Viisi tuntia metsässä, seitsemän aarretta matkan varrelta

Kerrotaan, että pelkkä oleskelu luonnossa tekee hyvää terveydelle. Itse suurena lorvimisen ystävänä nautin tästä ajatuksesta, sillä en tykkää suorittaa luonnossa – mielestäni palkkatyö tuo elämään ihan tarpeeksi suorittamista, ja vapaa-ajalla voi sitten ottaa rennommin, jos elämän olosuhteet sen sallivat. Eräänä päivänä pakkasin laukkuuni vähän evästä ja vettä, ja lähdin kulkemaan metsän läpi naapurikylään ilman aikataulua. Löysin matkan varrelta monenlaisia aarteita niin luonnon kuin mielenkin kätköistä.

Minulla oli kolme syytä juuri tälle kyseiselle matkalle, joista yksi oli ylitse muiden: olin saanut idean romanttisesta, minut omiin juuriini tiukemmin sitovasta metsäretkestä, jonka aikana kulkisin äitini lapsuudenkodilta isäni lapsuudenkodille. Toinen syy oli halu viettää aikaa minulle rakkaissa, jo ennalta pääosin tutuissa metsissä, ja kolmas saada siinä samassa liikuntaa, kosolti hyvää mieltä sekä yleistä hyvinvointia luonnosta.

Tästä retkestä löytyy videoineen myös kohokohta ”Juuripatikka” IG-tililtäni @jonna_saari.

Olin suunnitellut reittiäni edellisenä iltana niin, että välttäisin matkan aikana kaikenlaiset rakennukset sekä hakkuuaukeat, ja toisaalta saisin matkan varrelle osumaan muutamia lempipuroja, -kallioita, -metsiä ja -puita sekä paikkoja, joilla on minulle vanhempieni kautta tunnearvoa. Seuraisin matkalla puroja, kauriinpolkuja, kallioseinämiä, mäkien harjoja, muistiani, uteliaisuuttani sekä mielitekojani ilman jäykkiä rajoituksia tai pakollisia tavoitteita. Ihmisen reittejä täällä ei ole, lukuun ottamatta sitä, että muutamassa paikassa joutuisin ylittämään heinää puskevia metsäautoteitä, luikkimaan nopeasti yli metsän suojiin piileksimään torikammoni kanssa, vaikka tietenkin tiet ovat täysin autioita.

Valitsin jalkaan kumisaappaat ja farkut, ylle talvitakin. Pakkanen pyöri nollan tuntumassa ja taivas oli tasaisen harmaa, kuten se on ollut lähes koko talven. Linnuntietä matkaa oli edessä kuutisen kilometriä, mutta siitä, montako maastokilometriä mutkitellessa lopulta kertyi, minulla ei ole aavistusta. En ole millään lailla urheilullinen, mutta sellainen ominaisuus minussa on, että kun pääsen kävelemään metsään, voin kävellä vaikka maan ääriin.

Löysin tällä retkelläni monta aarretta, jotka tallensin valokuvien sekä etenkin hyvien muistojen muodossa. Kuten Aarteen nro 4 kohdalla kerron, luonnon kokeminen jopa vain virtuaalisesti voi auttaa parantamaan oloa ja mieltä. Toivon paitsi sitä, että nämä löytämäni aarteet ovat sellaisia, joita sinäkin voit inspiroitua etsimään omasta lähiluonnostasi, myös sitä, että nämä kuvat ja tunnelmat voisivat toimia virtuaaliluontoretkenä heille, jotka eivät voi jalkautua maastoon itse.

Aarre 1: Puro

Kirkasvetinen puro kohisi pitkän, sammaleisen rinteen poikki. Tiesin puron olevan siellä, joten kun kuulin sen kohinan jo kaukaa kuusikon kätköistä, pysähdyin hetkeksi aloilleni nauttimaan pelkästä äänestä ja sen nostattamasta odotuksesta: ääni kertoi, että virta on vuolas.

Ja toden totta: talvisateiden turvottama ylängön metsälampi puski vettään puroon kuin viimeistä päivää. Mustien kivien yli vesi kohisi valkoisena tummassa uomassaan vihreän sammalen keskellä.

Rakastan metsäpuroja. Ne ovat kuin eläviä olentoja, omintakeisia persoonia, joista ei koskaan tiedä, millä tuulella ne ovat – kohisevatko ne niin että metsä raikaa, lirisevätkö hiljalleen vai työntyvätkö ehkä metsän halki eteenpäin paksuna, määrätietoisena, vuolaana virtana, joka solisee vain mutkia, kiviä ja oksia ohittaessaan ja on muuten hiljaa.

Seisoin pitkän aikaa puron äärellä, uitin siinä käsiä, katselin ja kuuntelin, tunsin kylmän veden. Puro myös osoitti minulle suunnan, minne jatkaa matkaa – seurasin sitä ylävirtaan.

Aarre 2: Eläinten läsnäolo

Töyhtö- ja talitiaisten sekaparvi löysi minut kuusikon keskeltä kulkemasta. Luottavaiset linnut tutkivat metsänpohjaa vain muutaman metrin päässä, eivätkä tuntuneet olevan minusta moksiskaan. Kimeä piipitys peitti alleen puron ääntä, joka täällä ylempänä oli rauhaisampaa.

Metsäjärven rannalla osuin talouskuusikkoon, jossa lumi peitti maata. Se oli tallentanut ilveksen jäljet sekä hirvien makuupaikat melko läheltä toisiaan.

Kukkulan laella pysähdyin pitkäksi aikaa kuuntelemaan korppeja. En nähnyt niitä, mutta ääni kuului hyvin. Hetken kuluttua selvisi syy, miksi ne ääntelivät. Merikotka lipui yllättäen puiden takaa suoraan yläpuolelleni valtavin siivin, varsin matalalla. Sen pyrstö hohti kirkkaanvalkoisena. Katsoin olentoa suu auki, enkä voinut uskoa hetkeä. Lintupolo säikähti minua, ja hänen hyvä, tasainen, yhtenäinen liitonsa muuttui kavahtavaksi räpyttelyksi.

”Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”

Nuuska Muikkunen

Aarre 3: Vapaus

Matka taittui kumpuilevien metsien poikki, vuorotellen kukkuloiden lakeja ylittäen, vuorotellen notkojen puroja seuraillen. Vaikka minulla oli tällä harvinaisella kerralla ihan oikea päämäärä, pidän vapautta aina ensisijaisena. Nähdessäni jotain kiinnostavaa, kuten itselleni uuden puron, kallion tai lohkareen, suuntasin sen luo. Pysähdyin aina tutkimaan ja fiilistelemään, kun mieli teki. Jos se tarkoittaisi sitä, että en pääsisi perille ennen pimeää, vaan joutuisin hakeutumaan ihmisten ilmoille kesken kaiken, niin mitä sitten.

Metsässä on niin paljon aisteille kaikkea ihmeteltävää. Kaikkea niin kaunista, nautinnollista, suloista, virkistävää, turvallista. Olisi sääli painella sen kaiken ohi vain saavuttaakseen jonkin päästä vedetyn tavoitteen.

Metsässä on vapaus. Vapaus olla juuri sellainen kuin on, nauttia, mietiskellä, olla miettimättä mitään, tunnustella, tuijottaa, kuunnella, tutkia, piileskellä, laiskotella, leikkiä, olla vain.

En osaisi kuvitella elämää ilman jokaisenoikeuksia kulkea luonnossa.

Aarre 4: Mielen paraneminen

”Luontokokemuksesta voi olla hyötyä esimerkiksi ahdistavan olon iskiessä. Jo pelkkä luonnon näkeminen tuo mielihyvää ja lisää luovuutta.”

Mielenterveystalo.fi

Viime vuosina ja ihan vain viime viikkoinakin on maailmalta kantautunut monenlaista huonoa uutista, joka ainakin itselleni on lisännyt mielen kuormaa sitä alati painavan ympäristöahdistuksen lisäksi. Mielenterveys ja jaksaminen ovat olleet koetuksella.

Metsään päästessä olo kuitenkin kevenee (ainakin silloin, kun ei joudu näkemään hakkuuaukeita). Ja vaikutus jatkuu myös retken jälkeen – luonnossa olemisen jälkeen kaikki ei tunnukaan enää niin pahalta ja toivottomalta. Koen, että metsäretken jälkeen olen enemmän ja paremmin läsnä hetkessä, kehossani ja omassa elämässäni, kuin jatkuvassa uutistulvassa ja sen luomissa maapallon kokoisissa, muodottomissa kauhukuvissa.

Metsä antaa perspektiiviä ja riisuu huolia harteilta. Samalla se antaa jotain mukavampaa tilalle: toiveikkuutta, iloa, sisäistä rauhaa, virkeyttä ja luovuuttakin. Itse kuvaan metsässä paljon, sen lisäksi että tunnustelen ja nuuskuttelen kaikkea mahdollista. Keskittynyt aistien käyttö sekä toisaalta itseilmaisun ja luovuuden voima valokuvaamalla saavat yhdistyä saumattomasti metsässä.

Aarre 5: Kiitollisuus

Pungertaessani posket jo punoittaen ylös mäkien paikoin jyrkkiäkin rinteitä, olivat ajatukseni raajoissani. Keskityin tuntemaan kuinka selkä, pakarat, reidet, sääret, jalkapohjat ja varpaat tekivät töitä kantaakseen minua eteenpäin. Välillä se oli niin kevyttä, että matka taittui huomaamatta, ja seuraavassa hetkessä vaati kovaa puristusta sekä käsienkin voimia ja tarttumaotetta, jotta pääsi eteenpäin.

Keskityin nauttimaan kehoni voimasta ja tasapainosta, sen terveydestä ja kyvystä liikkua vakaasti vaikeassakin maastossa. Soin suuren kiitoksen myös silmieni ja aivojeni yhteistyölle, jonka ansiosta osasin vaikeimmassakin maastossa valita kuljettavakseni turvalliset väylät, ja kiitin elämän tuomaa kokemusta siitä, että se varoitti minua märkien jäkälien armottomasta liukkaudesta tasaisen helpolta näyttävässä maastossa.

Vanhempiani kiitin mielessäni siitä, että he ovat kasvattaneet minut luonnosta iloitsevaksi olennoksi ja opettaneet, ettei arvoni ole sidottu siihen, mitä tai paljonko saan aikaan, vaan elämästä on lupa ja tarkoitus nauttia niin kauan, kuin täällä ollaan.

Aarre 6: Kevättalven hetki

Nousin kallioiselle mäelle. Taakseni oli jäänyt varjoisa ja vihreä kuusikonnotko hiekkapohjaisine, tummine puroineen, ja jyrkän nousun jälkeen olin täytenä yllätyksenä saapunut lumen ja auringon maahan. Varovainen lumikerros oli kukkulan laella peittänyt alleen loputtomat jäkälämatot sekä kallionkoloihin jäätyneiden lampien pinnat. Kelot, lahopuut ja muu vanha puusto yhdessä lumikerroksen kanssa kylpivät auringonvalossa, joka aivan yllätyksenä osui juuri tähän hetkeen – mikä mainio tuuri muutoin pilvisen päivän keskellä.

Talven tuntua ei täällä Lounais-Suomessa ole erinomaisen paljon koettu tänä talvena. Lunta on ollut vähän, ja sinitaivasta vielä vähemmän. Niinpä olen oppinut, että niissä hetkissä, kun vitivalkoinen lumi ja auringonpaiste kohtaavat toisensa toviksi samassa ajassa ja paikassa, kannattaa pysähtyä ja imeä sitä tunnelmaa ja voimaa itseensä niin paljon kuin suinkin ehtii ja voi.

Nyt ilmassa oli jo varovainen kevään tuntu. Päivien pidentymisen on jo huomannut selkeästi. Kesäihmisenä olen myös herkkä aistimaan pienenkin vihjeen lähestyvästä keväästä. Kukkulan laelta löysin ohikiitävän hetken kevättalvea, ja se sattuma, että olin juuri siellä juuri sillä hetkellä, tuntui ihanalta.

Aarre 7: Yhteys

En koskaan saanut tavata toista isoisääni. Kuitenkin tiedän, että hän on kulkenut juuri näissä metsissä. Isä on kertonut, että jotenkin isoisä vain osasi kulkea täällä, vaikka hän ei ollut aivan täältä lähtöisin ja alue on metsien täyttämä lampien ja kallioiden erämainen sokkelo, jossa siihen aikaan ei ollut edes niitä vähiä teitä, joita siellä nykyisin kulkee.

Myös äitini isä on kulkenut täällä, samoin isäni, paljonkin, ja jonkin verran myös äitini, kun he olivat nuoria. Esimerkiksi hevosen kanssa kuljettiin tämän ylängön ylitse myllylle, ja alueen luonnosta saatiin mm. pehkua, rapuja ja piisameita.

Koska en ole koskaan ollut tekemisissä toisen isoisäni kanssa, huomaan juuri hänen olevan paljon mielessäni, kun kuljen täällä. Nämä maastot ovat yhteys häneen. Yhteys, joka on syntynyt vasta viime vuosina, kun olen alkanut kulkea täällä. Tämä seutu on luonut uudenlaista yhteyttä myös minun ja vanhempieni välille. Karttojen tutkiminen yhdessä on kirvoittanut heidät muistelemaan lapsuudestaan tarinoita, jotka muuten olisivat ehkä jääneet minulta kuulematta. Se, että nämä kalliot ja lammet, järvet ja pellot, joiden luona he ovat lapsina kulkeneet, ja joilla minä nyt saan kulkea, ovat yhä täällä, vaikka maailmassa on puhaltanut ja puhaltaa milloin mitäkin pelottavia tuulia, luo lohdullista jatkuvuuden ja turvallisuuden tuntua.

Näen luontoon sijoittuvat, paikkojen kautta syntyvät yhteydet menneisiin sukupolviin valtavan kauniina asiana. En itse usko ylimaallisiin asioihin, mutta tunnen isoisän läsnäolon täällä metsissä kulkiessani sitä kautta, että hän on ajatuksissani.

Perillä

Olin lähtenyt matkaan aamukymmeneltä. Kolmen jälkeen iltapäivällä annoin vielä viimeisen puron johdattaa minut metsästä ulos ja ensimmäiselle asfaltoidulle tielle sitten retkeni alun. Tien toisella puolella metsän takana uinui suuri järvi lumipeitteisen jään alla, ja järvessä näkyi saari, isäni lapsuudenkoti. Sinne en voinut mennä, mutta etsin metsästä pienen pystysuoran kallionkainalon, jossa isä on kertonut pitäneensä majaa lapsena – siinä koin olevani täydellisen perillä tältä erää.

Vyötäröllä mukana roikkunut vanha armeijan laukku oli keventynyt juomaveden, taatelipussin ja proteiinijuoman verran – yleensä en kuljeta luonnossa mukanani muuta kuin mitä taskuihin mahtuu, mutta tämä oli erityinen retki, jossa arvasin menevän aikaa, joten olin hieman edes valmistautunut eväin.

Metsästä mukaan oli tarttunut vaikka mitä. Hiki ja punaiset posket, muistijälkiä luonnosta eri aistien kautta, huojennus siitä, ettei alueelle ollut tehty uusia avohakkuita, kiitollisuus lähiluonnosta, jokaisenoikeuksista ja terveestä kehosta, mahtavan hyvä mieli, kuvia ja videoita sekä totaalinen, järjetön fyysinen uupumus, joka iski kroppaan vasta istahtaessani puolisoni autoon kotimatkan alkaessa.

”Takaisin luontoon. Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet.”

Muumipappa

Lue myös

”Hyvä elämä ja onnellisuus eivät riipu omistamisesta” – Johanna Suomela vaihtoi tavaraonnellisuuden maisemaonnellisuuteen

Teemu Syrjälä: Paluu juurille, tunneyhteydessä luontoon – hyvinvointimme peruskysymysten äärellä

Kirja-arvio: Suomalainen metsäkylpy

Lataa aivosi luonnossa! 8 tapaa joilla luonto hellii, tsemppaa ja voimistaa sinua