Parin päivän seikkailu Paimenpojan polulla Tuupovaarassa

Paimenpojan polku on noin 35 kilometrin pituinen vaellusreitti, joka kuljettaa kulkijaa Tuupovaaran ja Hoilolan välisessä, ihastuttavan vaihtelevassa pohjoiskarjalaisessa maastossa hyvin lähellä Suomen itärajaa. Ja kappas, Hoilolaan polku kulkee Öllölän kautta. Eihän noista paikannimistä yksinkertaisesti voi olla tykkäämättä, joten jo niiden vuoksi voisi singahtaa tänne runon ja rajan maille!

Ennen kuin siirryin polkua tarpomaan, kävin nakkaamassa autolla yöpymiskamppeeni odottamaan Vekaruksen ulkoilualueen varaustuvalle, sillä ajatuksena oli kulkea keveästi päiväreppu selässä.

Iloiset naiset Vekaruksella

Pääsin heti riemukkaaseen retkitunnelmaan, sillä Vekaruksen varaustuvalla oli hilpeä seurue tekemässä lähtöä. Enna, Riikka, Eila, Päivi ja Päkä olivat viettäneet ulkoilualueella rentouttavan kahden yön “maailmanparannusseminaarin”, joka oli vaatimattomasti jo seitsemästoista laatuaan. Tämä kertonee kaiken siitä, miten hyvin he ovat vuosien saatossa Vekaruksella viihtyneet…

Kävelijöitä Paimenpojan polulla

Sitten huristelin Hoilolaan, hyppäsin siellä toisen auton kyytiin ja pääsin viimein Tuupovaaran kirkolle, nuorisotalon pihaan, joka on Paimenpojan polun virallinen lähtöpaikka.

Alkumatkasta tallusteltiin Paimenpoikaviittojen ja oranssien maalimerkkien perässä ihan kuntopolkua pitkin, kunnes väylä kapeni metsäpoluksi ja heitin hyvästit kävelyseuralleni. Ei siinä mitään, sillä ensimmäiset karhun jätökset tulivat vastaan vasta vähän myöhemmin, eivätkä ne edes höyrynneet…

Jakalaruskaa Paimenpojan polulla

Vaikka näissä maisemissa kosolti vaaroja onkin, ovat ne vain ystävällisiä mäkimaisemia, jotka eivät tuota kulkijalle harmia kuin hikipisaroiden muodossa. Arvelin, että kontioista ei olisi minulle kiusaa (kuten ei ollutkaan) ja keskityin kulkiessani nauttimaan puhtaan ilman hengittämisestä, hiljaisuudesta ja alkusyksyn väreistä, jotka kirkastivat pilvisenä alkanutta päivää mitä suloisimmin. Mitä niistä muutamista sadepisaroista.

Harjumaisemaa Paimenpojan polulla

Alkumatka oli mukavan leppoisaa ja sisälsi myös jonkin matkaa tieosuuksia. Tyynen Kaatiojärven rannalta jatkoin matkaa vielä hiljaisemmalle alueelle, kuusikoiden kätköihin ja harjujen lakia myötäileville metsäpoluille.

Pysähtelin tuon tuosta noukkimaan suuhuni kypsiä puolukoita. Vaikka puut pyrkivät kasvamaan mittaa ja pörhistämään syyslehvistöään, pääsi runkojen välistä aina välillä tirkistelemään kauemmaskin.

Naavakuusten metsä, Paimenpojan polku

Olin välillä ihan häkeltynyt siitä, miten innokkaasti naava oli asettunut havupuiden runkoihin ja oksille. Siinäpä on metsätontuille naamiaisaineksia kylliksi!

Ensimmäinen kunnon taukopaikka oli tulossa vastaan vajaan seitsemän kilometrin kohdalla.

Perhe Iivin laavulla, Paimenpojan polku

Iivin laavulla tein taukotulet ja sain pian seuraa. Tiettävästi Iivana Öllöinen oli Öllölän ensimmäinen asukas. Lieneekö Iivin laavu nimetty hänen mukaansa?

Minulla ei sattunut makkaraa matkaan, joten olinkin onnessani, kun nuotioseuralaiseni tarjosivat minullekin paistettavaa. Mukava oli turinoida tovi elävän tulen ääressä, hörpätä teetä ja saada lisää virtaa loppumatkalle. Matkaa oli jäljellä yöpaikkaani Vekarukselle vielä (tai enää) toinen mokoma, noin 6,5 kilometriä.

Upe Paimenpojan polulla

Laavulta ei ollut pitkä matka Kivijärven kapealle harjanteelle, jota kulkiessa sain nauttia järvimaisemasta kummallakin puolellani! Jälleen hyvä syy istahtaa penkille: maiseman katselu.

Loppumatkasta ennen Vekarusta oli toinen ihastukseni suloinen sammalnotko, mutta ilmatilan pikku siivekkäät saivat minut jatkamaan matkaa rivakammin. Pahuksen hirvikärpäset, eihän teitä pitänyt täällä olla!

Vekaruksen esteettömän kodan edustalla roihusi mukavasti nuotio. Pojat istuskelivat tulilla, kun heidän isänsä vielä kokeili, nousisiko jo saaliiksi saadulle kirjolohelle kaveria Kotajoesta. Minä siirryin huilailemaan varaustupaan ja kovertamaan puukolla reikää eväs-ahvenkukkooni sillä aikaa, kun kamina lämmitti tuvan. Raukaisi oikein mukavasti!

Sammalkuusikko

Tuvalla hyvin nukutun yön jälkeen lähdin jatkamaan matkaa Kotajoen vartta pitkin ja totesin hyvin nopeasti, että Vekaruksen ulkoilualue oli yksinkertaisesti yliveto. Se tarkoittaa myös sitä, että Vekaruksen halki kulkeminen ei ole järin nopeaa, koska virtaavan veden partaalla tulee vähän väliä pysähdeltyä katselemaan ja kuuntelemaan ohivirtaavan veden kohinaa. Tai nuuhkaisemaan alkavan syksyn pehmeitä tuoksuja sammalmättäiden peittämässä kuusikossa.

Vekaruksen koskimaisemaa

Kosken kuohuista sai nauttia myös kauniilta riippusillalta, vaikka reitti ei sen yli jatkunutkaan. Mikä siinä on, että jo veden ääni rauhoittaa?

Sudenkorento Paimenpojan polulla

Kun tuli oikein pysähdyksen kaipuu, istahdin toviksi kosken partaalle sudenkorennon viereen.  Se olikin lähin tuntuma siivekkäisiin, sillä Höttösen lintutornilta en onnistunut näkemään yhtään tipua, vaikka kuinka yritin.

Kotajoen vetolautan luo saapuessani olin täpinöissäni ylityksestä ja aloin kiskoa lauttaa vastarannalta luokseni. Vain pari metriä ennen rantaa lautta jäi jumiin; liekö vedenhaltia kiilannut kiusallaan vaijerin kiven alle.

Remmoin aikani, mutta sitten otin puhelimen taskusta ja soitin Joensuun kaupungille. Onnekseni kohta soitettiin takaisin ja apu saapui vain noin vartin kuluttua läheiseltä Vekarukselta. Sankarini otti aimo loikan rantakiviltä lautalle ja onnistui kohta nytkäyttämään lautan irti jumipaikasta. Niinpä pääsin mahtavan pian jatkamaan matkaa. Iso kiitos! Ei tarvinnutkaan kahlata, uida tai kääntyä takaisin…

Koskenniskaa lähestyessäni Paimenpojan polku yhtyi Timo-Hilipan ansapolkuun, jonka varrella oli lukuisia esimerkkejä erilaisista pyydyksistä, joita metsäneläinten pyyntiin ennen käytettiin. Jos mietityttää, millaisilla ansoilla on aikanaan saatu satimeen metsäkanalintuja, oravia tai karhuja, polun varrelta se selviää. Samoin jyrkän kallion alla voi kurkata, millaisella systeemillä pientuottaja on korpikuusen alla keitellyt pontikkaa.

Koskenniskan mylly- ja kievarimuseo on auki vain kesäkuukausina, joten syysvaeltajana pääsin kurkkaamaan vain pihapiiriä. Sillan toiselta puolelta löytyy myös esteetön kota.

Pörtsämön erämaakalmisto, Paimenpojan polku

Seuraavat kilometrit talloin pääasiassa teitä pitkin, mitä nyt juuri ennen Pörtsämön erämaakalmistoa kohtasin jälleen yllättävän hidasteen. Juuri siksi päiväksi luvatut kovat tuulet olivat syöksyneet vauhdilla metsän reunaan ja kellistäneet kymmenkunta havupuuta kankaalle. Autotie Pörtsämön erämaakalmistoon oli näin loppupäästä tukossa, kunnes metsurit olisivat käyneet paikalla, mutta kävellen pääsin ohittamaan maahan rojahtaneet rungot.

Pörtsämön erämaakalmisto on mitä rauhallisin viimeinen leposija. Luin jostain, että siellä sopisi vierailla vain aamuisin, sillä vainajia ei saisi häiritä enää iltapäivällä. Tunnustan, että en ollut aamuvierailija, mutta yritin liikkua mahdollisimman hiljaa, enkä – ohjeen mukaisesti – taittanut oksaakaan (saati poiminut yhtään marjaa tai kasvia) alueelta. Pörtsämössä on muun muassa runonlaulaja Petri Shemeikan hauta.

30-soratie-paimenpojan-polku

Katsoin kelloa ja huomasin, että valoisien tuntien määrä olisi rajallinen. Niinpä olin ihan kiitollinen siitä, että loppumatkasta reipas osa taittui teitä pitkin. Kuikkalammen laavu olisi vaatinut pienen poikkeaman, joten jätin sen väliin, jotta pääsin taivaltamaan Hoilolan Korpiselkätalolle auton luo ennen hämärää, ja kumipyörillä pääsin takaisin Vekaruksen varaustuvalle saunan lämmitykseen. Kylläpä oli aivan ihanat kaksi päivää!

Vaikka reitin näin kahdessa päivässä ehtiikin kulkea, suosittelen nautiskelijalle Paimenpojan polun kulkemista kolmen päivän retkenä, niin, että Vekaruksen maisemista ehtii nauttia kaikessa rauhassa. Vekaruksen varaustupa saunoineen on mukava vaihtoehto laavu- tai telttayöpymiselle. Näin syksyllä eivät hyttysetkään häiritse!

Paimenpojan polku on pääsääntöisesti merkitty hyvin maastoon oranssein maalitäplin ja aika ajoin myös paikannimin varustetuin opasteviitoin, joissa usein kerrotaan myös etäisyys seuraavalle etapille. Paimenpojan polun reittikartan voi tulostaa netistä. Retkellä voi käyttää tarkempana kartta-apuna tarvittaessa vaikka Retkipaikan mobiilisovellusta – niin minäkin tein.

Sijainti: Paimenpojan polun pohjoispää sijaitsee Joensuun kaupunkiin kuuluvan Tuupovaaran kirkonkylän nuorisotalon pihassa, osoite: Urheilutie 10, Tuupovaara. Polun eteläinen pää Hoilolassa sijaitsee Korpiselkätalon pihan P-paikalla (osoite: Korpitalontie, Hoilola). Joensuun ja Tuupovaaran välillä on bussiyhteys, tosin rajoitetuin aikatauluin. Hoilolan ja Tuupovaaran välin voi toistaiseksi käyttää parina päivänä viikossa kutsutaksia, katso esim. matka.fi.

Kartta  ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6932988  E 686321

Tämä artikkeli toteutettiin yhteistyössä Joensuun kaupungin kanssa. Majoituksen varaustuvassa tarjosi kirjoittajalle Joensuun kaupunki.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.