Yllättävän hauska Taka-Puksuvaara, Kittilä

Ensimmäistä kertaa ikinä päätin lähteä katsastamaan paikkaa pelkän nimen perusteella.

Vinkeä syystuuli puhalsi Kittilän mailla ja mannuilla niin, että hiuksetkin olivat lentää päästä. Oli aika vetää jalkaan syysjalkineet, valita päälle lämpimät vaatteet ja kiskaista ponnari tiukalle.

Linnuntietä Taka-Puksuvaaralle on kotioveltamme alle kuusi kilometriä, autotietä reilut kymmenen. Leviltä matkan taittaa reilussa puolessa tunnissa Ounasjoentietä pitkin.

Ajoimme Kurkkion kylään ja käännyimme vasemmalle kohti erotusaitaa. Corollan jätimme aidalle ja jatkoimme siitä jalan vielä muutaman askeleen eteenpäin ilmeisesti nimetöntä tietä.

Veräjän jälkeen käännyimme metsään kohti Taka-Puksuvaaran huippua. Syksyisen iltapäivän valo oli mitä hienoin.

Mustikkamättäiden jälkeen lohkareikko alkaa täysin yhtäkkiä.

Noustessamme rinnettä hiljalleen emme voineet vastustaa mustikoita pursuavien mättäiden houkutusta. Myös variksenmarjoja oli paljon. Maastossa näkyi vanhoja rakennelmia, lahonneita puurakenteita siellä täällä. Kaipa ne liittyvät jotenkin viereiseen poroaitaan, joka edelleen on käytössä.

Kaikkialla oli myös luita, oletettavasti poroista peräisin. Samoin oli poronjätöksiä, vaan ei yhtään elävää sarvipäätä.

Kuin veitsellä leikaten mustikkamättäät muuttuivat louhikoksi. Kivet eivät olleet pienen pieniä, eivätkä suuren suuria. Mutta monet olivat selviä komeita laattoja, kauniin läikikkään jäkälän koristelemia. Keloja lepäsi siellä täällä poikittain kivilaattojen joukossa.

Kapusimme ylemmäs. Kulku oli helppoa, vaikka osa kivistä kiikkuikin jalkojen alla.

Totesimme tehneemme oikean valinnan, kun olimme lähteneet kiipeämään maastoon heti välittömästi veräjän jälkeen. Näin saimme edetä koko matkan käytännössä normaalia ylämäkipolkua. Matka ei  sisältänyt millään tapaa hankalia neliraajakiipeämisiä eikä huipulle kävelyyn kulunut kuin hetki.

Taka-Puksuvaaralla on korkeutta 300 metriä. Ylös päästessämme saimme huokaista ihastuksesta nähdessämme suuret tunturit horisontissa. Pallastuntureiden huiput eli kerot näyttäytyivät utuisen sinisinä.

Ihailimme maisemia samalla kun suorastaan piehtaroimme syksyn merkeissä. Punaiset varvut, kareikon alta esiin työntyvät sienet ja puiden keltaiset lehdet puhuvat yleismaailmallista kieltä tuodessaan viestin talven lähestymisestä. Eikä ollut ötököistä tietoakaan!

Lämpöä oli kymmenen astetta.

En ollut osannut odottaa Taka-Puksuvaaralta oikein mitään ihmeellistä, mutta paikkahan osoittautuikin aivan mahtavaksi retkikohteeksi. Poroaidan läheisyys tekee alueesta heti lähtökohtaisesti erilaisen ja kiinnostavan. Vaaralle nousemisen helppous taas tekee matkanteosta mukavaa, kun ei tarvitse ponnistella eteenpäin missään extreme-tarvikkeissa.

Erikoinen louhikko ja kauniit maisemat järville ja suurille tuntureille kruunaavat kaiken.

Kurkkion kylän läpi kulkeva tie vie Leviltä Raattamaan. Raattamasta voi jatkaa eteenpäin vaikkapa Hettaan. Jos tämän reitin itselleen valitsee Lapin loputtomien kauneuksien äärellä ajellessaan, kannattaa sään suosiessa kavuta Taka-Puksuvaaralle tutkimaan tätä kiinnostavaa louhikkoista rinnettä.

Myöhemmin opin, että naapurikylän nimi Kurkkio tarkoittaa lapin kielellä jyrkkää ja louhikkoista vesiputousta. Onko siellä jossain sellainenkin?

Taka-Puksuvaara kartalla. Kartalta näkyy myös veräjän sijainti tiellä sekä erotusaita.

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 7548950, E 396065.