Kaamoshiihto Urho Kekkosen kansallispuiston Suomunruoktun autio- ja varaustuvalle 17.–18.12.2020

Olin myöhässä aikataulustani – tarkoitukseni oli lähteä hiihtämään Kiilopäältä viimeistään kymmeneltä, sain sukset jalkaani puoli yhdeltätoista ja pelkäsin pimeän yllättävän ennen kuin pääsisin määränpäähäni Suomunruoktun autio- ja varaustuvalle. Päädyin Utsjoelta Sodankylän kunnan puolelle kaamoksen takia – etelämmässä päivän pituus oli aavistuksen pidempi.

Suunnitelmissani oli hiihtää ahkio perässäni Kiilopäältä Niilanpään tuvan ohitse Suomunlatvan laavulle ja siitä Suomunruoktulle. Alkumatka meni sujuvasti valmista uraa myöten, mutta kulkemiseni oli hitaampaa mitä olin arvellut, ja huoli pimeässä hiihtämisestä kasvoi. Taivaan kauniit värit tsemppasivat monien hiihtäjien ohittaessa minut – 160-senttiset liukulumikengät eivät ole mitkään nopeimmat sukset liikkua.

Retkeni ja sen kiintopisteitä:

  • Kiilopäältä Suomunruoktulle huoltouraa pitkin hiihtäen matkaa kertyi yhteensä 13 kilometrin verran. Huoltouraa ei välttämättä aina ole eikä reittiä ole merkattu.
  • Suomunruoktun autio- ja varaustuvan pihapiirissä on telttapaikkoja, halkovaja, käymälä ja ekopiste
  • Suomunruoktun tupa kartalla
  • Suomunlatvan laavu kartalla

Niilantuvan jälkeen piti tehdä päätös: hiihtääkö vielä hetki Rautulammelle vievää valmista uraa myöten ja laskea sieltä kurua myöten laavulle, vai poiketako reitiltä etelään. Kaivoin gps:n taskustani tarkastellakseni maastoa lähemmin, mutta laite ei suostunut käynnistymään. Avasin kohmeisin sormin patteriluukun ja huomasin laittaneeni toisen pattereista epähuomiossa väärinpäin. Patteri oli tiukasti kiinni, ja sitä irti repiessäni onnistuin samalla irroittamaan myös muistikortin suojan. Käteni olivat melkein tunnottomat saadessani muistikortin ja patterin viimeinkin paikoilleen, ja gps käynnistyi – muttei näyttänyt karttaa. Voihan hitsi, muistikortti ei mennyt paikoilleen!

Erotin lumesta hieman kelkan jälkeä ja päätin uskaltaa lähteä nousemaan tunturin rinnettä ylös. Aurinko yritti nousta Nattasten takaa näkyviin luoden taivaalle mitä uskomattomampia värejä. Niistä lumoutuneena hiihtelin vähän missä sattuu ja löysin itseni syvänteestä, josta oli hankala nousta ylös. Tykkylumipuut seisoivat hiljaa paikoillaan, olin hetkessä päässyt ruuhkaiselta hiihtouralta täyteen rauhaan erämaahan.

Pois ihmisten läheisyydestä hiihtäminen oli jännittävää. Alhaalla joen varrella olisin täysin itseni armoilla puhelinverkon kadotessa. Noustessani ylös syvänteestä löysin tuoreemman kelkanjäljen, jota pitkin ehdin hiihdellä hetken kuullessani miehen ääntä. Katselin ympärilleni, en nähnyt ketään. Pian pariskunta koirineen ilmestyi alamäestä, juttelimme hetken ja sain tietää, että loppumatkan saisin nauttia kunnon jäljestä aina autiotuvalle saakka.

Yksinäinen kaamosretkeni sai mukavan käänteen, olin varautunut lähtemään hiihtelemään Suomunlatvan laavulta umpihangessa tuvalle asti.

Laskettelin mäen alas päätyen laavun pihaan. Join hieman kuumaa vettä termospullosta ja lähetin kotia taukoviestin Spot-hätälähettimelläni. Näin kotona tiedetään missä kuljen, ja tarvittaessa saisin hälytettyä itselleni apua maastoon.

Ilta alkoi hämärtää jatkaessani matkaa. Pakkanen kiristyi ja maasto muuttui mäntymetsäksi. Soiden yli hiihtely oli rentoa vaihtelua tunturimaastoon, en ollut koskaan aikaisemmin liikkunut Suomujoen itäpuolta pitkin. Fiilis oli rohkea ja ennen kaikkea hyvä. Suksi luisti ja ahkio kulki perässä sutjakkaasti. Varpaita tai sormia ei paleltanut, pieni huurrekerros peitti varusteitani ahkiossa.

Metsässä hiihto tuntui ikuisuudelta. Upposin ajatuksiini ja havahduin nykyhetkeen kohdatessani hiihtäjän. Hän kertoi olevansa matkalla korkeammalle lähettämään muutamat viestit ja aikoi palata tuvalle illan aikana. Oli mukava saada tietää etukäteen, että tuvalla olisi seuraa.

Ennen tupaa pysähdyin hetkeksi vain nauttimaan olostani. On mahtavaa saada liikkua luonnossa vapaasti ja päästä kokemaan ainutlaatuisia hetkiä!

Varaustuvalle päästyäni laitoin ensimmäisenä tulet kamiinaan, edeltävät käyttäjät olivat jättäneet hyvät kiehiset. Pimeys laskeutui nopeasti, ja otsalampulle oli tarvetta. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Kävin myös laittamassa autiotuvan puolelle uudet tulet, jotta myöhään tulevalla hiihtäjällä olisi lämmin tupa vastassaan.

Kävin tekemässä yöksi puita ja valmistin pasta-aterian päivälliseksi. Aika kului, eikä hiihtäjää kuulunut paikalle. Kävin ulkona hakemassa vettä joen avannosta, vain tähdet kiiluivat taivaalla helpottaen yksinäisyyttä. Veden lämmittämiseen ei mennyt paljoa aikaa tuvassa olleiden suurten kattiloiden ansiosta. Lueskellessani pöydän äärellä kirjaa autiotuvalta kuului kolinaa, helpotuin kun hiihtäjä viimein saapui paikalle.

Ilta kului kirjaa lueskellen. Autiotuvalle kuulosti saapuvan toinenkin hiihtäjä koiransa kanssa, oli turvallinen olo laittaa nukkumaan tietäen paikalla olevan muitakin. Mielikuvitukseni on vilkasta sorttia. Hakeuduin nukkumaan yläpedille olettamalleni lämpimimmälle paikalle, yöksi olin varannut kaksi makuupussia ja jätin untuva- ja toppavaatteet lähettyville. Kai niillä tarkenisi?

Tupa kylmeni nopeasti tulen hiivuttua kamiinassa.

Yö meni heräillessä, rasittavaa! Koira haukahteli jossain välissä yötä, olikohan kuullut ulkoa jonkun eläimen ääniä?

Kuvasta hienosti editoitu toinen hiihtäjä koirineen pois

Aamulla heräilin kahdeksan aikaan, sytytin kamiinan uudelleen ja aloin valmistaa aamupalaa. Olo oli kohmeinen, yöllä pakkanen oli laskenut -25 asteeseen, ja viiden aikoihin olin noussut ylös polttamaan kamiinallisen puita lämmittääkseni tuvan. Kuljin aamun toppavaatteissa, vasta halkoja pieniessäni ulkona kirveellä lämpö alkoi hiipiä sisuksiin. Yhdeksän jälkeen hämärä alkoi väistyä, ja tapasin ulkona autiotuvan asukit. Toisella oli mukanaan koira, jonka takia oli joutunut lyhentämään vaellustaan. Sain myös korjattua gps:n muistikortin suojan ja kartat toimivat jälleen.

Jätin tuvan siihen kuntoon kuin missä toivoisin sen olevan itse saapuessani pitkän päivän päätteksi paikalle. Lähdin hiihtelemään koiranomistaja perässäni samaa reittiä pitkin kohti Kiilopäätä. Päivä oli harmaa, ehkä aavistuksen lämpimämpi kuin edeltävä. Hiihtely sujui rennosti, kamera sai pysyä repussa kuuran peitteässä kaiken ympäriltään.

Suomunlatvan laavulla pidin pientä taukoa, kun vaelluksella ollut saapui paikalleen koiransa kanssa. Hän yritti jatkaa matkaansa, mutta koira ei suostunut liikahtamaan. Se lähti kulkemaan eteenpäin uralla vasta kun jatkoin matkaani heidän edellään. Oli mukavaa saada seuraa viimeisille kilometreille!

Nousimme rinnettä ylös avotunturiin, jossa tuuli yltyi häiritsevän kovaksi. Hikoilin rinteessä ja kastelin vaatteeni takin alta, pysähtyminen ei tullut kuuloonkaan. Yritin suojata kasvojani viimalta takin hupulla, näkyvyys oli heikko ja ilmassa oli todellista seikkailun tuntua. Takana tulleen hiihtäjän kanssa keskustelu käytiin huutaen.

Seikkailu päättyi päästessämme takaisin merkitylle uralle Niilanpään tienoolle. Pääsimme tuulensuojaan, ja muita hiihtelijöitä alkoi ilmestyä esiin rinteen takaa. Moikkailimme monet ahkion kanssa liikkuneet retkeilijät ja vapaa-ajan hiihtäjät viimeinkin saapuessamme Kiilopäälle.

Vaeltamisessa yksi parhaimmista asioista ovat hetken tuttavuudet, heidän kanssaan retkeilystä jutustelu ja ongelmien ratkominen yhdessä. Yhden yön hiihtoretki Suomunruoktulle oli hyvää harjoitusta maaliskuun hiihtovaellukselle, ja sainpahan huomata, että liukulumisukseni kaipasivat huoltoa.

Retkikertomuksen alkuperäinen versio on julkaistu Adventureland Lapland -blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.