Käsittämätön ilmestys Laukaassa: Hietasyrjänkankaan supat ovat niin suuria, että yhdessä on ollut jopa hyppyrimäki

Harvapa paikka näyttää niin erikoiselta kuin Laukaassa sijaitseva Hietasyrjänkangas ja siihen liittyvät Hietasyrjänhaudat. Jos tekee mieli ”suppailemaan”, niin sen voi tehdä nimittäin jopa kuivalla maalla, sillä Hietasyrjänkangas on täynnä erikokoisia suppia, eli jääkauden sulamisvaiheen aikana harjualueille muodostuneita painaumia. Niitä riittää varmasti toistakymmentä, kun nopeasti kartalta laskee. Supat syntyivät, kun maaperässä ollut jäälohkare suli niille sijoilleen ja maa-aines valahti muodostuneen reiän pohjalle. Paikka on todella erikoisen näköinen niin luonnossa kuin maastokartallakin.

Paikka kartalla

Ensimmäinen käynti 27.10.2017

Olin edellisen kerran liikkeellä samoissa maisemissa vuonna 2013 silloisen opiskelukaverini kanssa, ja siinä missä sinisiivet parveilivat kesäisillä sorapoluilla, lokakuisena iltapäivänä tuntui olevan yhtä paljon teeriä liikkeellä. Tällä kertaa päätin tehdä reissuni hieman erilaisesta lähestymiskulmasta.

Hietasyrjänkankaan ulkoilureitti on hyvin tunnettu ja käytetty, ja sitä kuljetaan niin sulan maan aikaan jalan ja maastopyörillä, kuin talvisin myös hiihtäen, onhan se osa laajempaa Metsoreittiä. Lisäksi alueella risteilee moottorikelkkareitti. Lihasvoimalla tehtävän retken lähtöpaikaksi voi valita – kuten monet tekevät – läheisen Haapalan koulun vierestä lähtevän uran, mutta myös muita vaihtoehtoja on, kuten Haapalan kylässä sijaitseva Haapalan laavu, jolle pääsee vaikkapa Korkeakoskentieltä kääntymällä Hietasyrjäntielle. Laavu on melkeinpä tien vieressä.

Haapalan laavu hyväkuntoisella perusvarustuksella.

Reitin merkinnät ovat pyöreissä kestopuupylväissä sinisellä maalilla, ja asianmukaisesti risteyskohdissa on hyvät viitoitukset etäisyyksineen. Selkeät ja johdonmukaiset opasteet on yksi semmoisista asioista, joka on hyvä olla kohdallaan, ettei tarvitse yksiksensä eksyskellä, vaikka missään erämaissa ei ollakaan.

Nouse harjun laelle

Minä tykkään tehdä asioita jo näin vanhemmalla iällä hieman eri tavalla kuin monet muut. Siksipä tämäkään juttu ei ole sinänsä alueen reittikuvaus, koska en ainakaan jatkuvasti välitä jyystää pitkin tylsää ajouraa ainakaan sulan maan aikaan. Erkanin vajaan puolen kilometrin matkan hiekkatietä kuljettuani heti soramonttujen jälkeen ensimmäisenä oikealla puolellani nousevalle harjulle.

Jotta retkeilijä pääsisi edes hieman käsitykseen maastosta ja siitä, että nyt todellakin todistetaan jääkauden jälkiä, suosittelen kulkemaan täällä omia polkuja, sillä ylempää niin sekä maisemat että reitin mielekkyys ovat huomattavasti paremmat. Toki saa rampata tasaista ja leveää baanaakin, jos tykkää, en minä sillä. Silloin saattaa jäädä kuitenkin paljon näkemättä.

Harjun päältä löytyi parikin jos ei nyt ihan muinaista, mutta melko iäkästä info- ja tehtävätaulua, arvatenkin opetustarkoituksiin tehtyä. Juontanevat juurensa jo vuonna 1994 käynnistyneen Laukaan luontokoulutoiminnan aikaan. Nykyään harjulla ei kulje virallista reittiä eikä siis ole mitään reittimerkintöjäkään, joten kulkija liikkuu pelkästään omien viettiensä ja kartan tai gps:n viemänä. Alapuolella siintää pieni ja idyllinen Valkealampi, ja harjun ja lammen väliin jää selkeä muinaisrannan kivikko.

Tätäkään kivikkoa ei näe, jos kulkee vain merkityllä reitillä.

Kuuntelin, josko lammella olisi joutsenia, kun niiden ääni kerran kantautui jostakin korviini. Osoittautui, että joutsenet olivat näkymättömissä kauempana pellolla, mutta laskeuduin silti lammen rantaan. Suopursujen tuoksu tyrmää kyllä ensimmäisessä erässä, on niissä vahva aromi!

Joskus silloin ennen oli olemassa myös Valkealammen kierros.

Ajat muuttuvat, ja reitit sen myötä. Valkealammelta kipusin takaisin ylös harjulle, ja huomasin hengästymisestä ja sykkeen noususta, että korkeuseroa piisaa hyvinkin lyhyellä matkalla, kuten Hietasyrjänkankaan maastoissa muuallakin.

Kyllä täälläkin on kuljettu. Polku on selkeästi näkyvissä, ja paljon kivempaa kävellä kuin yksitoikkoista latu-uraa.

Jatkoin pitkin harjua, kunnes saavuin paikkaan, jossa oli vanha rajakivi. Paikka on vain vajaat 300 metriä Haapalan koulusta pohjoiseen.

Kiven tunnistaisi rajakiveksi helposti vaikka ei näkisi kartasta, että se on rajalla.

Samalla selvisi, mistä joutsenten ääni kuului. Niitä oli kymmenittäin Haapalan pelloilla, kaiketi valmistautumassa etelänmatkaan – milloin se sitten lienee. Tuskin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa.

Eipä ollut toistaiseksi joutsenilla kiire minnekään.

Samalta mäeltä, josta näkyivät vielä maatalouden ja luonnon merkit, näkyivät myös kehityksen merkit ja teollisuuden taivaita tavoittelevat savupatsaat. Sellua pukkaa.

Biotehtaan piiput siellä tupruttavat 15 kilometrin päässä.

Ei liene vaikea arvata, kumpi on nykyisin kannattavampaa bisnestä, maanviljely vai metsäteollisuus. Minä kyllä tykkäisin, että vaaka kallistuisi ensin mainitun suuntaan tai että ainakin olisivat puntit tasan. Turha kai on toivo.

Takaisin ruotuun – mutta vain hetkeksi

Puskin läpi puskien takaisin merkitylle reitille, jota kuljinkin sitten vajaan kilometrin matkan. Pian näkyviin ilmestyi avoin kangasmaasto, jota korkeat harjuselänteet ympäröivät joka puolelta. Reunusharjuille johti myös pieniä polkuja, nähtävästi suunnistajien ja/tai maastopyöräilijöiden aikaansaannosta. Juuri noille ympäröiville harjuille retkeilijän kannattaa mielestäni nousta, ja kunhan (jos) saamme pitkästä aikaa kunnon talven, alueelle pitää ehdottomasti päästä lumikengillä (ulkoinen linkki, toimii toistaiseksi). Eikä silloin tarvitse häiritä hiihtäjiä, kun valitsee omat reittinsä.

Syvällä soraharjujen syleilyssä vilpoisena syyspäivänä ei juuri tule ajatelleeksi, että tällaiset supat ja painanteet voivat kesäaikana olla jopa useita asteita viileämpiä kuin harjujen päälliset, ja niissä onkin oma niin sanottu mikroilmastonsa. Jos vilu alkaa kapajamaan, lämmöt saa nopeasti takaisin, kun kiipeää ylös melkeinpä mille tahansa alueen harjanteelle.

Verenkiertoeläimistölle tulee hommia, kun hilppasee mäkeä ylös.

Talvella reitillä hiihtäjillekin riittää nousuja ja laskuja merkityllä ladulla, mutta jalankulkijana nautin enemmän sykettä nostattavasta kiipeilystä ilman sen kummempaa päämäärää. Jos haluaa patikoida vaikka koko matkan reitin ulkopuolella pitkin poikin harjujonoa (mikä todella kannattaa) esimerkiksi Haapalan laavulta Haapalan koululle tai hienolle Hallalähteelle saakka, voi silti laittaa gps:n maalipisteeksi kyseiset paikat tai seurata perinteisestä kartasta, missä milloinkin on menossa.

Tauko Hietasyrjän kodalla

On mukava yllättyä positiivisesti joskus välillä. Sen lisäksi, että bongasin arviolta parinkymmenen teeren lauman lentävän ylitseni Hietasyrjän kodalle saapuessani, havaitsin myös polttopuutilanteen olevan hyvässä jamassa. Liiterissä oli kuivaa puuta sopivankokoisiksi halkaistuina, eikä mitään kosteaa ja homeista, reittä vahvaa pölliä, joita sellaisiakin on tullut vastaan. Jopa hyviä syttylastuja löytyi. Tämäpä vasta yllätys!

Kuivaa puuta, siistit paikat ja rauhallinen ympäristö – mahtavaa!

Hietasyrjän kodalla ei ruuhkaa ollut, vaikka tietysti ryhmien retkipäivinä ja varmasti talvella tilanne toinen. Itse asiassa olin varautunut – eikä tämä ole mikään epäluottamuslause ketään kohtaan – keittämään kahvit risukeittimellä, mutta parempi näin päin.

Johan tästä olikin viikko aikaa, kun viimeksi nokipannulla keittelin.

Nostaessani kiehuvaa pannua pois ritilältä tulin semmoiseen johtopäätökseen, että avotulella kuumennettu metalli on kuumaa, vaikka kyse olisikin pelkästä pannun sangasta. Muistelen tätä oivallusta vielä pitkään katsellessani vasemman käden peukaloa, jossa on Trangian kahvipannun sangan paksuinen painauma. Käynti Hietasyrjän kodalla painui siis monella tavalla muistoihin.

Kello oli taas kummasti kerran kortilla, joten kahvittelujen jälkeen oli pakko alkaa palailemaan autolle. Mutta ei hätää, sillä tajunnassa siinti jo toinen reissu samoihin maisemiin, jolloin varaisin aikaa alueeseen tutustumiseen vielä lisää.

Toinen käynti 31.10.2017

Siinä missä ensimmäisellä käynnillä muutama päivä aiemmin oli ollut syksyisen harmaata, oli toisella kerralla kiva pikkupakkanen ja lunta maassa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Mukana oli nyt viehättävämpi puolisko, joka ihasteli erinomaista talvisäätä ääneen useampaankin kertaan. Pysäköimme automme Hietasyrjäntien varteen kohtaan, josta kodalle oli vain noin puolen kilometrin matka. Ensimmäisenä käyntipaikkana kuitenkin oli läheinen Hallalähde, josta onkin jo juttu täällä Retkipaikassa, joten tässä ei siitä sen enempiä.

Alueen älyttömän kokoisia suppia pääsee helpoiten pällistelemään juurikin lähtiessään Hietasyrjäntien Laukaan puoleiselta osuudelta, jolle voi autolla tulla vaikkapa Äijäläntieltä viitan Haapalan koulu’ kohdalta. En vain millään keksi, miten saisin kuvaan tallennettua paikkojen mittasuhteet, vaikka kuvassa olisi ihminenkin.

Näissä maastoissa on aikoinaan ollut jopa hyppyrimäki.

Tapasimme retkellämme vanhemman pariskunnan, jonka mies kertoi olleensa aikanaan työelämässä Haapalan koulun opettajana. Paikallistuntemusta arvatenkin oli, ja hän kertoikin, että Hietasyrjänkankaan maastossa pidettiin aikoinaan kovatasoisiakin hiihtokilpailuja, ja olipa paikalla jopa oikea hyppyrimäki. Kummallista kyllä, yleensä niin yltäkylläisesti tietoa pursuavassa netin runsaudensarvessa tuosta hyppyrimäestä ei tunnu olevan edes viittauksenpoikasta, ja molemmat Laukaan historiateoksetkin ovat ansiokkaasti sivuuttaneet kaikenlaisen liikunta- ja urheiluelämän. Kaikenlaisista tappeluksista, kaupankäynnistä, kunnallispolitiikasta ja kirkolliselämästä kyllä riittää tarinaa.

Kävelimme jälleen kodalle, jossa eväiden nauttimisen ja pitkähkön juttutuokion jälkeen (kodalla oli lopulta kuusi ihmistä ja kolme koiraa) kiipesimme kodan takaa löytyvän kinttupolun ohjaamina harjun selkään. Itse asiassa kinttupolkua pitkin hiihdetään talvella, mutta lunta oli vielä niin vähän, että hyvinkin ilman pitovoiteita tai nousukarvoja olisi suksi pitänyt, jos olisi ollut kiire ladulle. Lunta tai ei, niin harjun päällä näkee varsin konkreettisesti, minkälaiseksi jääkausi on maiseman muotoillut. Monet supista ovat käsittämättömän laajapohjaisia. Jotkut ovat kapeampia, mutta vastaavasti tolkuttoman syviä.

Suppien pohjalle on harjanteen laelta reippaasti matkaa. Kartasta ne löytyvät nimellä Hietasyrjänhaudat.

Menetät paljon, ellet tutustu Hietasyrjänkankaaseen

Uskallan kyllä sanoa näin, sillä välttämättä mikään ei voi valmistaa siihen kokemukseen, jonka paikan mahtavuuden näkeminen aiheuttaa. Taruissa ja kertomuksissa näitä suurenmoisia painaumia voisi väittää vaikkapa jättiläisten istumapaikoiksi, missä jättiläinen on jysäyttänyt raskaan kankkunsa alas tantereeseen levätäkseen, harpottuaan ensin peninkulman askelin pitkin poikin Suomenmaata.

Eivät siis pelkästään korkealle taivaisiin kohoavat kiviseinämät tai maankuoren halkaisevat rosoiset rotkot saa leukoja loksahtamaan, vaan suunnattomat soraharjujen varjostamat suppakuopat voivat tehdä sen myös. Nämä aarteet löytyvät merkittyjen reittien ulkopuolelta, mutta niille pääsee kyllä niin jalkaisin, suksilla kuin lumikengilläkin, kunhan vain muistaa talvella jättää ladut hiihtäjille. Lääniä kyllä riittää, ettei tarvitse tampata latu-uralla.

Ennen hiihtokauden avausta latupohjat ovat vapaasti käveltävissä.

Hietasyrjänkankaalla voit nauttia käsinkosketeltavasta hiljaisuudesta, varsinkin, jos laskeudut alas supan pohjalle. Voit vaikka kuvitella olevasi Kuun tai Marsin kraaterissa tai muinaisten jättiläisten peffan alla.

Sijainti: N=6930311.213, E=447721.256 (ETRS-TM35FIN)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.