Hämeen Ilvesreitin maistelu kesäviikonloppuna

Ruskavaellukselle tähtäävän seurueen testiretki hienon hienoksi osoittautuneella Hämeen Ilvesreitillä, Räyskälän eteläpuolella, 25. elokuuta 2017.

Ilvesreitin viitat ovat selviä ja lisäksi kivan näköisiä!

Syyskuun alkupuolella meitä odotti oikea ruskavaellus Koilliskairan tunturierämaissa. Koska sinne lähtevä joukko tunsi toisiaan ennestään vain vähän ristiin rastiin sieltä täältä, tuumailtiin niiden tuttujen jäsenten kesken, että tehdäänpä joku pienempi retki yhdessä ennen sitä. Tutustuaksemme toisiimme hiukan jo etukäteen, vaikkapa varusteiden, kulkemisen preferenssien ja muiden suhteen. Ja ennen kaikkea siksi, että saatiin hyvä syy sekä motivaatio yhteen kokonaisen viikonlopun retkeen vielä loppukesällä! Jollekin meille uudelle seudulle tähdättiin, ja monista houkuttelevista vaihtoehdoista valittiin sitten sopiva pätkä Hämeen Ilvesreittiä. Se kun saatiin sopimaan niin eri suunnilta tulevien retkeläisten, kuin autologistiikankin järjestämiseen helposti siten, että voimme edetä pisteestä A pisteeseen B.

Pakkiparin yhteiset kamat jakoon: Ulkoteltta+Sisäteltta+Trangia+Kaasut+Kaaret+Poltin.

Koko Hämeen Ilvesreitti on mahtava 250 kilometrin mittainen polkujen ja reittien verkosto, joka yhdistää peräti toistakymmentä erilaista kansallispuistoa, virkistysaluetta, luonnonsuojelualuetta ja muita. Yllä olevan linkin takaa reitin mahdollisuuksia kannattaa mennä katselemaan myös kartalla. Meidän retkemme reitit löytyvät tämän artikkelin lopusta Google Earth –satelliittikuvan tai oikeammin kartan päällä.

Lauantai 25.8.

Lauantaina sitten suuntasimme osoitteeseen Lehmälammentie 103, Loppi. Kirkkonummen iskuryhmä saapui sinne ensin, päätyen heti jutustelemaan siellä olleen paikallisen mustikanpoimijan kanssa. Hän tunsikin paikkakunnan ja sen metkut perinjuurin, vinkaten muun muassa, ettei juuri sinne kannattaisi ehkä jättää autoa parkkiin viikonlopuksi. Koska tien päässä olevat puomit tavataan sulkea perjantai-iltana! Kiitollisena vinkistä ajoimme sitten takaisin isomman tien (13607, Riimalantie) varrelle, missä oli oivallisia paikkoja useammillekin autoille. Lähtöpaikkamme kartalla.

Toisenkin autokunnan saavuttua kuskit lähtivät oitis viemään yhtä autoa retkemme päätepisteeseen, Räyskälän lentokentän viereen.

Riimalantien ja Lehmälammentien risteyksessä.

Automiesten palattua lähdimme tallaamaan tuota samaista Lehmälammentietä 6 +1 hengen porukalla. 2+1 jäi lopulta kotiin tältä retkeltä flunssan vuoksi. Nuo plussat edustavat siis koiria.

Osa porukasta laittoi ainakin kosteutta pitävät housut jalkaansa, koska kaikenlaisia sadekuuroja pyyhkieli ohi tuon tuosta. Kohta löydettiin hyvin merkitty polun pää saman Keritty-järven rantaan johtavalta tieltä, mihin olimme aikoneet auton alun perin parkkeerata. Polku vaikutti kyllä aivan älyttömän pieneltä ja vähän kuljetulta. Alun oikaisupätkän jälkeen se oli toki jo oikea polku, muttei sittenkään mikään paljon kuljettu ja kovaksi juntattu. Minkä senkin havaitsimme olevan pelkkää lisäherkkua, tarjoten jaloille oikeastaan miellyttävintä mahdollista kulkua, mitä metsässä olla voi!

Pehmeää, vähän kuljettua polkua Kerityn rannoilla.

Rantareittejä

Ihan pian polku kuljetti meidät Keritty-järven rantamille, ja niitä pitkin se kulkikin sitten noin parin kilometrin verran, tarjoten mitä hienoimpia maisemia tuolle aika suurelle ja monitahoiselle järvelle. Retken ensimmäiseksi tauon paikaksi valittiin kiva mäntykankainen niemen kulma, missä oli moni muukin taukoja tai leirejä pitänyt. Epävirallinen tulipaikkakin siinä oli.

Hieno taukopaikka samaisen Keritty-järven rannalla.

Matka jatkui taas reilun vartin päästä, edeten yhä samoja järven rantoja. Jokusia metsäojia ylitettiin aina välillä hyväkuntoisia lankkusiltoja myöten, ja Suutarinnokan kohdalla oli jo jokusia pitkospuitakin, samanlaisista lankuista tehtynä. Sitten ylitettiin kaksi järveä toisistaan erottava kapea kannas, joka vei polun kulkemaan Kivisammaljärven koillista rantaa myöten. Siellä oli reilun puolen kilometrin matka soisen alueen yli, missä ylitettiin taas vähän väliä metsäojia lankkusiltoja pitkin. Aivan mainioita ja helppokulkuisia ne muuten olivat, paitsi vallan mahdottoman liukkaita sadekuurojen jäljiltä! Onneksi etummainen kulkija varoitteli niistä, muuten olisi kyllä joku melkein varmasti liukastunut. Eikä ollut ollenkaan vaikeaa kuvitella, kuinka hauska tapahtuma sellainen olisikaan voinut olla. Ensin ehkä katkaisten pari kolme kylkiluuta rämähtäessään lankkujen päälle ja sen jälkeen turvallaan syvässä, mutaisessa ojassa, painava rinkka selässä! Mutta hyvin meni, kun oltiin varovaisia. Joskus lankkujen ollessa vielä vähän kallellaan, tuntui parhaalta kulkea niitä varovaisesti sivuttain, asettaen kenkien kannat lankun ylemmän reunan ulkopuolelle. Kaikissa tuollaisissa paikoissa kävelysauvat tuntuivat kyllä erinomaisilta reissukavereilta!

Liukkaita pitkospuita

Nälkäaho – Pikkulammi – Kalajärvi. Polku eteni mitä vaihtelevimmissa maastoissa, näyttäen meille järvien ja lampien rantoja, mäkiä, soita, vihreän sammalmaton peittämiä peikkometsiä, eri vaiheissa olevia talousmetsiä hakkuuaukeista tukevaan metsään. Kalajärven länsipuoli oli ojitettua suota, ja siellä kuljettiin sitten aivan kilometrikaupalla niitä superliukkaita pitkospuita pitkin. Tai siltä se ainakin tuntui, oikeasti sen taipaleen mitta on vähän vajaa kilometri. Mutta tosiaan niin liukkailla lankuilla kulkeminen kävi nopeasti suorastaan rasittavaksi kieli keskellä suuta -hiipimiseksi, ja oikean maan saaminen jalkojen alle tuntui sen jälkeen aivan ihanalta! Mutta kyllähän tuokin erikoisuus lopulta kirjautui pelkästään hienoksi vaihteluksi ja aika uudenlaiseksi kokemukseksi.

Löytyy sentään yksi huiluupaikka keskittymistä vaativan reitin osan keskellä.

Sitten kuljettiin kivoissa maastoissa, koko ajan vasemmalla olevan suuren Purinsuon vaikutuspiirissä. Yhdellä suolle katselevalla mäntyrinteellä pidimme retken kolmannen lepotauon. Siltä(kin) liikkeelle lähtiessä oli kiva havaita, miten tältä porukalta lähteminen sujui kuin itsestään, ilman mitään komentelua, häsäämistä tai kiireen tuntua. Retken etumies vaan sanoi, että lähdettäisiinkö taas, minkä jälkeen porukka suoriutui siitä polulle kolmessa, neljässä minuutissa melkein eleettömästi. Mukaan lukien kymmenvuotias junnu, joka toki on jo kulkenut vuosikausien ajan vaikka minkälaisilla vaelluksilla. Mahtavaa katseltavaa moinen!

Seurakuntaa nauttimassa tauosta Purinsuon reunan rinteellä.

Pitkospuiden suojelua

Pieni pätkä metsätietä pitkin, tosin aikamoiseen ylämäkeen, minkä jälkeen polun merkki näytti vasemmalle. Heti sen jälkeen ylitettiin pieni purolaakso, johon on peruskarttaan merkitty hyvin kapea, puroa seuraileva luonnonsuojelualue. Siinä suojelu on viety vähän liian pitkälle, sillä puron ja kosteikon yli johtavat lankut ovat melkein kaikki jo lahonneet paikalleen ja katkeilleet. Yksi rojahti taas poikki edellä kulkijan alta, mutta hän onnistui kuin onnistuikin pysymään silti pystyssä, eikä edes suistunut sinne rapakkoon. Olisiko tuossa suojelualueella ehkä ylläpitovastuu jollain toisella taholla, kuin muilla polun osilla?

Pikarinmäki – Potinmäki – Ässänsaari – Ämmäoja. Peruskartan paikannimiä polun varrelta. Viimeisin niistä tuon suuren Purinsuon laskuoja. Se ylitettiin hyvää siltaa pitkin, samoin kuin seuraavakin, joka on puolestaan Iso Melkutin -järven laskujoki. Siinä oli pakko ihastella veden äärimmäistä kirkkautta! Tuntuihan se kuitenkin luonnolliselta, tietäen tuon järven olevan sukeltajien suuressa suosiossa juuri samasta syystä.

Laavutauko kirkkaan järven rannalla

Vaelluspäivän neljäs tauko vietettiin Iso Melkuttimen itäpäädyssä olevalla komealla kaksoislaavulla. Siis sellaisella, missä on kaksi laavua vastakkain tulipaikan molemmin puolin. Siellä oli paljon väkeä tauoilla ja leirissä, mutta hyvin siellä mahtui vielä muutama lisääkin taukoamaan. Ja vähän jutustelemaan siinä samalla. Koska tuo oli toinen meidän ajattelemistamme potentiaalisista leiripaikoista, kävimme siinä pienen jutustelun aiheesta, päätyen kuitenkin jatkamaan vielä parisen kilometriä Lepakkolaavulle, joka ykkösvaihtoehdoksi olikin tuumailtu.

Päivän viimeinen levähdys Iso Melkuttimen tuplalaavulla. Kuva: A.Junkkari.

Loppumatka sinne kulki sitten Iso Melkutin -järven pohjoisrantoja myöten, aivan mahdottoman kauniiden maisemien läpi!

Leirielämää

Hienossa niemennokassa olevaan leiripaikkaan saavuttiin noin seitsemän maissa vähän tipotellen, koska me häntäjoukot vähän hidastelimme kaulapannastaan irti sujahtaneen koiran kanssa. Kelvolliset telttapaikat olivat tuolla vähän kortilla, koska tasaista maata löytyi hyvin vähän korkean ja kapean hiekkaharjanteen hallitsemalta niemeltä. Löytyivät sellaiset sentään kaikille meidän seurueemme neljälle teltalle, pari laavun läheltä ja pari muuta kauempaa eri suunnista.

Illanvieton alkua Lepakkolaavulla.

Ilta istuttiin tietenkin laavulla ruokia laitellen ja nautiskellen. Kahveista puhumattakaan. Ja olihan yksi ja toinenkin seurueesta kantanut rinkassaan myös oluttölkkejä. Puhtaasti painon vuoksi vain toki. Itse olin nimittäin ainakin virittänyt rinkkani painamaan kutakuinkin sen saman, millä sitten taas kohta Koilliskairaankin lähdetään. Ja jollainhan se puuttuvien ruokien paino nyt vaan piti täyttää.

Pikkumies pääsi nukkumaan jo hyvissä ajoin makuupussiinsa laavun perällä, ja joku muukin meikäläisistä vetäytyi yöpuulle suurin piirtein ihmisten aikaan. Niin myös kaikki muut paikalla olleet retkeläiset. Loput sissit sitten jatkoivat keskusteluita ja väittelyitä vähän puolenyön tuolle puolen muiden muassa hämäränäön, valovahvistinten ynnä muiden kiinnostavien aiheiden tiimoilla.

Iso Melkutin laskeutumassa kesäillan rauhaan.

Jälkeenpäin oli hauska huomata, miten säätkin meitä olivat taas suosineet. Isot sadekuurot väistelivät meitä, vain parisen kertaa saimme jonkun reunoista muutaman pisaran niskaamme. Ja iltaa kohti keli sitten vallan selkiintyi.

Sunnuntai 26.8.

Meidän telttakuntamme alkoi nouseskella jo seitsemän maissa, ja puurot sekä kahvit voileipineen nautimme kaksistamme laavutulilla, hiljaisessa aamutunnelmassa. Sitten joskus yhdeksän tienoilla alkoi lopulta pikkuhiljaa saapua muitakin retkeilijöitä aamutoimilleen laavun ääreen. Meikäläisiä ja muita.

Hyvin pitkälle aikajanalle sattuvien nousemisten vuoksi liikkeelle lähteminen venyi ja venyi. Mutta sai se toki venyäkin, koska meillä ei ollut yhtään minkäänlaista kiirettä minnekään. Itse asiassa lyhin reitti autolle taisi olla vain parin, kolmen kilometrin mittainen, ja sitäkin arvottiin, haluaako joku lähteä suoraan autolle ja sitämyöten kotiin. Päädyttiin kuitenkin kiertämään tämä upea järvi sen toista, etelärantaa pitkin kulkevaa polkua. Me lähdimme neljän hengen äijäseurueella taipaleelle vähän ennen puoltapäivää, nuoren miehen ja koiran sisältävä kolmen ryhmä sitten myöhemmin perään.

Ykkösvuoron hiljaista aamiaistunnelmaa.

Upea polku!

Ja samoin kuin pohjoispuolenkin polku, myös eteläinen reitti oli kyllä yksi kauneimmista poluista, mitä muistan kulkeneeni! Mäntykankaita ja toinen toistaan hienompia järvimaisemia, erikoisuutena vielä kaksi erittäin kapeaa ja pitkää hiekkaharjuniemeä, Nappilahdennokka ja Tokholmannokka. Kyllä ne ovat minun mielestäni vielä hienompia kuin kuuluisa Pulkkilanharju konsanaan! Asiaan vaikuttaa myös näiden kannasten luonnonmukaisuus ja maanteiden puuttuminen maisemista. Meidän oli aivan pakko käydä ne molemmat katsomassa kärkeen saakka. Jos joku kysyi miksi, vastaus oli vain, että koska ne ovat siinä.

Iso Melkutinta kiertävät polut ovat erittäin hyväkuntoisia ja suuria, eli paljon kuljettuja. Eikä ole mikään ihme se! 4,6 kilometrin mittainen oli tuo pohjoispuolen polku niemennokkineen kaikkineen, ja se vaan loppui, vaikka kuinka koetettiin hitaasti kulkien nautiskella.

Veijarit tallaavat innoissaan kohti ensimmäisen kapean niemen kärkeä.

Kahvitauko ja finaali

Sovitun mukaisesti jäimme taukoamaan ja odottamaan loppuporukkaa sinne järven itäpäädyn laavulle, missä jo eilen vierailimme. Nyt siellä ei ollut ketään muuta. Turhankin pitkään siinä istuimme ja turisimme, ennen kuin kämppikseni sentään tajusi ehdottaa, että keitetäänkö kahvit? No meikäläistä ei tarvinnut montaa sekunnin murto-osaa moiseen taivutella ja alta aikayksikön oli Trangia pöhisemässä. Yhdelle ja toiselle muullekin kuumat juomat sitten kelpasivat, ja seurueemme toinenkin osa ehti vielä mukaan apajille.

Etujoukko taas järven itäpäädyn laavulla, ennen kahvikeksintöä. Kuva: A.Junkkari.

Sitten olikin jäljellä enää vajaan kilometrin kävely suurimmaksi osaksi hiekkatietä pitkin parkkipaikalle Räyskälän ilmailukeskuksen vieressä. Vähän toisen auton paluun odottelua ja ajelu kotiin, kunnon lounas matkalla nauttien.

Polkuja piisaa kylteissä Räyskälän kentän vierellä.

Hieno oli keikka! Polut ja paikat sellaiset, että niihin on aivan pakko palata uudelleen laajempien tutkimusretkien merkeissä. Ja retkiseurue oli niin kokenutta, ettei yhtään mitään ”sopeutustoimia” kyllä tarvita ruskavaellusta varten. Suuri harmi oli tosin se, että osa porukasta joutui jäämään kotiin flunssan vuoksi. Mutta minkäs niille tekee? Niille nuhakuumeille nimittäin!

–Kari

Alla retkemme reitti GE satelliittikartalla. Ensimmäinen päivä vihreällä viivalla, 14,4 km ja 5 t 16 min. Toinen päivä punaisella viivalla, 5,4 km ja 2 t 25 min.

Ja perään vielä jokunen kuva, toivon mukaan tuomaan esiin reittimme tarjoamaa kauneutta ja erilaisia maisemia.

Artikkeli julkaistu alkuperäisessä asussaan Lähierä-blogissa.