Olimme kuin vieraalla planeetalla: lumiset ihanuudet Peurakerolla Pyhä-Luoston kansallispuistossa

📌 Lähtöpaikka kartalla
🔥 Lähtöpaikalla keittokatos ja autiotupa
➡ Huipulle n. 3 km / suunta
⚫⚫⚫ Vaikea reitti ja alueella kulkurajoituksia

Peurakero on Pyhätunturin alueen viiden suurtunturin jonosta läntisin ja kauimpana Pyhän laskettelukeskuksen vilinästä. Retkeilijälle Peurakero on kuitenkin helposti saavutettavissa, koska tunturin kupeelta löytyvät sekä Huttujärven vuokratupa että suosittu Huttuloman autiotupa.

Meitä kiinnostivat Peurakerolla ennen kaikkea tykyn kuorruttamat puut. Tammikuun lopun viikonlopusta oli tulossa Pyhällä kirkas ja kylmä – jyrkkänä kontrastina Etelä- ja Keski-Suomen vetiseen harmauteen. Aloitimme retkemme tarkistamalla varusteita Pyhän aina palvelualttiissa Luontokeskus Naavassa. Meille kerrottiin, että Huttulomaan olisi Naavan tietojen mukaan tulossa muitakin yöksi meidän lisäksemme. Oli meillä kuitenkin teltta ja tuplamakuualustat mukana, joten uskoimme selviävämme, vaikkemme mahtuisikaan tupaan.

Meillä oli aikaisempien tunturiretkien tapaan tavalliset sukset ja monojen päällä suojat lunta varten. Ehkä tällaisilla varusteilla retkeileminen umpihangessa keskitalvella saattaa olla hullun hommaa, mutta meillä ei ollut kiire – riitti, että pääsisimme päivän kuluessa Huttulomaan. Ajoimme auton epäviralliselle parkkipaikalle Kiimaselkään ja lähdimme omatekoisen ahkiomme ja rinkkojemme kanssa kohti Huttulomaa.

Kiimaselän päivätuvalle asti matka sujuikin nopeasti valmista latua pitkin, mutta heti Kiimaselän jälkeen edessä oli väylä, josta joku oli viimeksi kulkenut pari viikkoa sitten – tai ainakin lunta oli satanut reippaasti sitten viime kulkijan. Lumessa erottui vain vaivoin jokin ura. Hanki oli pehmeää ja sitä oli lähes metrin syvyydeltä. Upposimme syvälle umpihankeen, samoin ahkiomme.

Pienestä pulkasta tehty omatekoinen ahkio, jota vedimme narun perässä. Päällä Fjällrävenin sadesuoja ja Tribe One Pack Net -mustekala.

Tasaisella vielä pääsimme eteenpäin, mutta jyrkimmissä ylämäissä oli vain pakko ensin hiihtää vähän parempaa uraa itse edellä, jättää ahkio alas, ja lopulta hakea ahkio jalan vetämällä. Parin kilometrin siirtymään saimme kulumaan melkein kaksi tuntia.

Lopulta päädyimme Huttuloman tuvalle ja Huttujärven vuokratuvalle vievälle Huttujärventielle. Tietä ei aurata talvella, mutta sitä pitkin oli meitä ennen mennyt seurue ahkion kanssa. Pääsimme vielä ennen pimeän tuloa Huttulomaan ja teimme pienen tarkistuskierroksen Huttutunturin kupeelle. Huttuloman autiotuvan suosion kyllä ymmärtää, kun näkee, kuinka mahtavassa paikassa tupa on: Peurakeron ja matalamman Huttutunturin välisessä satulassa, eli siis todellakin tunturien lomassa! Tuvan rakennuksia reunustavat lumiset kuuset ja petäjät.

Huttulomassa emme tosiaankaan olleet yksin, kaikki autiotuvan pedit tulivat yöksi täyteen. Ruuhkaisimpana aikana tuvalle vaihtoehdoksi käy vain reilun kilometrin päässä oleva Huttujärven vuokratupa, jonka voi varata käyttöönsä Luontokeskus Naavasta.

Huttuloman autiotupa.

Seuraava aamu valkeni todella ihanana ja kaamoksen sävyisenä. Taivaalla oli vielä violettia, ja puut hohtivat punaoransseina. Piti heti päästä tunturiin! Pakkasta oli lähes 20 astetta, mutta tuvan lämmöstä oli ihanaa lähteä kiipeämään kohti siellä odottavaa maisemaa.

Huttutunturin eteläosa kylpee aamun valossa.

Huttulomasta Peurakeron kupeelle kulkee kesäreitti, mutta talvella reittimerkinnät ovat lumen peitossa eikä reitillä ole huoltoa. Peurakerolle pääsee silti kiipeämään helposti vaikkapa seuraamalla vapaalaskijoiden jättämiä polkuja. Tunturiin kiivetessä on huomattava, ettei Peurakeron rajoitusalueelle saa mennä 15.2.–31.5. välisenä aikana. Rajoitusalue kattaa tunturin alueesta noin puolet. Peurakeron pohjoispuolelta Huttulomasta pääsee silti tunturin laelle menemättä rajoitusalueelle seurailemalla kesäreitin linjaa, koska reitti ei mene rajoitusalueen kautta. On silti syytä olla tarkkana kartan kanssa – rajoitusalue on kyllä merkitty maastoon, mutta talvella merkit voivat olla lumen ja kuuran peitossa.

Tällä tammikuisella retkellä rajoitusalueelle sai kuitenkin vielä mennä vapaasti. Peurakeron pohjoispuoli on suhteellisen loivaa rinnettä, joten nousu ei tuota vaikeuksia. Jokaisella nousumetrillä tykyn ja kuuran määrä puissa vain lisääntyi. Aamu näytti valkenevan kirkkaana, ja pakkanenkin väheni ylöspäin kiivetessä. Pääsimme ihan hyvin kulkemaan muiden jättämiä jälkiä tavallisilla suksilla, tosin välillä ihanimpien paikkojen kohdalla teimme pieniä koukkauksia umpihangen puolelle.

Peurakero herää aamuun.

Aamun valjetessa sumulautat alkoivat kuitenkin kertyä taas tunturin ympärille. Keskitalvella on aivan tavallista, että tunturin huipulla on selkeää, mutta alempana pilvistä tai sumuista. Pilvilautat liikkuvat nopeasti, ja maisema voi vetäytyä pilveen tai sumuun muutamassa minuutissa.

Sumuinen kumarrus.

Sumu ja pakkanen tekivät Peurakeron tykkymaailmasta ehkä vieläkin epätodellisemman tuntuisen. Olimme kuin vieraalla planeetalla, retkeilyastronautteina tarkastelemassa meille vielä tuntemattomia maastonmuotoja. Peurakeron takaa kajasti nousevan auringon kellanoranssi valo, muuten maisema oli peittynyt siniviolettiin pehmeään sumuun.

Sinisen sumun maa.

Auringonnousu Peurakerolla.

Aurinko tulee esiin huipun takaa.

Tuntuu kuin ne olisivat hetki sitten liikkuneet.

Sumukerroksen yläpuolinen auringonvalo saa aikaan erilaisia pyhäinhohteen tapaisia valoilmiöitä. Tässä tämä hahmo näyttää saaneen kruunauksen.

Kruunattu kuningas.

Lähellä tunturin huippua sumupilvet liikkuvat nopeasti. Ne väistyivät hetkeksi, ja aurinko sai muutaman minuutin aikaa valaista etelärinteen lumisia hahmoja.

Kohta huipulla!

Rajoitusaikana Peurakeron huipulle voi mennä vain huipun itäpuolelta – rajoitusalue kulkee käytännössä huipun kautta. Tammikuussa saimme kuitenkin mennä huipulle auringon puolelta. Tuuli tekee tunturin pintaan pieniä kinoksia, joita napa-alueilla kutsutaan myös nimellä sastrugi. Nämä sastrugit ovat naparetkillä hyvinkin piinallisia esteitä ahkion vetämiselle, esimerkiksi Robert Scottin epäonninen etelänaparetkikunta huokaili tuon tuostakin niiden aiheuttamia vaikeuksia. Meille ne olivat vain pieni ihana yksityiskohta tunturin kyljessä.

Peurakeron kuvioitua huippua.

Huipulla on rajoitusalueesta kertovat kilvet. Ne ovat tosin kuuran peitossa. Rajoitusalue alkaa kuvassa vasemmalla puolella.

Kun sumu hetkeksi väistyy, Peurakeron huipulta ilmestyvät näkyviin viereisten tunturien huiput. Viereinen Laakakero ja sen takana oleva Noitatunturi ovat suoraan idässä. Näkymä on kuin satumaailmasta.

Noitatunturi (taaempana) ja juuri paljastuva Laakakero Peurakeron huipulta.

Jo tähän mennessä olimme nähneet jotain aivan mykistävää. Emme kuitenkaan aavistaneet, että aivan vieressämme odotti jotain niin uskomatonta, ettemme osanneet lainkaan aavistaa sellaista paikkaa edes löytyvän Suomesta. Aivan Peurakeron huipun lähellä avautuu jylhä Peurakuru, joka ansaitsee aivan oman juttunsa. Huipulta kurua ei juuri näy, eikä sumuisessa maailmassa voi mitenkään aavistaa, että kahden tunturin välissä on ammottava, jyrkkä ja syvä rotko.

Huttuloman autiotuvan ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N=7434576.783, E=502901.245

Peurakeron huipun koordinaatit: N=7432811.783, E=504289.010

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.