Seisoin avojaloin keskitalven metsässä ja oivalsin tämän ihokosketuksesta luontoon

Metsä valuu vettä. Konkelon narina ja tuulen humina kuusikossa ovat ainoat äänet keskitalven luonnossa keskellä ei-mitään, ympärillä pelkkä autius. Alempana rinteessä loska- ja jääpeite hohtaa valkoisena tummaa havumetsää vasten. Olen pukeutunut paksusti ja lämpimästi. Sitten haen tasapainon ja riisun saappaat, villasukat ja sukat. Käärin housunlahkeita vähän ylemmäs. Lasken paljaat jalat polulle. Uuh, miten ihanaa!

Avojaloin luonnossa kulkeminen on kuulunut niihin ihaniin asioihin, joita jostain syystä lakkasin vain tekemästä sen jälkeen, kun kasvoin lapsesta aikuiseksi. Lapsena avojaloin kulku pihalla ja luonnossa oli yhtä itsestäänselvää kuin laiturilta hyppiminen uimarannalla tai puuhun kiipeäminen. Miksi aikuisuuden kynnyksellä tuli luovuttua tällaisista suloisista ja viattomista tavoista nauttia luonnosta?

Ajan mittaan jalkapohjani ovat tulleet herkiksi. Kivet ja kävyt, jotka lapsena eivät menoa haitanneet, saavatkin nyt irvistämään kivusta. Haluan muuttaa sen asian, kokea luontoa taas enemmän jalkapohjieni kautta. Tuntea suoran yhteyden maahan, vähän kuin olisin puu, jonka juuret ovat suoraan kuntassa ilman yhtäkään kankaan, saati muovin tai kumin kerrosta välissä.

Metsä on voimaannuttavaan avojalkatassutteluun lempeä ympäristö. Sammalet tuntuvat mukavilta, ja lahoavat lehdet ja neulaset ovat myös varsin pehmeitä tuntemuksia paljaita jalkoja vasten. Syvällä metsässä terävien ihmismaailman roskienkaan riski ei ole korkea. Se, että joutuu hiukan varomaan askeleitaan esimerkiksi kivien ja oksien varalta, tekee askelluksesta todella paljon tiedostavampaa kuin kenkien ollessa jalassa. Mieli ja keho ovat sataprosenttisesti samassa paikassa ja hetkessä, läsnä.

Mennyt talvi oli vähäluminen täällä meidän seudullamme Salossa. Alussa kuvailemani hetki sijoittui joulukuulle, ja se oli ensimmäinen kerta, kun kuljin talvimetsässä avojaloin. Se ei ollut yhtäkkinen päähänpisto, vaan olin tarkoituksella mennyt metsään saadakseni olla paljain jaloin luontoa vasten.

Sammalet ja sateesta pehmenneet neulaset jalkapohjien iholla sekä varpaiden väliin työntyvä jääkylmä vesi tuntuivat niin elvyttäviltä, että se oli kuin olisin saanut vetää happea ensimmäistä kertaa kuukausiin. Tältäköhän puhelimesta tuntuu, kun se kytketään laturiin? Aivan kuin olisin herännyt oikeasti henkiin kesken talven horroksen, joka on minulle usein tunkkaista ja tukehtunutta aikaa.

Mietinkin, tästäkö jokatalvinen tukahtuneisuuden tunteeni johtuu. Tämäkö on se asia, jota olen kaivannut niin kipeästi? Esteetöntä yhteyttä jalkapohjien, tai ylipäänsä ihon kautta suoraan metsäluontoon aina silloin tällöin?

Samalla tavalla nautin keskitalven sateesta, jossa vesi valuu kasvoille ja pääsee sitä kautta iholle. Käännän kasvoni ylös sadetta kohti ja annan veden valua. Myös avannossa saa ihokosketusta luontoon, siihen kaikkein ihanimpaan ja suloisimpaan, eli luonnonveteen. Avanto onkin ollut henkireikäni viime talvina, ja menneenä talvena aloin viettää vedessä yhä pidempiä aikoja vain saadakseni tuntea luonnon ihoani vasten pidempään.

Muutoinhan ihokosketus luontoon puuttuu talvisin yleensä kokonaan, kun päällä on kerroksittain vaatetta päästä varpaisiin aina ulkona ollessa, ja jopa kädet on kiedottu kuituihin. Itse tosin kuljen talvisin mieluiten ilman hanskoja. Siten saan edes sormilla ja kämmenillä yhteyden luontoon.

Vietin metsässä viime talvena lopulta useampiakin kertoja niin, että viitisentoista minuuttia kerrallaan kuljeskelin avojaloin. En kulkenut matkaa, vaan liikuskelin hitaasti pienellä alueella, paljon myös vain seisoskellen aloillani, keskittyen.

Ensin etsin tasaisen kohdan, jossa tasapainottelu yhdelläkin jalalla onnistui, sitten riisuin saappaan ja sukan yksi jalka kerrallaan, jättäen ne lopulta puun juurelle hetkeksi odottamaan. Sitten vain seisoin, olin hiljaa, askelsin hitaasti ympäriinsä, etsien jalkapohjien alle houkuttavimman näköisiä kohtia, vältellen kauriiden ja hirvien papanoita sekä oksia. Varsinkin sammalella oli ihana seistä, vaikka se olikin jääkylmää. Myös polku, joka ei näköaistilla ollut vaikuttanut erityisen märältä, osoittautui läpikotaisin vetiseksi – aistimus, joka kengät jalassa olisi jäänyt kokonaan kokematta. Lopuksi palasin kenkien luo tasapainottelupaikalleni, ja yksi kerrallaan kuivasin jalat ja vedin sukan, villasukan ja kumisaappaan paikoilleen. Jalkani lämpenivät heti, kun lähdin taas liikkeelle.

Ja muuten: yhdellä jalalla seisominen on kuulemma oikein hyödyllistä tasapainokyvyn treeniä. Sitä voi harjoittaa vaikkapa hampaita harjatessa, ja avojaloin toisen jalan kuivaaminen ja pukeminen metsän joustavalla pohjalla samalla, kun tasapainottelet toisen jalan varassa, vie harjoittelun ihan uudelle tasolle. On oman kokemukseni mukaan hyvin tyydyttävä tunne huomata, että meinatessaan horjahtaa, pystyykin ajoissa korjaamaan tasapainonsa.

Metsäisten avojalkatassuttelujeni jälkeen huomasin joka kerta, että keho ja mieli virkistyivät päiviksi. Kuin todella olisin ollut pikalatauksessa. Aivan vastaavan voimakasta virkistymistä ei tapahtunut niillä metsäretkillä, joilla kuljin koko ajan kengät jalassa, vaikka tietenkin oleskelu metsässä tekee aina tosi hyvää.

Kesän hetkissä ihanimpia alustoja ovat mielestäni auringon lämmittämät silokalliot – yhteys planeettamme vuosimiljardeja vanhaan maaperään – sekä erilaiset rantavedet ja purot. Harva tunne on niin ihana kuin saada tunkea retkellä kuumenneet ja hikistyneet jalat raikkaaseen puroveteen ja työntää ne pohjan hiekkaan niin, että santa raapii ja viilentää varpaanvälejä. Ennen loppukesää on tosin hyvä tiedostaa kalojen kutupuuhat – kutuvirtoihin ei kannata mennä tallomaan ennen elokuuta.

Lopuksi vielä: Omien jalkojen seurassa tiiviin tiedostetusti vietetty luontoaika on jollakin tasolla vaikuttanut myös suhtautumiseeni omaan kehooni. Varsinkin nuorempana koin vähän häpeää siitä, että jalkani olivat hieman isommat kuin monilla muilla. Nyt, kun saan tiedostaen nähdä ja kokea näitä ihania metsätuntemuksia juuri jalkojeni kautta, niiden mahdollistaessa tasapainottelun ja välittäessä ihania väreitä aivoihini, olen alkanut kokea suurta kiitollisuutta terveistä jaloistani ja niiden kyvystä tuntea. Ei haittaa säärikarvat, arvet, mustelmat eikä pidemmällä patikalla rumaksi mennyt pottuvarpaan kynsi – sellaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Tärkeintä on saada seistä ja kulkea luonnossa ja aistia se joka solulla.