Pelko – mikä meitä luonnossa oikeasti pelottaa?

Ulkona on jo säkkipimeää, kun laskeudun mökin lämpöisestä turvasta otsalamppuineni vessapolulle. Tuuli suhisee puiden latvoissa ja pimeydestä huolimatta silmäni erottavat oksien liikkeet tummina varjoina seisovien runkojen lomasta. Tuttu mökin piha on muuttunut auringon laskiessa hetkessä vieraaksi ja levottomaksi. Koko maisema ympärilläni tuntuu elävän. Siinä, missä päiväsaikaan mökkipiha ja sen ympäröivät metsät ovat minun aluettani, öisellä vessakäynnillä koen epämiellyttävää voimattomuutta ja avuttomuutta. En kuulu tuohon maisemaan, mutta toisaalta koen olevani liiankin tiiviisti osa sitä huokailevaa kokonaisuutta, mikä hämärän tullen hiipi kaukaa metsästä. Kokeilen pulssiani ja olen varma, että se on voimakkaampi kuin äsken mökissä takkatulen äärellä. Olen myös varma, että moni muukin on kokenut tämän saman tuntemuksen.

Pelko. Kaikki selkärankaiset eläinlajit kykenevät tuntemaan pelkoa, ja se on tutkijoiden mukaan yksi ihmisen kuudesta perustunteesta, jotka tunnistetaan kaikkialla maailmassa kulttuurista riippumatta. Pelko on tarkoituksenmukainen tunnereaktio, joka valmistaa toimimaan uhkaavassa tilanteessa. Tunne on ollut tärkeä selviytymisen ja eloonjäämisen kannalta. Se on auttanut meitä välttelemään vaarallisia paikkoja ja ennaltaehkäisemään ja selviytymään vaarallisista tilanteista. Se on linkittynyt oppimiseen, mutta myös ennakoimiseen, epäilyyn ja murehtimiseen.

Tunnetta voi kokea voimakkaana tai lievänä, hyvin monenlaisissa tilanteissa, sekä tietoisesti että tiedostamatta. Jopa rohkeimpina pidetyt ihmiset pelkäävät joskus. Jos siis olet pelännyt metsäretkellä, ei se mitään, paatuneimmat eräjormatkin todennäköisesti ovat. Itse läpikotaisin luontoihmisenä ja paljon retkeilevänä huomaan ajoittain kokevani pelkoa ollessani maastossa: telttavaelluksella tunturissa, melontaretkellä lähijärvellä tai öisellä matkallani tutulle ulkohuussille. Pelkääminen tutussa ja selkeästi turvallisessa ympäristössä tuntuu absurdilta. Mikä luonnossa pelottaa?

Otsalampun valokiila maalaa polun edessäni ja varvut valon laidoilla kylpevät terävissä varjoissa. Ilmassa on kosteutta ja syksyn viileyttä. Hytisyttää, mutten ole varma, johtuuko se lämpötilasta vai pimeydestä. Tunne kasvaa sitä mukaa, kun siirryn polkua pitkin syvemmälle puiden siimekseen. Sillä ei ole muotoa, ei selkeää kohdetta ja siksi sitä onkin niin vaikea käsitellä.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristöt ovat meille luontaisempia ympäristöjä kuin esimerkiksi kaupunkiympäristö. Aivomme eivät ole merkittävästi muuttuneet 10 000 vuoteen, ja ne ovat sopeutuneet silloisiin vallitseviin olosuhteisiin. Niinpä aistimme aivoillemme välittämien öisten luontoäänien pitäisi olla pikemminkin rauhoittavia kuin pelottavia. Miksi ihmeessä silti haluan lykätä pimeälle vessareissulle lähtemistä viimeiseen asti, ja pikemminkin kiristää askelia vessapolulla kuin nautiskella hitaasti ympäröivästä luonnosta?

Toinen järjettömyys on se, ettei minua pelota kaupungissa, onhan kaupunkiympäristö kuitenkin paljon vaarallisempi kuin metsä. Kaiken logiikan mukaan minua pitäisi siis jännittää liikkua kaupungilla pimeällä. Ei kuitenkaan jännitä. Tai, jos jännittää, tunnistan pelon kohteet: kovaa ajavat ajoneuvot, arvaamattomasti käyttäytyvät humalaiset, pimeän tuomat haasteet liikkumisessa… Pimeässä metsässä en osaa kohdistaa pelkoani mihinkään. Tiedän, ettei minua uhkaa mikään kulkiessani vessapolulla, mutten pysty hallitsemaan tuota alkukantaista tunnetta.

Mieleni tekee vilkuilla polun ulkopuolelle metsän pimentoihin, mutten uskalla. Mitä jos näen siellä jotain muutakin kuin oksien liikettä? Toisinaan katson taakseni, pystynkö vielä näkemään tuvan ikkunoista kajastavan valon. Selittelen itselleni jokaista rasahdusta, jonka kuulen. ”Se oli tuuli, se oli puun rungon natinaa, se oli vieressäni putoava lehti…”

Pelkäämme sitä, mitä emme tunne. Öisessä maastossa lajillemme tärkein aisti, näkö, on rajoittunut. Joudumme siis hankkimaan tietoa ympäröivästä tilasta pääasiassa muilla aisteilla, jolloin erityisesti kuuloaistimukset korostuvat. Monille heikompana aistina sen välittämät viestit ovat kuitenkin vajavaisia, eivätkä välitä tarpeeksi tietoa ympäristöstä turvallisuudentunteen synnyttämiseksi. Silloin on siis vaistomaisesti varuillaan. Öisessä kaupungissakin hakeutuu mieluummin valaistuille teille nähdäkseen, mitä on vastassa.

Tutkimukset ovat todenneet, että herkkyys pelätä tiettyjä asioita on kirjattuna suoraan DNA:hamme. Esi-isiemme maailmassa oli hengissä selviämisen kannalta hyödyllistä pelätä vaarallisia asioita, joten herkkyys kehittää pelko näitä kohtaan on evoluution seurauksena muodostunut periytyväksi. Esimerkiksi käärmeet ja hämähäkit aiheuttavat jo aivan pienissä lapsissa stressireaktion, jonka seurauksena lapsi oppii helposti pelkäämään ja välttämään näitä eläimiä. Kaikki pelkomme eivät kuitenkaan ole geneettisesti periytyviä, vaan suurin osa siirtyy ns. ”äidinmaidossa” vanhemmalta lapselle.

Pelko on nimittäin myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti linkittynyttä. Tietyt pelon kohteet ovat olleet läsnä lajimme kehityksessä niin vähän aikaa, ettei niitä kohtaan ole syntynyt periytyvää pelkoherkkyyttä. Jos emme ole oppineet pelkäämään öistä kaupunkia, emme pelkää sitä luonnostaan. Lapsuudessa ja nuoruudessa saatu kasvatus, kuullut tarinat ja omaksutut uskomukset ja asenteet vaikuttavat siihen, mitä pelkäämme. Lapset voivat oppia pelkäämään samoja asioita kuin vanhempansa, ja pelkoa voi siirtää jälkipolvilleen sekä tietoisesti että tiedostamatta.

Omatkin pelkoni ovat ainakin osittain opittuja. Tiedostan tämän. Sen takia tilanne minua ärsyttääkin. Pelkään, vaikka tiedän, ettei ole mitään pelättävää. Suurin mörkö on oma mieleni, joka jatkuvasti maalailee uhkia jokaisen kiven ja kannon taakse. On turhauttavan helppoa pelätä mielikuvitusolentoja, mutta vielä turhauttavampaa on pelätä oikeita eläimiä. Tuntuu, että kaikkea metsässä voi pelätä ja laumaeläimenä muiden ihmisten pelko tarttuu. Kokemani pelko on juurikin muilta omaksuttua, koska itselläni ei ole ikäviä kohtaamisia minkään metsän eläimen kanssa, päinvastoin. Kiroan pitkään sitä karhunpalvelusta, minkä yhteiskuntamme skandaalinhakuinen uutisointi sekä sosiaalisessa mediassa löyhkän lailla leviävät uskomukset ovat meille tehneet. En halua pelätä. Mitä hyötyä siitä minulle tällä vessamatkalla edes on?

Ainoa tapa taltuttaa ns. turha pelko on hankkia lisää tietoa ja kokemuksia pelon kohteesta sekä oppia ymmärtämään tunteen anatomiaa. Mielemme läpi vaeltaa päivittäin kymmeniä tuhansia ajatuksia. Yhteen minuuttiin niitä mahtuu useita kymmeniä. Osan ajatuksista huomaamme, mutta osa jää mielen taustamutinaksi. Silti niillä voi olla vaikutusta kehoomme ja oloomme. Ajatukset käynnistävät tunnereaktion, tunnereaktio synnyttää lisää ajatuksia ja toimintaa. Yksittäinen fyysinen tunnetila laantuu aikanaan, mutta sitä voi pitkittää ajatusten voimalla.

Pääsen huussille asti ja lukitsen itseni sisälle. Olen päässyt varmasti turvalliseen paikkaan, mutta tunteella menee hetki laimentua. Joskus se ei häviä täydellisesti edes silloin, kun olen mielestäni turvassa, vaan jää puristavaksi jännitykseksi rintakehään. Tästä tiedän, että pelko ei aiheudu ulkopuolisesta ärsykkeestä vaan ylläpidän sitä itse.

Harjoitus, jonka avulla voit tunnistaa hiipivän pelon tunteen ja hahmottaa sen syntymistä:

  1. Hakeudu tietoisesti sellaiseen varmasti turvalliseen paikkaan, jossa olet kuitenkin huomannut pelon tunteen heräävän. Esimerkiksi kesämökin pimeälle takapihalle.
  2. Tutkaile niitä viestejä, mitä aistisi välittävät sinulle ympäristöstä.
  3. Tutkaile, minkälaisia ajatuksia sinulle herää näistä viesteistä. Älä takerru ajatuksiin tai lähde lietsomaan niitä, vaan tarkkaile niitä sivusta. Ole koko ajan läsnä aistimuksille.
  4. Tunnustele, millaisia tuntemuksia nämä ajatukset sinussa aiheuttavat. Missä kohtaa kehoa tunne tuntuu? Nimeä tunne.
  5. Tarkkaile, millaisia tunteita ja ajatuksia nyt herää. Mitkä ajatukset seuraavat toisiaan? Mitkä tunteet seuraavat toisiaan?
  6. Huomaa, millaisia toimintaimpulsseja tunteista sinulle herää. Mitä sinun tekisi mieli tehdä juuri nyt?
  7. Kysy itseltäsi, onko vallalla oleva tunne tarpeellinen juuri nyt. Onko siitä sinulle hyötyä? Onko sinun esimerkiksi oltava varuillaan juuri tällä hetkellä tai toimittava impulssiesi mukaisesti?
  8. Vietä paikassa aikaa niin pitkään, kunnes tunnemyrsky on laantunut. Jos niin ei tahdo käydä, vetäydy takaisin paikkaan, jossa sinulle tulee jälleen turvallinen olo.
  9. Kiitä itseäsi tästä rohkeasta teosta!
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.