Rauhallinen syysaamu Aakenustunturilla: Moloslaen kierros Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Teksti ja kuvat: Eetu Ekonen

Lähdenpä katsomaan lentokoneen hylkyä tunturiin. Retki oli lopulta ihan erilainen kuin mitä olin ajatellut, mutta positiivisessa mielessä. Mitä kaikkea Aakenustunturilla sitten olikaan?

• Lähtöpiste kartalla
• Moloslaen kierros 11,4 km
• Tulipaikka: kyllä, autiotuvalla
• Esteetön: ei
• Saapuminen autolla: Totovaaran P-alue, Totovaarantie 165, Kittilä
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Kello oli kahdeksan syyskuisena aamuna, kun saavuin Totovaaran parkkipaikalle. Polunvarren heinät olivat vielä osin kuurassa ja mustikat jäässä. Taivas oli sininen ja aurinko paistoi, joten oli tulossa viimeisen päälle retkipäivä.

Mukava päästä taas yksinään retkeilemään, näin aamusta on vähemmän kanssakulkijoita kuin päiväsaikaan. Olin lukenut polun Junkersin lentokonehylylle olevan kivikkoinen ja osin vaikeakulkuinen, mutta ainakin alkumatkan olisi pärjännyt mainiosti lenkkareilla. Saavuttuani reilun kilometrin jälkeen polun risteykseen, piti tehdä päätös. Oikealle 5 km koneelle vai suoraan ja tunturin yli 6 km samaan paikkaan? Päädyin jälkimmäiseen, koska silloin ei tarvitse kulkea samaa reittiä edestakaisin. Se osoittautuikin todella hyväksi ratkaisuksi.

Moloslaen lenkki on Metsähallituksen mukaan noin 11,4 km pitkä, nousua kertyy 339 m ja korkeimmillaan käydään 476 m meren pinnan yläpuolella. Opasteiden ja kartan mukaan käveltävää tulee kuitenkin noin 13 km, koska parkkipaikalta on jonkin matkaa reitin alkupisteeseen. Söin välillä kävellessäni kohmeisia mustikoita, jotka olivat isoja.

Pikkuhiljaa puut harvenivat, ja huomasin saapuneeni melko nopeasti puurajalle. Taakse avautui maisema kauas etelää kohti, ja polku oli ainakin vielä helppokulkuista.

Vasalakea kohti noustessa ympäröivä maasto muuttui yhä kivisemmäksi, mutta oli minun asteikollani yhä hyvää kulkea. Maisemat olivat hienot, pysähdyin katselemaan niitä ja söin pari palaa suklaata. Eteenpäin jatkaessa pääsin tunturiin ja tuli reitin kivisin osuus, jolla piti jo katsella jalkoihin, mistä on parasta kulkea. Tällaisessa kivikossa matka etenee hitaammin, mutta parempi hitaasti kiiruhtaen ja perille päästen, kuin nilkka kipeänä takaisin kääntyen.

Maisema taaksepäin jäi tunturin taakse jo piiloon, mutta kohta avautui eteenpäin toinen ja edellistä komeampi. Mittasuhteet hämmensivät ja piti kaivaa kartta esille. Sehän onkin tuo kohta josta kulkisin, eikä kauempana näkyvää Pyhätunturia tarvitse kiertää, kuten aluksi väärin hahmotin. Ylämäkikin loppui hetkeksi ja aurinko alkoi lämmittää mukavasti. Tunturin päällä oli helppo kulkea ja katsella samalla avaria maisemia.

Hieman edempänä löysin jotain, mikä ei suoraan luontoon kuulu, mutta jotain joka ilostutti kovin. Nimittäin puiset penkit, joilta sai katsella upeaa maisemaa kohti pohjoisempana olevia tuntureita. Tämä oli koko retken upein paikka.

Aikani istuskeltuani päätin jatkaa matkaa kohti Aakenustupaa. Pari kertaa tosin mietin, että mikäs kiire tässä ja jäin istumaan, jalat saivat ansaitsemansa tauon samalla. Polku laskeutui alemmaksi ja puiden määrä lisääntyi. Paikoin oli hieman märkää, ja vähän ennen tupaa tuli pieni puro, josta harkitsin juomista, mutta vettä oli vielä repussa jäljellä, joten jätin tällä kertaa väliin. Tupa oli kivalla paikalla ja siellä oli myös huussi ja nuotiopaikka. Alkoi tuntua siltä, että tänne saattaisi tulla vielä joskus uudestaankin?

Matka jatkui taas ylemmäksi helppokulkuista polkua pitkin kohti Vaulokurua, jossa oli jälleen enemmän kivikkoa. Vasemmalle olisi haarautunut polku kohti Aakenustunturin korkeinta huippua, mutta siellä käymiseen ei tällä kertaa ollut aikaa eikä toisaalta jaksamistakaan. Ehkä vielä joskus? Vähän matkaa oli pakko poiketa siihen suuntaan, mutta nousu näytti jatkuvan aina vaan eteenpäin, joten suuntasin kohti alkuperäistä määränpäätäni.

Nyt avautui maisema Leviä kohti, ja tällä puolen tunturia vaikutti olevan myös hienompi ruskakin. Toista taivaanrannassa näkyvää tunturia en hahmottanut, mutta jälkikäteen selvitin sen olevan Kumputunturi noin 44 km:n päässä. Oli melkein tyyntä ja mahtavaa katsella alhaalla kauas jatkuvaa maisemaa. Kohta olinkin taas puurajalla, ja avara maisema hävisi ajoittain keltaisten koivujen taa.

Mielestäni polku ei ole mitenkään erityisen hankalakulkuinen, vaan ihan peruspolku monine kivineen. Maisemat olisivat hienommat jos polku kulkisi hieman korkeammalla, mutta oikealla puolella kohoaa niin kivinen tunturin rinne, että ihan hyvä näin. Täälläkin oli paikoin hyvin mustikoita, ja ensimmäinen kanssaretkeilijä tuli vastaan. Jonkin ajan päästä polun varrella on opastaulu ja vähän metallin kappaleita.

Saksalainen Junkers oli lumipyryssä törmännyt tunturiin kyseisessä paikassa vuonna 1944. Retki oli noin puolivälissä ja söin lounaani paikan lähettyvillä, vaikka maisemallisesti hienompiakin paikkoja olisi ollut.

Kivien vuoksi polkuja menee useampia, ja muutaman kerran ehdin jo miettiä hukanneeni oikean reitin polun käydessä yhä pienemmäksi, mutta kohta taas siihen yhdistyi toinen polku ja reitti näytti enemmän kuljetulta.

Loppumatka parkkipaikalle tuntui pitkältä metsän keskellä, etenkin ennen kuin pääsi sorastetulle osuudelle, jota kuljettiin reitillä edestakaisin toista kilometriä. Tunturissa kilometrit vaihtuvat nopeammin, tai ainakin se tuntuu siltä? Jos Norjassa on retkeillyt, niin reitti olisi varmaan arvioitu soveltuvan vauvasta vaariin. Suomalaisittain se on hieman haastava kiviosuuksien vuoksi, mutta peruskunnolla ja hyvillä kengillä pärjää kyllä. Aikaa itsellä kului reippaasti kävellen noin 4 tuntia sisältäen tauot. Paras osuus oli ehdottomasti puuttomalla tunturilla, jossa ne penkit oli.

Lue myös

Aamu-unisella Aakenuksella: Vareslaen kierros, Kittilä

Ylläksen Äkäskerolta näkee melkein kaikki Pallas-Yllästunturin kansallispuiston huiput

Talvinen Haavepalo mykistää kauneudellaan

Ounasjoen tulvaa ihastelemassa Kittilän Karinnokan lintutornilla