Tarinoihin korven kansa valoi koko ihmeellisen sielunsa rikkauden – näitä aarretarinoita et tiennyt Hossasta

Matka Hossan kansallispuiston Värikalliolle on tajuntaa laajentava kokemus. 4000 vuotta vanha Värikallio on elävä muistutus tarinankerronnan jatkumosta kivikautisista kalliomaalauksista tähän päivään. Tarinoihin korven kansa valoi koko ihmeellisen sielunsa rikkauden ja suurten selkosten salaperäisen hengen.

Suomussalmelaiset aarretarinat sijoittuvat historialliseen aikaan, mutta kurkottelevat esihistorian hämäriin. Tarinat ovat liikkuneet suusta suuhun ja sukupolvelta toiselle. Omintakeisimmat aarretarinat kuvaavat syrjäistä taikauskoista maailmaa, köyhyyttä, erämaita ja rajaseudun kiroja.

Historiallinen aika alkoi Kainuussa 1500-luvulla. Sieltä ovat ensimmäiset historialliset lähteet. Länsi-Suomessa historialliseen aikaan oli siirrytty jo noin vuonna 1150, jolloin kristinusko otti ensiaskeliaan. Hossan seudulla liikkuivat silloin metsän eläimet, saamelaiset ja satunnaiset korvenkävijät.

Saamelaisista, kainuulaisittain lappalaisista, kerrotut tarinat ovat vanhimpia. Niiden kautta pääsee sukeltamaan kauas historiaan. Lappalaiset työntyivät ensimmäisinä korven sisuksiin, ja vielä vuonna 1718 mainitaan Suomussalmen 89 perheestä kymmenen olleen lappalaisia.

Tarinoissa lappalaisia kuvaillaan aroiksi ja älykkäiksi, he rakastivat hiljaisuutta ja rauhaa. Lappalaiset palvoivat hiisiä, jättiläisiä, jotka olivat Pohjolan kaikkein vanhimpia asukkaita. Jättiläiset olivat ihmisen kaltaisia, elivät suurissa vaaroissa ja leikkivät syvissä metsissä, missä puut olivat yhtä vanhoja kuin maailma.

Lappalaisten tärkein elannon lähde oli peuranmetsästys, jossa käytettiin houkuttimena puolittain kesytettyjä eläimiä. Kesät lappalaiset vaeltelivat erämaajärvillä kalastellen, ja talvisin he kokoontuivat yhteisiin talvikyliin kivikauden ihmisten tavoin.

Vanhoista ajoista lähtien lappalaiset ovat kätkeneet maahan hopeaa, rahaa ja arvoesineitä, kuolemanjälkeistä elämää varten. Aarteet haudattiin sellaisilla sanoilla, ettei niitä saanut nostettua ylös kuin se, jolle aarre kuului. Ehdot olivat vanhanajan lukkoja.

Kainuu oli avointa nautinta-aluetta, ja saamelaisasutuksen lisäksi eränkäyntiä, helmenpyyntiä ja kaukokalastusta harjoittivat rannikon meriläiset ja karjalaiset. Sai pyytää niin kuin oli mieli, ei ollut vahtia. Kaikki oli omassa hallussa ja metsät yhteiset. Kankaat olivat riistarikkaat ja kalavedet satumaiset.

Kiantajärvessä, Suomussalmen kirkonkylän länsipuolella, on salmi. Siellä on kalastettu iät ajat. Joku sai paljon siikoja, ja salmen kupeelle kertyivät isot suomutunkiot. Siitä Suomussalmi sai nimensä. Suomussalmelle jäi pikkuhiljaa kaukaisia kalamiehiä asumaan.

Kun savolaiset uudisasukkaat asettuivat Kainuuseen 1500-luvun lopusta alkaen, lappalaiset pakenivat ylämaille metsiin ja oleskelivat siellä vuosia laiduntaen porokarjaansa. Ja kun uudisasutus lisääntyi, tulivat he taas sinne, minne lappalaiset olivat paenneet. Niin ei lappalaisten auttanut muu, kuin paeta vielä kaukaisempiin kylmiin vuoriin. Silloinkin he piilottivat aarteita, koska eivät saaneet kaikkea mukanaan kannetuksi.

Viimeisen lappalaisen kerrotaan paenneen Suomussalmelta pohjoiseen vuonna 1725.

Kainuulaista maisemaa halkovat havumetsän peittämät vaarat, ja vuorista maata täplittävät suot ja reittimäiset vesistöt. Ne muodostavat luonnollisen liikenneväylän Pohjanlahden ja Vienanmeren välille. Kauas Ylä-Kainuuseen kannatti tulla, koska siellä tiedettiin olevan kalaa ja riistaa. Suomussalmen asutus nousi vesiä myöten Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta.

Hossan talon asukkaat tulivat alun perin Ristijärveltä ja he olivat sukunimeltään Oikarisia. Kertoman mukaan Oikariset tulivat kevätkelien aikana lintujen ja kalojen pyyntiin, ja saalis oli runsas. Erityisen paljon puhuttelivat varmasti Hossan kirkkaat vedet. Paikka miellytti niin, että kalakuntue jäi apajille asumaan. Ensin pystytettiin saunapahanen asumukseksi, ja niin oli Hossan talo syntynyt Poikkeusjärven niemeen.

Hossan seudun aarretarinoissa näyttäytyvät haltijat, lappalaiset ja rapparit. Rahansa ja omaisuutensa saattoi kaivaa maahan myös pihi asukas.

Yleisimmin tarinoissa kerrotaan kätketyn rahaa: kulta- ja hopeakolikoita sekä plootuja. Ne kätkettiin kattilassa, viinapannussa, arkussa, veneessä tai kirkonkellossa. Kätkemispaikka oli usein epätavallinen: hiidenkirnu, erikoinen kivi, vanhan asutuksen perustus tai outo kallion syvennys. Mutta on aarteita haudattu myös tavanomaisemmin peltoon, upotettu järven pohjaliejuun, kaivettu kosken rantatörmään ja suon mättääseen tai piilotettu saareen.

Aarteenkaivajat ovat tehneet kaikenlaisia temppuja aarteita etsiessään. On mumistu, loitsittu, uhrattu, käytetty taikavarpuja ja jouduttu useimmiten pettymään. Jos aarre on näyttäytynyt, on pelko estänyt sen noston, koska aarteen kätkijän on tiedetty asettaneen aarteelle maagisen lukon, jolloin aarteen säilyminen on varmaa ilman ankaraa rangaistusta. Vaikka maa on kumissut ja huokaillut ja vesi on aarteen ympärillä värjäytynyt ruosteenpunaiseksi, ei aarre ole useinkaan noussut ilman oikeaa ehtoa, jonka täyttäminen on melkein aina mahdotonta.

Ehdoissa on vaadittu oman lapsen uhraamista, vastasyntyneen päätä tai yksiöisen pojan lähettämistä yksiöistä jäätä pitkin yksiöisellä varsalla järvenselän yli. Kainuulle ominainen ehto on se, että aarteen voi saada vain köyhä ihminen. Vaikkapa Piispajärvellä, Alassalmen raunioissa, on aarre. Ihminen, joka on hyvin köyhä ja jolla on seitsemän lasta, löytää aarteen.

Joskus kävi kuitenkin niin, että joku tyhmänrohkea sai aarteen väärällä ehdolla. Noston jälkeen tuo ihmispolo sairastui outoon silmäsairauteen tai hammassärkyyn, sokeutui, tuli hulluksi tai kuoli.

Suurin osa Ylä-Kainuun aarteista on piilotettu kammottavina vainolaisaikoina, jotka jatkuivat rappasodan 1575–1595 kautta isovihaan 1700-luvun alussa. Molemmin puolin rajaa hyökkäiltiin, ja murhapolttojen muistot ovat raakoja. Sotien kauhuja on muisteltu ummessa silmin satoja vuosia.

Aika oli raaka eikä keinoja kaihdettu. Rapattiin kesällä ja talvella, veneellä ja suksella. Lapsia pujoteltiin seipäisiin, emäntien perseiden alla polteltiin olkia, rintoja ja korvia leikeltiin ja ihmisiä työnnettiin tulisiin uuneihin. Talot ja metsät poltettiin. Ihan jokaista erämaan asukkia ei onnistuttu tuhoamaan, vaan Kainuun erämaajärvien kainaloissa kyyhötti piilopirttejä, joissa väki eli läpi pitkällisten sotien.

Metallinpaljastimet eivät tarinamatkalla ole tarpeen. Kunnioitathan korven asukkaita, heidän kotejaan ja luontoa, ja muista, että kiinteät muinaisjäännökset on Suomessa rauhoitettu muinaismuistolailla (295/63) muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta.

Iijoen raha-aarre, 65°29.331’N 29°30.36’E

1800-luvun lopulla mies on löytänyt aarteen Suomussalmen ja Kuusamon rajalta, Iijärven alapäästä, joen suusta. Mies oli unessa nähnyt aarteen paikan ja mennyt kaivamaan aarretta ylös. Mies otti kaikki rahat, mutta aarteen haltija ei sallinut sitä. Ottaja tuli heti kipeäksi ja jonkun ajan kuluttua hän kuoli.

Sarvijärven Aarresaaren hopeakattila, 65°29.842’N 29°41.362’E

Iijärven pohjoispuolella Sarvijärvessä on Aarresaari, johon kerrotaan isonvihan aikaan venäläisten kätkeneen kattilan täynnä hopeaa. Kerran poika oli isänsä kanssa kalastellessaan kuullut helinää ja ruvennut ilvehtimään aarteenhaltijalle, niin semmoinen vaiva tarttui poikaan, ettei se siitä päässyt, ennen kuin eräs tietäjäukko kävi pojan Sarvijärvessä pesemässä.

Vasikkatörmän raha-aarre, 65°27.767’N 29°33.414’E

Vasikkatörmä on pieni kunnas Poikkeusjärven luoteisrannalla ja siellä on aarre. Aarteen saa omakseen, jos noutajalla on vastasyntyneen poikalapsen pää kainalossaan ja pojalla valkea tukka. Kerrotaan, että eräs entinen Hossan isäntä on tarpeen tulleen lainannut rahaa aarteelta ja myöhemmin maksanut velkansa takaisin. Se on pankkinaan sitä pitänyt. Muuan toinenkin ukko on lainannut, mutta ei maksanut takaisin. Se ukko tuli lopulta nöyräpäiseksi ja kuoli metsäsaunaan. Haltijat olivat vaivanneet sitä kovasti. Kerrankin ne kuljettivat ukon punaista lankaa pitkin Kiantajärven yli.

Hossan pellon aarretynnyri, 65°27.735’N 29°33.807’E

Hossan tilan Niemipellossa tiedetään olevan aarteen. Kuka sen on kätkenyt, ei tiedetä. Aarre on näyttäytynyt monta kertaa. Kerran se näyttäytyi Hossan palvelustytölle. Tämä oli leivottuaan mennyt ulos ja istuutunut levähtämään pellon pientareelle. Yhtäkkiä tyttö huomasi, kuinka pellosta kohosi tynnyrin uurre. Se nousi hiljalleen ylemmäs ja ylemmäs, kunnes puoli pohjaa jo näkyi. Tyttö juoksi pelästyksissään kertomaan emännälle näystä. ”No voi tyttöriepu sinua”, päivitteli emäntä. ”Aarre oli sinulle tarjolla, mutta sinä menetit sen, kun tulit kertomaan.”

Kerran Hossan talon renki makasi Niemipellolla ja sai poskeensa tartunnan. Hossalaiset arvasivat, että renki on maannut aarteen päällä. Aarretta etsittiin miehissä, ja kuului köminä, mutta mitään ei löydetty.

Hossanjärven Aarresaaren lappalaisten aarre, 65°26.582’N 29°30.544’E

Lappalaiset jättivät jälkeensä aarteita sinne tänne. Hossanjärven Honkiselän Aarresaaressa on vanhojen lappalaisten kätkemä aarre. Aarteen paikka on kanttiinsa neljä metriä. Siitä kohdalta joki on melkein aina sula. Siksi lappalaiset ovat aarteen panneetkin, että se on mahdoton saada. Aarteen saa saaresta, jos sinne ajaa yksiöisellä varsalla yksiöistä jäätä myöten. Kun haltija nousee antamaan aarteita, ei pidä pelästyä. Se on ruman näköinen ukko, kun se on ollut homeessa jo satoja vuosia. Sitä ukkoa pitää suudella ja halata ja sanoa: ”Anna mulle aartehesi, puista puti pennisi!”

Hossanjärvessä tiedetään olevan toisenkin lappalaisten kätkemän aarteen, mutta aarteen kätköpaikka ei ole enää tiedossa. Lappalaisen on kuultu panevan aarteen semmoisella ehdolla, että ”pitää olla seitsemän miehen päätä, miehen päätä, miehen päätä”. Niin se on hokenut.

Hossanjoen rahakasarit, 65°19.019’N 29°30.695’E

Viholliset rappasivat Juntuskylän ja lähtivät soutamaan Hossanjokea ylös. Niillä oli monta venelastia tavaraa. Yksi suomalainen meni ennakolta kosken kupeelle pelottelemaan. Se pelotteli ääntelemällä, niin venäläiset säikähtivät, että siellähän on koko joukko ihmisiä. Kun venäläiset lähtivät pakenemaan, niin heidän piti mennä joutuin ja he panivat veteen vähän kuin merkkipaikkoihin rahakasarejaan lastin kevennykseksi.

Sinne minne perimätieto korpiperukassa yltää ja historia alkaa valaista erämaan nurkkia, on kainuulaisissa tarinoissa taisteltu luonnon kovuutta, nälkäkuolemaa ja vainolaista vastaan.

Erityisen köyhää on ollut Ylä-Kainuussa. Tämä osa maakuntaa on köyhtynyt suuresti liiallisesta tervan polttamisesta ja metsänhakkuusta 1800-luvulta alkaen. Kun Hossan kansallispuistoon ajaa viitostietä pitkin, tajuaa, että alueen luonnonresursseja on riistetty pitkään. Nykypäivänä luonnon hyödyntäminen on erityisen raakaa, kun puuta otetaan voimallisin konein, myllätään pohjineen.

Jos voisin päättää, suojelisin kaikki luontokohteet, joiden säästämistä on toivottu. Pikaiseen suojeluun ottaisin Suomussalmen Pesiöjärven saaret ja Syväjärven särkät. Suojeltaviksi toivottujen paikkojen yli jäisi vielä runsaasti hyödynnettävää talousmetsää. On onni, että kansallispuisto perustettiin. Se ei kuitenkaan anna oikeutusta muun Kainuun silmittömälle hakkuulle.

Ennen, muinoin ihminen opetteli tulemaan toimeen metsän, vesistön ja taivaan salaperäisten voimien ja henkien kanssa, oli pysyttävä sovinnossa. Tuosta ajasta kertovat myös Värikallion maalaukset. Nuo ajatukset kuulostavat nykyihmisestä vieraille, mutta ehkä idean voisi kääntää nykysuomeksi merkitsemään pyrkimystä tasapainoiseen luontosuhteeseen ja luonnonrauhan kunnioitusta.

Riisutaan paksut nahat, nostetaan herkkyys pintaan! Salaperäistä tarinamatkaa!

Kartat, kulkuyhteydet, reitit, palvelut
Ohjeet Värikalliolle

Retkipaikan tarinat Hossasta löydät tästä!

Tekstissä on hyödynnetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston, Kajaani kaupunginarkiston H. W. Claudelinin ja Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkiston aineistoja sekä Museoviraston arkiston käsikirjoitusta Mustonen, O. A. F. (1892): Kajaanin kihlakunta. Tietoja seudun muinaisuudesta.
Tärkeimmät kirjalliset lähteet: Calamnius, Rurik (1912): Suomussalmen seurakunnan historia; Ganander, Christfrid (1789): Mythologia Fennica; Huurre, Matti ja Keränen, Jorma (1986): Kainuun Historia 1; Itkonen, T. I. (1948): Suomen lappalaiset 1-2; Keränen Jorma, Huurre, Matti ja Turpeinen, Oiva (1988): Hyrynsalmen historia; Pfaler K.A. (1.7.1910): Kotiseutu; Arffman, Kaarlo (2004): Pyyntikansan palvontamenot. Teoksessa Ristijärven historia; Myllyniemi, Satumaarit (2016): Maaginen Aarrekartta; Tolvanen, Kari (1968): Todellisuuden kriteerit aarretarinoissa. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 48; Turi, Johan (1979): Kertomus saamelaisista.

Teksti ja kuvat: Satumaarit Myllyniemi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.