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.