Kesä alkaa retkellä Ouranluodon vanhalle Luotsiasemalle Merikarvialla

Olen aina pitänyt Suomen kesäisestä saaristosta ja sen luonnosta. Olen itsekin rannikolta kotoisin, mutta nyt olen viettänyt jo toistakymmentä vuotta Pirkanmaalla perheeni kanssa. Meri on ollut myös vahvasti läsnä elämässäni sen alkutaipaleelta lähtien. Lapsuuden perheessäni isä oli rahtilaivoilla ja öljytankkereilla töissä, sukulaisiani työskenteli laivoilla ja jopa puolisoni tuli olemaan merimies. Silti minuun ei kannata ihan hirveästi merimies- tai laivaromantiikkaa hukata, koska olen todellakin nähnyt myös sen työn raskaan ja ikävän puolen. Eron hetket omasta perheestä ja läheisistä eivät koskaan ole helppoja. Ja koska itse olen ollut laiturilla vilkuttamassa lähes koko ikäni, ei siinä ole mielestäni enää paljoakaan romantiikkaa tai hohtoa.

Kohde kartalla

Tämä tausta ei kuitenkaan poista sitä, että meri ja saaristoluonto saattavat olla suunnattoman kauniita ja kiehtovia ympäri vuoden. Itseäni ilahduttaa myös se, että oma teini-ikäinen tyttäreni pitää hyvin paljon merestä ja näin ollen myös vanhoista kotiseuduistani. Kesäloman kolkutellessa ovella ajattelinkin, että suunatisimme tytön kanssa jonnekin rannikolle ja saaristoon ”tyttöjen retkelle”. Ehdotin asiaa varovasti teinille heti koulun päättäjäisiä seuranneelle viikolle, ja yllätyksekseni tämä olikin innolla hommassa mukana.

Paikaksi olin valinnut meille Ouranluodon vanhan luotsiaseman Ouran saaristosta, Merikarvialta. Kohde oli pyörinyt mielessäni jo aiemminkin ja alun perin olin ajatellut suunnata sinne yksin, mutta ajatus tyttären mukaan ottamisesta tuntui oikein mukavalta. Olin varannut meille puhelimitse Merikarvian matkailuneuvonnan kautta majoituksen kahden hengen huoneesta vanhan luotsiaseman yläkerrasta (30e/yö). Lisäksi saarelle piti ottaa mukaan omat ruuat ja kanisteri puhdasta vettä. Venekuljetuskin saarelle järjestyi Krookan satamasta Tapio Ristimäeltä, joka tekee kuljetuksia saarelle veneellään. Hinta venekuljetukselle tipahti myös mukavasti (40e edestakaisin), kun mukaan olikin ilmoittautunut alkuperäistä enemmän ihmisiä.

Toki Ouranluodolle voi myös veneillä itse, sillä laituritilaa ja venepaikkoja on melko mukavasti. Meloenkin saarelle pääsee, ja näinkin jo kuvitelmissani itseni meloskelemassa sinisillä aalloilla packraftilla kohti Ouranluotoa. Tosin, merellä voi myrsky yltyä nopeastikin, joten sitä suunnitelmaa en ihan vielä ryntää toteuttamaan.

Veneemme kaartaessa kohti merta Krookan satamasta keli oli kuitenkin mitä parhain ja veneen matkustajat iloisella mielellä. Vain minä ja tyttäreni majoittuisimme Luotsiasemalla ja yksi pariskunta telttapaikalla, sekä joukko nuoria naisia ilmeisesti uudella saunalla sup-lautailunsa lomassa.

Vanha luotsiasema

Matka Ouranluodolle taittui laskujeni mukaan veneellä reilusti alle tunnissa. Pian vanha luotsiasema alkoi siintää jo horisontissa. Yllätyin kovasti kuinka viihtyisältä ja hyväkuntoiselta luotsiasema vaikutti, sillä itse olin varautunut yöpymään vaikka venevajassa ja myös markkinoimaan mahdollisen venevajayöpymisen kriittiselle teinille. Edessä kohonnut punalautainen rakennus vaikutti kuitenkin hyväkuntoiselta, ja sen pihalla olevat pienet rakennukset ja mökit myös.

Veneen kiinnityttyä laituriin nousimme innolla maihin ja lähdimme kävelemään laituria ja pientä polkua pitkin kohti Luotsiasemaa. Sanoimme vielä heipat Tapiolle, joka saapuisi veneineen hakemaan meitä seuraavana päivänä. Olimme saaneet avaimet luotsiasemalle Merikarvian matkailuneuvonnasta, ja avaimet sopivat myös pieneen vanhaan saunaan, jota saisimme käyttää. Pyöräyttäessäni avainta lukossa päivän hellelukemat alkoivat kiivetä ihan kohtuullisille tasoille, joten rakennuksen kivisen alakerran viileys oli enemmän kuin tervetullutta. Alhaalla oli suuri keittiö, jossa oli hyvinkin mahdolisuus monenlaiseen kokkailuun kaasuliedellä ja uunilla. Lisäksi luotsiasemalle olisi ilmeisesti ollut mahdollista saada jonkinlaista sähkövaloa ulkona olleiden aurinkopaneelien kautta. Ruokailutilassa oli myös useampi tukeva pirtinpöytä, johon taatusti mahtuisi nälkäisiä ruokailijoita riviin. Vilkaisin vielä ulos valkoiseksi rapatun käytävän ikkunasta ja näin kuinka meriharakat laskeutuivat rannassa oleville kallioille.

Kiipesimme yläkertaan rinkat selässä ja avasimme pienen huoneemme oven. Melko tilavassa kahden hengen huoneessa oli kerrossänky, tuoli, ikkuna ja suuri, vanha pönttöuuni. Joku oli pilkkonut pärekoriin puita valmiiksi ja sytykkeet odottivat kauniisti aseteltuna korin päällä. Ulkona puski kuitenkin sen verran kovaa hellettä, että pöttöuunin sytyttäminen olisi tietänyt lähestulkoon hengiltä keittymistä yön aikana. Kuvittelin kuitenkin mielessäni kuinka kotoisaa olisi katsella tulen tanssia uunissa, kun syysmyrsky ulvoisi ulkona merellä. Ehkäpä kuitenkin palaisin myöhemmin yksin saarelle.

Purettuamme makuupussit rinkoista, teini olikin jo tarmoa täynnä lähdössä tutkimaan saarta. Ouranluodolla ei varsinaisesti ole mitään yhtenäistä rengasreittiä saaren ympäri, vaan lukuisia pieniä polkuja. Polkuja löytyi molemmille saunoille, telttapaikalle ja hauskalle pienelle grillausmökkerölle saaren toisella puolella. Lisäksi yhdelle huusseista oli kyllä sellainen maisemareitti, että eipä juuri aurinkoisella kelillä voi parempaa toivoa. Olimme myös kuulleet, että saarella ei ole tavattu lainkaan kyykäärmeitä, mikä sai varsinkin teinin seikkailemaan ympäri saarta ennakkoluulottomasti. Tämä oli varsin mukava juttu, sillä entisillä kotiseuduillani olisi jo tähän aikaan vuodesta käynyt varsinaisen sihinä kataja- ja tyrnipuskien juuressa, eikä seikkailu ilman kumisaappaita olisi tullut kysymykseenkään. Muistutin kuitenkin teiniä ennen totaalista luonnonlapseksi muuttumista punkkivaarasta ja sain kuulla olevani todella tylsä ihmiskunnan edustaja. Siitähuolimatta, punkkipihdit olivat rinkassa valmiina.

Aurinkoa, uimista ja lepoa luonnon keskellä

Saaren tutkimisen jälkeen makoilimme vain auringossa laiturilla kuuntelemassa lokkien kirkumista. Vaikka olisinkin voinut kuunnella lintuja auringonlaskuun asti, vieressä lojuva teini muistutti kuitenkin äidillisistä velvollisuuksista eli ruuanlaitosta ja saunan lämmittämisestä. Itseänkin alkoi jo nälkä huikoa (meri-ilma tekee todellakin nälkäiseksi!) ja nousin ylös ja suuntasin kohti luotsiaseman keittiötä.

Nuorison edustajan jäädessä laiturille nauttimaan kesäisestä kelistä ja maisemasta, äidin tehtäväksi jäi siis saunan lämmittäminen ja ruuanvalmistus. Ruuaksi oli valittu mukaan kaikkea epäterveeliistä ja nopeasti valmistettavaa, joten käden käänteessä pöydälle ilmestyikin lautasellinen pekonia ja nuudeleita. Mielestäni tietyn ikäryhmän edustajien kanssa retkeillessä ei kannata olla liian pipo kireällä, kunhan syövät edes jotain.

Syötyämme ruuat hyvällä halulla teini kertoi vetäytyvänsä nukkumaan luotsiaseman yläkertaan, koska oli todella voipunut päivän touhuista. Itse sain suunnata saunan lämmityspuuhiin. Kävellessäni vanhoja pitkospuita pitkin keskellä katajapuskia toivoin mielessäni, että halkovajassa olisi edes jotenkin säällinen kirves puiden pilkkomiseen. Luotsituvan pienen huoneen varaukseen kuului siis myös vanhan saunan käyttövuoro, ja katoksessakin piti olla vähän puita sen lämmittämiseen. Pistin sympaattisen pikkusaunan lämpiämään ja lähdin kiertelemään saarta.

Ilma oli edelleen mitä parhain ja tuuli humisi tyrnipuskissa. Innokkaana luonnonvarakerääjänä laskeskelin, että tästä saaresta saisi todellakin tyrniä ja katajanmarjaa. Tällaista mukavaa ja kiireetöntä puuhastelua olinkin jo kaivannut pidemmän aikaa. Kävin välillä taristamassa saunan tilanteen ja vain makoilin laiturilla. Käsittääkseni teinikin nukkui turvallisesti luotsituvan kerrossängyssä, joten saatoin itsekin ottaa rennosti. Saunakin sieltä lämpeni aikanaan, ja loppuilta saarella menikin uidessa ja saunoessa. Merivesi oli alkujärkytyksen jälkeen jo yllättävän lämmintä, verrattuna parin kuukauden takaiseen Utön-kokemukseeni meressä uimisesta.

Ilta laskeutuu meren ylle

Illalla oli vielä pitkään valoisaa ja istuimme tyttäreni kanssa iltapalan jälkeen vain juttelemassa luotsituvan suuressa ruokasalissa. Ikkunasta kuultava aurinko alkoi kuitenkin laskea mailleen ja päätin vielä lähteä katselemaan auringonlaskua rantakallioille. Teini puolestaan oli saanut haltuunsa toisen matkalle mukaan pakatuista power bankeista ja lähtenyt yläkertaan lataamaan puhelintaan, ettemme olisi sentään aivan eristyksissä muusta sivistyksestä. Nettikin saarella toimi jokseenkin hyvin, joten kaikki selfiöinnit ihanassa saaristoluonnossa oli mahdollista jakaa reaaliajassa kavereille. En uskalla edes kuvitella, mikä tilanne olisi ollut, jos näin ei olisi ollut. Kevättalvella olin ollut tyttäreni kanssa Urho Kekkosen kansallispuistossa Lapissa hiihtämässä ja tämä oli aivan vilpittömän järkyttynyt, että puhelin, saatika netti ei todellakaan joissain osissa erämaata vaan toimi. Nyt ei kuitenkaan Ouranluodolla oltu aivan näin survival-olosuhteissa.

Suuntasin kulkuni kohti pientä grillausmajaa toisella puolen saarta, sillä aurinko vaikutti laskevan juuri sen taakse. Tuuli oli hieman yltynyt ja ja vedin kevytuntuvatakkini kaulukset ylös. Saaristossa kelit voivat vaihdella hyvin nopeasti kauniista kauheaan. Nyt kuitenkin näytti siltä että olisi tulossa kaunis, mutta hieman tuulinen ilta.

Mietin kallioilla istuessani Ouranluodon historiaa, kuinka 1800-luvulla perustetun luotsiasema väki on elänyt saaristossa ankarissa olosuhteissa. Pieniä välähdyksiä tästä saattaa nähdä luotsiaseman yläkerrassa olevasta näköalahuoneesta, jonka seinillä olevat valokuvat kertovat saaren historiasta. Vanhoja kuvia katsellessani mietin, kuinka raskaan työn uuvuttamat nuoret miehet näyttivät kuvissa paljon ikäistään vanhemmilta. Luotsin työnä oli johdattaa laivat turvallisesti satamaan ja sieltä pois, kuten vieläkin tapahtuu. Eikä kyse ole koskaan ollut vaarattomasta työstä, sillä yhä edelleen luotsit kiipeävät laivaan alas heitettyjä köysitikkaita pitkin. Kelissä kuin kelissä. Mihin kellonaikaan tahansa. Ja eläkeikäkin taitaa nykyään olla 60+, kuten kaikilla muillakin ammattikunnilla. Pudistelin päätäni miettiessäni, millaista olisi talvella kiivetä ylös keikkuvan laivan kylkeä, kun ympärillä on aivan pimeää ja tuuli ulvoo korvissa. Havahduin mietteistäni siihen, että kohta varmaan teini ihmettelisi olenko tippunut kalliolta mereen ja lähdin palailemaan kohti luotsitupaa. Kun kallistin pääni luotsituvan pikkuhuoneessa tyynylle, ei unta tarvinut varsinaisesti houkutella.

Yöllä havahduin siihen, että ikkunasta näkyi mitä kaunein auringonlaskun kajo ja nousin varovasti ylös sängystä. Hiivin hiljaisen luotsiaseman kierreportaita alas ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan. Taivaalla leijui sekoitus jotain punaista ja violettia, sekä horisontissa siinsi vielä viimeinen leikkaus kultaisesta auringonsäteestä. Nämä ovat niitä luontohetkiä, kuin huomaa pidättävänsä hengitystään ja ei ole sanoja kuvaamaan sen kauneutta.

Matka takaisin mantereelle

Aamulla meitä odotti luotsiaseman ikkunasta aivan toisenlainen näkymä. Meressä kiehtovaa ja vaarallista on juuri sen nopea vaihtelevuus, jota vesillä liikkujan on opittava ennakkoon tulkitsemaan. Nyt meren yllä roikkui paksu, valkoinen usvaverho. Eilisestä auringonpaisteesta ja värien ilotulituksesta illalla ei ollut tietoakaan. Oli kuin maailmaa olisi tarkistellut valkoisen maitolasin läpi ja edes vieressä olevia saaria ei pystynyt silmällä erottamaan.

Herättelin varovaisesti teinin ruususen unestaan ja hiippailimme luotsiaseman alakertaan tekemään aamupalaa. Paluumatkakyytimme saapuisi vasta muutaman tunnin kuluttua. Mietin, mahtaisiko sumu hälvetä puoleen päivään mennessä? Tosin, veneemme kuljettaja taisi olla sen verran kokenut kettu näillä vesillä, ettei saareen pääsemistä pienet sumut estäisi. Näissä saarimatkailuissa on kyllä aina syytä muistaa se, että sää merellä voikin muuttua äkillisesti ja aiottu paluumatka voi viivästyä. Tätä mahdollisuutta ajatellen olinkin pakannut mukaan teinille ja itselleni muutaman päivän ylimääräiset ruuat.

Olisin varmasti itse viettänytkin saarella vielä mielelläni muutaman ylimääräisen päivän saunoen ja uiden. Epäilin kuitenkin, että teinillä olisi ollut asiaan sanansa sanottavana siinä vaiheessa, kun power bankeista olisi loppunut virta ja herkut ruokavarastosta niin ikään loppuneet. Lähes tarkalleen puolen päivän aikaan näimmekin sumun seasta Tapion veneen kurvaavan Ouranluodon laituriin. Keräsimme vähät tavaramme nopeasti kasaan ja paluumatka saattoi alkaa. Takaisin meitä matkusti lähes sama joukko kuin tullessakin. Veneen kurvatessa kohti merta vilkaisin taakseni ja näin Ouranluodon häviävän sumuverhon sisään. Päätin kuitenkin, että tänne tulisin vielä joskus takaisin.

Jonkin aikaa matkustettuamme sumu alkoi hävitä, ja päästyämme takaisin Krookan venesatamaan oli taas mitä aurinkoisin ilma. Kiitimme kuljettajaamme ja nousimme laiturille. Teini pisti merkille, että satamaravintola Merry Monk (joka sijaitsi aikaisemmin Reposaaressa, Porissa) oli auki ja ehdotti sinne menoa. Kuten jo aikaisemmin totesin, meri ilma todellakin tekee nälkäiseksi, ja suuntasimmekin ravintolaan tilaamaan varsin tukevat ateriat herkullisine jälkiruokineen.

Syödessäni mietin vielä Ouranluotoa, joka oli ollut itselleni kaikin puolin erittäin positiivinen yllätys majoituksen, kuljetuksen ja maisemien puolesta. Kyselin myös nuorison mielipidettä asiasta, ja kokemus kuulemma oli ollut oikein hieno. Ehkäpä palaisimme sittenkin Ouranluodolle yhdessä tyttäreni kanssa.

Lue myös

Merikarvian hengästyttävän upealla Ouraluodolla yhdistyvät luonto, historia sekä Kauniit ja Rohkeat

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.