Haahkaperheiden turvasatama – toukokuun kevätretki Bengtskärin majakkasaarelle

On varhainen toukokuun sunnuntaiaamu, kun automme starttaa Salon Teijon kylästä kohti Kasnäsia. Matka taittuu ripeästi, sillä Kemiönsaaresta on kiinteä tieyhteys Kasnäsin vierasvenesatamaan. Matkan varrella ylitämme mm. Lövön 473 metrin pituisen sillan, jonka kaarevalta osuudelta on huikeat maisemat merenlahden pohjukoihin, salmiin ja lukuisille pikkusaarille. Kapea ja mutkikas saaristotie päättyy Kasnäsin eteläkärjen pienelle satama-alueelle. Sieltä aikomuksenamme on suunnata vesitse kohti Bengtskärin karua majakkasaarta, joka sijaitsee Pohjoisen Itämeren itäosassa, keskellä aavaa Saaristomerta.

Retken mahdollisesta peruuntumisesta huonon sään vuoksi ei tänään ole pelkoa. Taivas hohtaa tasaisen sinisenä ja pilvettömänä. Aurinko hellii lämmöllään. Vain pienen pieni tuulenvire käy kasvoihin, kun odotamme veneemme saapumista rantaan. Hikinoro valuu selkäpiitä pitkin, ja hetken ehdimme jo epäillä omia vaatevarustuksiamme. Retkikuntamme on lähtenyt matkaan lämpimillä ja tuulenpitävillä vaatteilla, villapaitojen, hansikkaiden ja pipojen kera, sillä kesäisestä lämmöstä huolimatta Saaristomeri on yhä kylmä, ja aalloilla keinuva pureva merituuli saattaa yltää luihin ja ytimiin asti.

Vihdoin vene lipuu hiljalleen laiturista, ja matka voi alkaa! Kuljemme läpi vehreän ja kesään heränneen Hiittisten saaristoalueen, Rosalan kylän ohi kohti avomerta, jossa meitä odottaa karunkaunis kaikkien majakoiden äidiksi ja isoäidiksi kutsuttu Pohjoismaiden korkein majakka. Noin tunnin mittaisella venematkalla ehdimme bongailla monia vesilintuja, kuten joutsenia, lokkeja ja haahkoja sekä muutamia merikotkia, uljaita lentäviä räsymättoja, joiden vuoksi Bengtskärin matkailusaaresta on syntynyt satojen haahkojen turvasatama. Mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

Kauniista säästä huolimatta villapaita ja tuulenpitävä takki osoittautuvat tarpeellisiksi lämmikkeiksi venematkan aikana, eivätkä sormikkaatkaan ole liikaa. Nälkä kurnii vatsassa, ja ehdimme rauhassa nauttia eväsleivät palanpainikkeineen veneen lipuessa hiljalleen kohti päämäärää. Vähitellen asuttu saaristo jää taakse. Luodot pienenevät, harvenevat.

Yhtäkkiä kaukana horisontissa siintää korkean ja jylhän tornin silhuetti, ja mitä lähemmäksi majakkasaarta saavumme, sitä mahtipontisemmalta 52 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoava harmaatiilinen majakka näyttää. Paikan merkittävyyttä lisää tieto siitä, että toisen maailmansodan aikana majakka oli lähellä tuhoutua eräänä sumuisena päivänä venäläisten yllättävän hyökkäyksen ja räjäytysaikeiden vuoksi. Kaksipäiväinen raju sotataistelu kääntyi kuitenkin suomalaisten voitoksi. Arkkitehti Florentin Granholmin suunnittelema ja joulukuussa 1906 valmistunut majakka pelastui, ja 1990-luvulla tehtyjen ennallistamistöiden ansiosta se on tänä päivänä tuhansien matkailijoiden saavutettavissa aina huhtikuulta syyskuulle saakka.

”Lämpimästi tervetuloa ja katsottehan, mihin astutte!” Opas neuvoo heti veneestä kallioiselle rannalle astuessamme. Eikä suotta! Tänä keväänä haahkaemojen pesiä on saarella ennätysmäärä: noin 550! Ja totta se on – pesiä on todellakin joka paikassa ja kolossa! Etenkin saaren pienellä ruohikkoisella alueella majakkarakennuksen ympärillä, portaiden juurella, muurien vieressä ja sisäänkäyntien lähettyvillä. Suorastaan hämmentävää, miten linnut voivat pesiä aivan ihmisten vieressä! Onneksi pesäpaikat on merkitty muun muassa kepeillä, sillä haahkaemot hädin tuskin erottuvat maastosta niiden ruskeankirjavan suojavärinsä takia.

Haahkaperheille turistien täyttämä saari on pelastus, sillä niiden suurimmat uhat, lokit ja merikotkat, eivät uskaltaudu saarelle ihmisten läsnä ollessa. Pimeän turvien ne kuitenkin koittavat onneaan, ja silloin tällöin muutama vihreä haahkanmuna voi päätyä pedon syötäväksi.

Opas kertoo, että monet haahkaemot pesivät samoissa paikoissa vuodesta toiseen. Tiettävästi vanhin äitiemo on ilmestynyt samalle pesimäpaikalleen jo 11 vuoden ajan. Äitiydelleen omistautuneet emot hautovat 4–10 munaansa noin kuukauden ajan, eivätkä välttämättä poistu pesästä koko aikana, korkeintaan juomaan silloin tällöin. Niinpä ne menettävätkin 40 prosenttia painostaan haudonnan aikana. Tänä vuonna saaren ensimmäiset poikaset kuoriutuivat viikko sitten. Kuinkas sattuikaan – äitienpäivänä! Missäköhän ne mahtavat nyt piileksiä?

Lyhyen opastuksen jälkeen päätämme kiivetä majakan torniin, jonka huipulle johtaa 252 porrasta. Kierreportaiden varrella on kauniita yksityiskohtia ikkunapokineen ja historiallisine esineineen. Hikisen urakan päätteeksi betoniraput päätyvät levähdystasanteelle, jossa uskaliaimpia odottaa vielä jyrkät tikapuut. Päätä huimaa pelkkä ajatus, mutta uskaltaudun rappusille, ja samalla jo kauhistelen tulevaa alastuloa! Tornin ylimmältä tasanteelta, valohuoneen reunoilta, avautuu huikeat näkymät merelle kaikkiin ilmansuuntiin. Sininen ja tyyni vesi siintää silmänkantamattomiin, ja siellä täällä näkyy pieniä harmaita luotoja. Tällaisella kirkkaalla säällä valohuoneen ikkunoista voi nähdä jopa Hankoon saakka, jonne on täältä matkaa noin 20 kilometriä.

Hanko liittyy oleellisesti Bengtskärin historiaan. Majakan rakentaminen sai nimittäin pontta Hangon talvisatamatoiminnan alkamisen myötä. Saarta ympäröivät pohjoispuolen karikot koituivat 1800-luvulla usean laivan kohtaloksi, joten tälle karulle saarelle päätettiin perustaa valomajakka navigointia helpottamaan. Ensimmäiset 30 vuotta saarta asutti majakkamestarin ja neljän majakanvartijan perheet, ja siellä toimi myös koulu talvisodan alkamiseen ja saaren evakuoimiseen saakka. Kuvittelepa, millaista elämä on silloin ollut tällaisella karulla saarella keskellä avomerta!

Tänään sää suosii meitä, sillä tuulta ei ole edelleenkään nimeksikään ja aurinko porottaa kasvoilla. Lämpimät vaatteet hiostavat iholla. Vain hentoa yläpilveä leijailee siellä täällä, ja muutama tiivistymisjuova halkoo eteläistä taivaankantta. Saaren lounaispuolella siintää satojen sukeltajasorsien, allien, parvi, ja niiden kuorolaulu ”a-al-li” kuuluu majakalle asti. Meri on aivan peilityyni. Horisontti ei erotu, vaan verhoutuu vedenpinnan ja taivaankannen yhteisen seinämän taakse. Tällaisena päivänä on vaikea kuvitella syksyisen myrskyn pauhua, puuttomalla saarella korkealle lentäviä pärskeitä tai sitä, kuinka jylhä majakka sulkeutuu merisumun sisään.

Kävelen pitkin sileitä kallioita, kosketan kiven pintaa. Kallion väleissä lepäävät vesialtaat ovat kuin luodut tähän maisemaan ja täydentävät saaren palapelimaista kokonaisuutta. Tähyän merellä ja kallioluodoilla päiväänsä viettäviä haahkoja. Suurin osa niistä on koiraita, sillä naarailla on tähän aikaan vuodesta luonnollisesti muuta puuhaa. Koiraiden puku on näyttävä mustavalkoinen frakki, ja niskassaan niillä on kaunis vihreä täplä.

Ei aikaakaan, kun seitsemän viikon ikäistä untuvikkoa ilmestyy kallionseinämän suojasta, ja suuntaa uintiretkelle ja kuka ties vaikkapa äyriäisten etsintään kahden naaraan ja yhden koiraan seurassa. Mikä ihastuttava näky!

Istahdan alas lämpimälle kalliolle, ja harmittelen ajan nopeaa kulumista. Paluumatkaan on enää hetki. Tänne on ehdottomasti päästävä uudelleen, ja mielellään yöksi. Millaisen luontoelämyksen majakan suojaisa turvasatama tarjoaakaan silloin, kun kaikki haahkapoikaset ovat kuoriutuneet ja aloittavat elämänsä hoivaavien emojensa suojassa tai vaikkapa alkusyksyn kirpeänä päivänä, jolloin rivakat aallot lyövät rantakallioon ja hyinen tuuli puhaltaa avomereltä?