Paksupyörällä kevättalvisessa Teijon kansallispuistossa – leppoisasta ajelusta lumihankisisseilyyn

Teijon kansallispuistoa on nostettu esiin hyvänä maastopyöräilykohteena, ja alueelta saa myös vuokrattua pyöriä. Tarkoituksena oli viettää leppoisa kevätretki Teijon kansallispuistossa fatbikeja testaten. Retki alkoi lupaavan keväisesti ja rennosti, mutta mukaan mahtui myös haastavampia osuuksia, kun kevät ei ollut ihan kaikkialla yltänyt metsänpohjalle. Kevättalvinen Teijo tarjosi siis erinomaiset puitteet testata paksupyöriä vaihtelevissa olosuhteissa!

📌 Teijon luontokeskus kartalla
🔥 Kansallispuistossa 14 huollettua tulipaikkaa
ℹ Lisätietoa Teijon kansallispuistosta

Pyörä vuokralle

Olin alkuvuodesta kysellyt paksupyörien vuokrausmahdollisuuksista, mutta lyhyenlännille, niukin naukin 160-senttisille pyöräilijöille, ei ollut tarjolla menopeliä. Saman asian olen huomannut muissakin vuokrapaikoissa: harva tarjoaa runkokooltaan tarpeeksi pieniä pyöriä. Siksi olin päätynyt kuukausi takaperin hankkimaan oman fättärin. Olin lähinnä ehtinyt tekemään vain työmatka-ajoja jäämöykkyisillä ja lumisilla ulkoiluväylillä.

Retkikaveriksi lähti oma puoliso, jolle vuokrattiin paksupyörä Teijolta. Pumppua ei saatu mukaan, joten renkaiden ilmanpaineita ei pystynyt retken aikana säätämään. Puoliso oli ajanut kerran aiemmin paksurenkaisella, ja sekin reissu oli pääosin helppoja, mutta lumisia teitä pitkin. Matkaan lähti siis kaksi aloittelevaa paksupyöräilijää.

Mathildedalin ruukkikylän teillä auringosta nauttien

Aloitimme retken rennosti teitä pitkin. Poljimme Mathildedalin ruukkikylään seuraillen Salon ja Kemiönsaaren yhdistävää pyöräilyreittiä, Rannikkoreittiä. Tiet olivat sulat, ja pyörät rullasivat keveästi eteenpäin. Matkalla ihasteltiin ruukkikylän idyllisiä rakennuksia ja kummasteltiin hauskoja alpakoita.

Mathildedalin ruukkikylä. Kuva. Sanna-Mari Kunttu

Alpakkatila Mathildedalin ruukkikylässä. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Matildanjärvi oli vielä vahvasti jäässä laskupuron suuaukkoa lukuunottamatta. Jäällä näkyi muutama pilkkijäkin. Jäälle meno ei ollut kuitenkaan suunnitelmissamme, sillä vuokrapyörässä ei ollut nastoja alla, emmekä olleet varautuneet asianmukaisin turvallisuusvarustein jäällä liikkumiseen.

Matildanjärvi. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Aloittelevalle paksupyöräilijälle sopivia polkuja ja metsäteitä

Mathildedalin jälkeen kaarsimme Jeturkastin polulle. Edellispäivien vesisade ja lämpö ei ollut ehtinyt sulattaa pitkälle venyneen talven lumia metsänpohjalta. Polku oli kuitenkin kovaksi tallattu, joten siinä oli helppo myös aloittelijan polkea.

Polku Jeturkastiin. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Polkuosuus Jeturkastin pysäköintipaikalta Teijon luontokeskukselle oli kapeampi ja vähemmän käytetty, joten olimme varautuneet pyörien taluttamiseen. Erittäin kapeat pitkospuut ja ensimmäinen nousu kalliolle menivätkin jalkapatikassa, mutta kallion laelta pääsi laskettelemaan mukavasti pyörän selässä nauttimaan kahvia ja munkkia luontokeskukselle. Onnistumisen iloja tuli osuudella paljon, kun pystyi ja uskalsi ajaa kohdista, jotka aluksi tuntuivat mahdottomilta.

Liian kapeat pitkospuut ajamiseen. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Teijon luontotalo. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Sokeri- ja kofeiinitankkauksen jälkeen jatkoimme metsäautotietä Puolakkajärven eteläpuolitse kohti Piikanummea. Tiessä oli sopiva luminen ajoura pyöräiltäväksi. Kapearenkaisella pyörällä ei uralla olisi pärjännyt, mutta paksuilla renkailla ajo oli suorastaan nautinnolista ja hauskaa!

Rapaa ja vaaranpaikka

Saapuessamme osittain sulaneelle autotielle, alkoi rapa roiskua. Vuokrapyörästä uupui lokasuojat, mutta omaan pyörääni olin väkertänyt testimielessä muovipulloista jonkinlaiset tee-se-itse-prototyypit. Rapakelillä saa nopeasti takapuolen litimäräksi ja kurakerroksen selkään ja housuihin polvesta asti alaspäin. Virkistäviä mutakylpyjä tulee välillä kasvoillekin asti, mikä etenkin kaupunkiajossa koirankakkalammikoissa ajaessa on epämiellyttävää. Lokasuojat eivät ajaneet täysin asiaansa, joten tuotekehittely niiden osalta jatkuu.

Piikanummen pysäköintialueelta otimme vähemmän kuraisen polun. Vain muutamissa kohdissa oli polku ja sitä reunustava hanki sen verran pehmeää, että pyörä suti tyhjää. Yleensä riitti, että talutti muutaman kymmenen metriä eteenpäin, ja taas löytyi kovempaa polunpohjaa ajettavaksi.

Piikanummelta kohti Nenustaa. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Helppoa, kovaksi tallattua polkua. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Vähän ennen Nenustaa kohtasimme retken vaarallisimman tilanteen. Kaksi isoa irrallaan juoksevaa koiraa ryntäsi kohti vauhdissa olevia pyöriä. Omistaja sai koiransa aisoihin viime hetkellä, eikä pyöräilijälle eikä koirille käynyt mitenkään. Tilanne kuitenkin harmitti; kansallispuistossa kuuluu pitää koirat kytkettyinä.

Lumisohjopolkuja

Takana oli jo neljä tuntia hauskaa ulkoilua upeilla poluilla auringoisessa kelissä, mutta muita kulkijoita ei ollut juuri näkynyt. Lounastauolla, Nenustan tulentekopaikalla, katselimme karttaa; maantie Teijolle näytti liian helpolta ja tylsältä pyöräiltäväksi. Polkuosuus kohti Miilunummea puolestaan näytti liian haastavalta lumen ja maaston korkeuserojen vuoksi.

Luonaustauko Nenustan tulentekopaikalla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Valitsimme kuitenkin polun ja varauduimme taas taluttamaan pyöriä. Aivan ensimmäiset sadat metrit olivat hyvin ajettavissa. Sitten se tapahtui. Vauhtini tyssähti ylämäessä lumisohjoon ja otin jalalla vastaan. Upposin puoleen säärtä lumihankeen ja pyllähdin pehmeästi rähmälleni. Aloin nauraa omalle epäonnistumiselleni ja nousin kikatellen ylös. Kuraisesta takapuolesta jäi kuopan pohjalle jälki. Puoliso nimesi siltä istumalta kuopan ”Sanna-Marin rypemiskuopaksi”. Hihittelin nimitystä moneen otteeseen vielä illallakin kotiin päästyä.

Polku muuttui pian lumisohjon vuosi ajokelvottomaksi, kun rengas suti ylämäessä tyhjää. Talutimme pyörät ylös kalliolle. Palkinnoksi rämpimisestä oli upeat maisemat kallion laelta, sillä korkein kohta on yli 70 metriä merenpinnasta. Kalliolta lasku sulanutta etelärinnettä pitkin antoi toivoa, että metsäautotieosuus Miilunummelle olisi helppoa poljettavaa. Tie oli kyllä poljettavissa, mutta töitä sai tehdä kunnolla eteenpäin pääsemiseksi löysässä märässä lumessa.

Näköalakalliolla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Miilunummella oli taas valittavana joko lattealta näyttävä maantie tai villi kortti metsäautotietä pitkin. Otimme tietoisen riskin ja suuntasimme metsäautotielle kohti Endalin laavua. Luminen rengasura oli niin kapea, että siinä tapasapainottelu oli haastavaa ja aloittelevan paksupyöräilijän taidot menivät todelliseen testiin. Pidimme uuden tuumaustauon laavulla karttoja tutkien ja reittivalintoja pohtien.

Tuumaustauko Endalin laavulla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Umpihankisisseilyä ja pitkospuita

Erilaiset maastossa risteilevät urat johdattivat meidät suunnitellusta reitistä harhaan. Päädyimme taluttamaan ja kantamaan pyöriä umpeutuneella metsäkoneuralla umpihangessa ja löysimme itsemme pian Puolakkajärven länsipäästä. Talutimme pyöriä avaran suon yli kulkevia pitkospuita myöten Matildanjärven rantaan. Kevätaurinko oli jo pehmentänyt suon jääkerrosta, joten ajo ei olisi onnistunut ilman kasvillisuuden kärsimistä. Kansallispuistossa liikkuessa pitää muistaa kunnioittaa luontoarvoja!

Matildajärven pohjoispuolella polulla hyppäsimme taas satulaan ja rymistelemimme etelärinteen täysin sulia polkuja pitkin aina varauskodan ja Mikkossuon pysäköintialuelle saakka, ja sieltä isommalle asvalttitielle. Sieltä ei enää ollutkaan pitkä matka lähtöpaikalle. Väsymys jo vähän painoi seitsemän tunnin retken ja 34 kilometrin jälkeen. Olin saanut jonkinasteisen endorfiinihumalan. Retki oli varsin onnistunut ja olimme päässeet testaamaan kunnolla paksupyöriä sekä omia taitojamme erittäin monipuolisissa olosuhteissa!

Talvi sinnitteli yhä metsäpohjalla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Teijon Luontokeskuksen koordinaatit: N=6681640.252, E=274991.157 (ETRS-TM35FIN)