Ruumistien kymmenet karsikot estävät vainajien henkiä palaamasta ihmismaailmaan – tiesitkö tästä metsästä Pyhä-Häkin kupeessa?

➡️ 0,5 km / suunta
⚫⚪⚪ Helppo reitti
? Lähtöpaikka kartalla

“There is something delicious about writing the first words of a story. You never quite know where they’ll take you.”
– Beatrix Potter

Hieman samanlaiselta tuntuu kävellä tietä, jota ei ole aiemmin kulkenut, mutta joka on ollut täällä jo 1630-luvulta lähtien. Katselen ensin tietä eteenpäin, että näyttääkö se siltä, mikä se on ollut – ruumistie? Vanha kirkkotie, jonka varrella on mystinen Pyhäkankaan karsikko. Se näyttää aivan tavalliselta pieneltä tieltä, mutta vain aluksi.

Karsikko sijaitsee Saarijärven ja Äänekosken rajan tuntumassa, Häkkilän tien varrella, ja on mitä ilmeisimmin yksi Suomen parhaiten säilyneitä karsikoita. Alueen omistaa tänä päivänä Metsähallitus, joka ylläpitää metsän entisen omistajan Karl Branderin vuonna 1904 tekemää alueen rauhoitusta.

Itse ruumistie lähtee pienemmän sivutien varresta, joten auto on helppo jättää sivutien varteen hetkeksi (kartta). Tie karsikoiden luo ja siitä eteenpäin on helppokulkuista noin parin sadan metrin ajan, mutta on siitä eteenpäin umpeenkasvanut ja vaikeakulkuinen. Aion kyllä talvella käydä hiihtäen tarkistamassa puita pidemmältä matkalta. Maisemat ovat kauniit jokaisena vuodenaikana!

Tästä alkaa ruumistie. Maasto on sen verran helppoa, että täällä pääsee kulkemaan vaikka pyörätuolilla. Avustaja on kuitenkin hyvä olla mukana, koska hankalampiakin kohtia saattaa tiessä tulla.

Karsikko on vanha suomalainen perinne, jossa vainajalle on tehty merkintä puuhun. Karsikolla voidaan tarkoittaa yhtä yksittäistä puuta, jossa merkintä on, tai sitten aluetta, jolla on useita merkittyjä puita. Kerron teille nyt alueesta, jolla sijaitsee ainakin 28 merkittyä puuta.

Karsikkopuu on yleensä iso puu, josta on katkottu oksia. Puuhun on tehty myös pilkka, eli puunkuorta on poistettu kirveellä tai puukolla. Pilkka toimi sitten paljaana ”tauluna”, johon voitiin kirjoittaa vainajasta. Useimmiten merkittiin vainajan nimi tai puumerkki tai syntymä-, ja kuolinajat. Toisinaan karsikkoon saatettiin jättää esimerkiksi yksi oksa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Miksi Pyhäkankaan karsikko on sitten juuri tässä? Siihen on varsin tavanomainen ja looginen selitys. Tätä vanhaa kirkkotietä pitkin on vainajia kuljetettu jopa kymmenien kilometrien takaa Liimattalasta saakka Saarijärvelle haudattaviksi. Lapsivainajat on kuljetettu useimmiten kantamalla, mutta aikuinen vainaja on kuljetettu hevoskärryillä. Selvää on, että näin pitkällä matkalla vainajat on kuljetettu kärryillä ja talvella reellä. Ja juuri tässä Pyhäkankaan kohdalla hiekkakangas nousee sadan metrin matkalla kymmenen metriä, jolloin tie on ollut hevoskärryillä varsin vaikeakulkuinen. Tässä kohdassa on ollut kätevää pysähtyä, jotta hevoset ovat saaneet levätä, ja se on samalla saattanut olla eväspaikka vainajia saattamassa oleville omaisille.

Erikoisen näköisiä puita vai mitä? Mitäköhän kaikkea ne ovat nähneet…

Tämä on rauhallinen paikka, ja kiemurtelevan tien varrella näkyy vanhoja puita niin pitkälle kuin silmä kantaa. Puolukkamättäät ja jäkälät saavat paikan tuntumaan kodikkaalta. Minusta on ihana ajatus, että evästaukoa on pidetty juuri tässä. Osaisikohan nykyään kukaan viettää muistojuhlaa sillä tavoin, että menisikin metsään retkelle?

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tässä nousun kohdalla metsä myös muuttuu erilaiseksi. Se on itseasiassa varsin aavemainen. Puut ovat aivan kuin jostain toisesta maailmasta, ajan patinoimia. Voin aivan nähdä mielessäni tässä kulkemassa hiljaisen joukon mustiin pukeutuneita ihmisiä. Tässä he ovat pysähtyneet ja tässä he ovat jättäneet omanlaisiaan jäähyväisiä vainajilleen. Tässä kohtaa vainaja irroitettiin elävien joukosta ja siirrettiin kuolleiden joukkoon merkitsemällä hänen oma karsikkonsa. Voisin kuvitella, että luonnon parantava voima on ollut lähellä heitä, jotka ovat surreet läheisensä menetystä. On aivan eri asia kulkea yhdessä, yhteisönä pientä metsätietä, kuin ajaa autolla letkassa isoa valtatietä.

Täällä on talvella varmasti aivan huikean kauniit maisemat käydä hiihtämässä.

Karsikoiden tarkoitus on myös ollut estää vainajien kummitteleminen.  Uskottiin, että jos vainaja päätti nousta haudastaan ja lähteä takaisin kotiinsa ruumistietä pitkin, niin viimeistään nähdessään oman karsikkomerkintänsä hän ymmärtäisi olevansa kuollut, eikä sitten tulisikaan takaisin. Herää kysymys, että jos he uskoivat vainajan voivan palata tänne, niin kuinka paljon mahtoivat pelätä tätä paikkaa?

Tuntuu merkilliseltä katsella karsikoita, lukea merkintöjä ja miettiä, kenelle nämä karsikot on tehty. Miltä on tuntunut tehdä karsikko omalle läheiselleen? Numerot ja kirjaimet on tehty taitavasti, ja niitä koskettaessa on vaikea uskoa kuinka vanhoja ne jo ovat. Samalla tulee mieleeni, että jos olisin täällä pimeällä ja yksin, niin varmasti tärisisin jännityksestä eikä tarvitsisi kovin kummoista rasahdusta kuulua niin juoksisin kiljuen karkuun. Pitäisiköhän kokeilla…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kirjoittaessani tätä juttua innostuin hakemaan netistä kuvia 1800-luvun hautajaisista. Halusin ikään kuin lisätä mielikuvaani siitä, että millaisia ihmisiä näitä teitä pitkin on kulkenut. Kuvahaulla löytyi hurjiakin kuvia avonaisista arkuista aina ryhmäkuviin saakka. Oli hämmästyttävä ja hieno havainto, että vainajaa saattoi olla saattamassa koko kylä. Tuohon aikaan jo aivan tavallinen arki on ollut kiireisempää ja työläämpää kuin meidän teknologiatäyteinen arkemme, ja siitä huolimatta yhteisöllä on ollut aikaa tukea toisiaan ja he ovat yhdessä tehneet hautajaiset. Arkutkin on tehnyt joku kyläläinen, eivätkä ne ole maksaneet niin paljoa kuin nykyajan kalliit ja erikoiset arkut.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vaikka menneet sukupolvet ovatkin halunneet pitää kiinni karsikkoperinteestään vielä 1800-luvun lopulle saakka, ovat he silti vieneet vainajansa kirkkoon siunattaviksi ja siunattuun maahan haudattaviksi. Joskus on ajateltu, että karsikot ovat liian pakanallisia tai omituisia, mutta minun mielestäni omituista on se, millainen määrä muovijätettä löytyy Pyhäinpäivän jälkeen lähes jokaiselta hautausmaalta.

Meillä jokaisella on oma tapamme surra ja ikävöidä. Toisen tapaa ei tarvitse ymmärtää, mutta sitä voi kunnioittaa. Karsikoista ajattelen, että näiden puiden juuret ovat syvemmällä kuin meidän tunteemme, olivat ne sitten surua tai iloa. Ne ovat seisseet täällä kauan ennen meitä, ja toivottavasti saavat olla paikallaan vielä kauan meidän jälkeemmekin. Tämä on turvallinen ympäristö muistella omia läheisiään tai tuntemattomia sekä ihan vain rentoutua ja nauttia raittiista ilmasta.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lähteet: Suuri Tahto, Konginkankaan seurakunnan vaiheita, Konginkankaan kirja.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.