Itsenäisyyspäivän hiihtoretki Valkmusalla

Umpihankihiihto on hieno laji, varsinkin jos sitä harjoittaa kauniissa, avarissa luonnonmaisemissa kuten avosoilla. Tämän nautinnon soin itselleni Valkmusan kansallispuistossa itsenäisyyspäivänä 2023.

• Simonsaari P kartalla
• Viralliset reitit 2 ja 2,3 km
• Esteetön: Ei
• Tulipaikka: Kyllä
• Saapuminen autolla: Pysäköintialueet Vastilantie 886 (Simonsaari) ja Suolinnantie 740, Pyhtää.
• Saapuminen julkisilla: Bussi Kotkasta tuo 400 m:n päähän Simonsaaren P-alueesta (pysäkki Vastilantie 849). Katso vuorot.

Pyhtäällä, Kymenlaaksossa sijaitseva Valkmusan kansallispuisto on perustettu vuonna 1996. Puisto on kooltaan hieman vajaat 2000 hehtaaria ja koostuu pääasiassa laajoista, upeista keidassoista. Valkmusa kuuluu kävijämäärillä mitattuna maamme hiljaisimpiin kansallispuistoihin, eikä siellä juuri ole kävijöitä palvelevia retkeilyrakenteitakaan paria lyhyttä reittiä, yhtä tulentekopaikkaa ja yhtä luontotornia lukuun ottamatta. Esteettömiä palveluja puistossa ei valitettavasti ole ollenkaan. 

Lähdin aamuvarhaisella ajamaan kotoa Helsingistä, ja 1,5 tunnin päästä saavuin aamuhämärässä Valkmusan kansallispuiston Simonsaaren parkkipaikalle. Vuodenaika ja kellonlyömä huomioon ottaen en ollut yllättynyt, kun parkkipaikalla ei ollut ketään muita. Vilkaisu parkkipaikan opastustauluun ja sen karttaan, metsäsukset jalkaan, reppu selkään ja matkaan!

Ensimmäisen kilometrin hiihdin pitkin tallautunutta, puiston ainoaa pitkostettua ympyräreittiä Simonsaaren luontotornille. Luontotornilta käsin saa hyvän käsityksen Valkmusan laajasta, kauniista suoalueesta. Näin talvisaikaan suoalue on varsin hiljainen, mutta keväällä suo herää eloon, kun muuttolinnut saapuvat. Isot hanhi- ja kurkiparvet käyttävät suota levähdysalueenaan, kurjet myös pesivät alueella yhdessä monien muiden märille avosoille tyypillisten lintulajien kanssa. Keväällä luontotornista voi ihailla myös pesälleen palaavien kalasääskien komeaa lentoa, varhainen kulkija palkitaan silloin myös soidinsuolta kuuluvalla teerten pulputuksella.

Luontotornilta lähdin hiihtämään umpihankeen suon yli kohti puiston itälaidalla sijaitsevaa Moronvuoren päivätupaa ja tulipaikkaa. Etenin kävelyvauhtia luonnosta ja hiljaisuudesta nautiskellen. Lunta oli sopivasti, noin 25 cm kevyttä pakkaslunta, mikä takaisi sen, että keväällä lumien sulaessa minun hiihtoreitistäni ei jäisi luontoon jälkeäkään. Jotenkin tieto tästä vielä lisäsi hyvän olon tunnettani. 

Välillä pysähtelin ja kuuntelin. Jostain kauempaa suon metsäsaarekkeesta kuului yksinäisen tikan vaimeaa koputusta, muutoin oli täysin hiljaista. Pakkasta oli noin 10 astetta ja taivaalta tuli hentoa lumisadetta. Hiljaisuus oli niin syvää, että pienten lumihiutaleiden laskeutuminen takilleni kuului hyvin. Hiljaisuus ja myös pimeys ovat katoavaa luonnonvaraa, onneksi Suomessa niiden säilymiselle on vielä otolliset olosuhteet, nauttikaamme siitä!

Umpihankihiihdon elämyksiin kuuluu ehdottomasti eläinten jälkien tarkkailu. Yön aikana oli satanut muutama sentti uutta lunta, mikä peitti alleen jänistä pienempien eläinten jäljet. Silti suolla riitti tarkkailtavaa, jänikset ja ketut olivat kierrelleet suon puustoisia laitamia ja teerille lunta oli juuri riittävästi, jotta ne yöksi saattoivat kaivautua lumen suojaan kieppiin. Jo hyvän matkan hiihdettyäni törmäsin suolle tarponeen hirven jättämään jälkeen. Hirvi oli kyntänyt syvällä, suon pinta oli kyllä muutamia allikoita lukuun ottamatta jäätynyt, mutta ei selvästikään vielä kunnolla kantanut hirven raskasta elopainoa. 

Parin tunnin hiihtelyn ja rauhallisen luonnon tarkkailun jälkeen saavuin suon laitaan Moronvuoren tuntumaan. Oli ilo havaita, että myös suon reunat olivat täällä luonnontilassa. Suon ja kangasmaan vaihettumisvyöhykkeellä virtasi kaunis, pieni noro. Muualla kansallispuiston ojitettuja soita on viime vuosina ennallistettu takaisin kohti luonnontilaa. 

Menomatkani lopussa erämaista tunnelmaa rikkoi iso sähkölinja, joka kulkee Kananiemensuon poikki kansallispuiston kaakkoiskulmalla. Kananiemensuon kautta saavuin Moronvuoren hulppeaa kallioseinämää myötäillen Moronvuoren taukopaikalle. Sen varustukseen kuuluvat päivätupa, katettu tulentekopaikka ja kuivakäymälä. Päivätuvan päädystä löytyivät hyvin kuivuneet polttopuut, saha sekä muutama halkaisukirves. Sahasin ja pilkoin pienen määrän puuta itselleni, ja parin yrityksen jälkeen sain sytytettyä vaatimattoman nuotion. 

Ai että, tuntui hyvältä hörpätä kuumaa kahvia termoksesta ja syödä kotona tehtyjä voileipiä. Niistä nauttiessani kävi mielessä uutiset siitä, että kansallispuistoista ja muista valtion luonnonsuojelualueista vastaavan Metsähallituksen Luontopalvelujen saamaa valtion rahoitusta ollaan kovasti leikkaamassa. Tämä voi johtaa retkeilypalvelujen merkittäväänkin karsimiseen. Ei kuulosta kovin viisaalta, kun ajatellaan miten tärkeä merkitys näillä alueilla ja niiden retkeilypalveluilla on ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille, aluetaloudelle ja työllisyydelle, luontomatkailulle sekä uhanalaisen luonnon suojelulle.

Pienestä tauosta virkistyneenä aloin pikkuhiljaa tehdä lähtöä, kun kuulin iloista naurua jonkun matkan päästä. Kaksi retkeilijää tuli kävellen noin kahden kilometrin päässä olevalta kansallispuiston toiselta parkkipaikalta Moronvuoren taukopaikalle. Olivat iloisia, kun saivat valmiin nuotion käyttöönsä. Huikkasimme toisillemme ”hyvää itsenäisyyspäivää” ja lähdin taipaleelle.

En halunnut palata omia jälkiäni, vaan otin laajemman kaarroksen hieman etelämpää kuin olin tullut. Sää oli selkeytynyt ja aurinkokin paistoi ohuen pilviverhon takaa. Nautin toinen toistaan komeammista suomaisemista ja persoonallisista käkkärämännyistä. Jokainen puu on täällä ihan omanlaisensa ja erilainen kuin kaverinsa. Joukossa on yksilöitä, jotka ovat kuin luonnon luomia taideteoksia, jotka nousevat valkoisena hohtavasta lumen pinnasta.

Hetken hiihdettyäni törmäsin todennäköisesti saman hirven jälkeen minkä näin jo Moronvuorelle päin hiihdellessäni. Voi onnetonta, hirvi oli pudonnut lumen alla piilossa olleeseen allikkoon. Jäljistä päätellen se oli saanut taistella tosissaan päästäkseen taas pinnalle ja jatkaakseen matkaansa suon poikki. Hieman kauempana oli myös mielenkiintoisia jälkiä. Tulkitsin niin, että kettu oli yrittänyt napata lumen alla kiepissä nukkuneita teeriä. Se jäi kuitenkin arvoitukseksi, oliko kettu mahdollisesti saanut saalista vai ei. 

Jännittävät luontohavainnot, upeat suomaisemat, kaunis sää ja kirpeä pakkanen siivittivät menoani. Oli todella nautinnollista hiihtää korkkaamattomassa lumessa. Keväämmällä tänne suon keskelle ei olekaan tulemista, vaan silloin on hyvä tyytyä puiston muutamiin merkittyihin reitteihin. Näin suurin osa kansallispuiston suoluonnosta saa olla rauhassa kurkien, teerten, kalasääskien ja muiden eläinten valtakuntana silloin kun luonto on haavoittuvimmillaan.

Hiihtoretkeni loppupuolella osuin ehkä pari päivää vanhaan hiihtojälkeen, joka tuntui suuntautuvan suoraan kohti Simonsaaren parkkipaikkaa. Sitä pitkin viimeinen hiihtokilometrini etenikin vauhdikkaasti. Autolleni saavuin reilut 4 tuntia lähtöni jälkeen. Repun alla selkäni oli aivan märkä, mutta onneksi olin ottanut mukaan vaihtovaatteet. Vaihdoin kuivaa ylleni, hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kotiinpäin, kiitollisena taas yhdestä, aivan ihanasta luontokokemuksesta – ja itsenäisestä, rakkaasta isänmaastani!

Timo Tanninen, luonnonystävä