Pöllyvuoren lohkareluolalöytö Rautalammilla korkkasi luolaintoilijan kesäkauden

Olipa kerran kertomus luolasta Rautalammilla jossakin ”Laihalammen pohjoispuolella”. Luola oli tarinan mukaan toiminut niin tavaroiden piilopaikkana sota-aikaan kuin viinankeittovehkeiden säilytyspaikkana joskus myöhemmin. Luola on kirjattu Suomen Luolat -teokseen ei tarkistettuna, eli sen paikka savolaisittain ”suattaapi olla siellä päen, vuan suattaapi olla olemattae” ei ihan koordinaateilleen ole ollut tiedossa.

Tätä kyseistä luolaa etsiskelin pariinkin otteeseen jo viime vuonna, mutta löysin vain erilaisia hienoja kalliomuodostelmia ja erään pienen lippaluolan, joka kyllä oli ihan Laihalammen vieressä juuri sen pohjoispuolella, mutta ei oikein sopinut minusta muilta osin kuvaukseen. Erään tarinan mukaan kyseisessä luolassa olisi virrannut myös puro, joten päätin jatkaa etsintää heti kun seuraava otollinen tilaisuus löytyy.

Ja se löytyi 16. toukokuuta 2017.

Pysäköin kuljetusvälineeni pienelle levikkeelle entisen metsäkoneen uran alkupäähän, lähes vastapäätä Sorvanloiloa, joka on käytännössä pirunpelto 45 asteen kulmassa. Kun olin ehtinyt kävellä vain muutamia metrejä, takaani pyyhkäisi ohi riuska suunnistajakaveri, jolta tietysti tiedustelin, onko hän sattumoisin samoillessaan törmäillyt alueella luoliin. Eipä ollut, vaan suunnistajat etsivätkin toisenlaisia rasteja yleensä.

Suunnistin itsekin viereistä Pöllyvuorta kohti. Pöllyvuoren länsipuolella on entinen varmaankin joenuoma, joka on melko syvällä jyrkkien kallioiden välissä. Suojainen paikka on soistunut ja varsinkin kesällä hyvin märkä. Se hyvä puoli myöhäisestä keväästä oli, että sammalen alla oli vielä monin paikoin jäätä, joten uoman pohjalla saattoi kävellä melko ronskisti vaelluskengän uppoamatta. Ensimmäisenä yhytin pystysuoran kallionseinämän juurelta pienen luolan, jonka edustalla oli laakea ”istumakivi”.

Tutkailin otsalampun avulla, olisiko kivessä näkynyt sammalen seasta merkintöjä tai vaikkapa kuppeja.

Tämä pieni luolantapainen oli suuaukoltaan takaseinään vajaat pari metriä syvä, mutta se laajeni sisältä suuaukolta päin katsottuna oikealle kallion sisään.

Tämän luolan pohjalla ainakin on kesäisin vettä.

Tässäkin pienessä luolassa olisi ponupannua voinut ehkä säilyttää, varsinkin kun ajatellaan, että 60–70 vuotta sitten paikka oli luultavasti umpimehtää ja monen uteliaan silmäparin ulottumattomissa. Tässä paikassa kävin jo viime vuonna, mutta edempänä en, joten kaikki tästä eteenpäin oli minullekin tuntematonta.

Muutaman kymmenen metrin päässä edempänä oli kasa lohkareita, joiden alla oli sen verran musta aukko, että sinne piti pakosta kurkistaa.

Lohkareiden alle oli muodostunut n. 5 metriä pitkä onkalo, joka ei kuitenkaan ollut helposti ryömittävissä.

Monethan tällaisista luolista ovat elukoiden piilo- ja pesäpaikkoja, joihin ei sitten normaalikokoinen ihminen mahdu. Eikä ihan joka reikään huvita kyllä lähteä itseään änkeämäänkään. Mutta kauas ei tarvinnut tästäkään paikasta kävellä, kun vastaan tuli jo jyhkeitä lohkareita ja vielä jyhkeämpi kallionseinämä. Alkoi tuntua toden teolla siltä, että nyt jos ei löydy kunnon luolaa, niin ei tällä reissulla löydykään.

Jos minä olisin luola niin syntyisin juuri tällaiseen paikkaan.

Kiertelin kiviä ja katselin niitä läheltä ja kauempaa etsien mahdollisen luolan suuaukkoa. Jonkinlainen reikä kivien alta löytyikin, mutta sisään pääseminen vaikutti aluksi kyseiseltä puolelta hankalalta, joten päätin etsiä toista mahdollista aukkoa.

Isoja lohkareita oli kolme, joista keskimmäisen alla näytti olevan eniten tilaa.

Keskimmäisen lohkareen alle johtaa pienehkö aukko, johon on mentävä ryömien. Lohkareiden välissä on kapea sola, johon voi mennä kahdesta eri suunnasta. Valitsin itse luolaan menoon jalat edellä selällään -metodin. Rikoin samalla toki luolantutkijoiden kultaista sääntöä vastaan menemällä outoon luolaan yksin ja kertomatta siitä etukäteen kenellekään.

Tarkastin kuitenkin ensin, että päälläni ei ole irtoavaa kiviainesta eikä luolan pohjalla liikkuvia kiviä tai syviä koloja, joihin voisin pudota tai joihin jalkani voisi jäädä jumiin. Kypärää tai muita suojaimia ei toki ollut, joten teräväreunaisia kiviä sai todella varoa.

Tässä vaiheessa olisi toki ollut hyvä olla enstex-haalari ja toisex vaikka hieman huonommat kamppeet. Mutta ei ollut kumpiakaan.

Sisälle päästyäni sain vain ihmetellä, miten taas kerran maailmassa on asioita, jotka ovat paljon enemmän kuin päälle näyttää. Nimittäin luolan sisällä oli tilaa yllättävän paljon. Itse asiassa jos joku paikka olisi ollut sopiva piilopaikaksi ja korpirojun keittelyyn, niin tämä. Tosin jälkimmäisestä ei ole kokemusta, että kuinka isot systeemit tiputtelua varten tarvitaan. Ainakin varastoksi luulisin että riittää tila.

Istumakorkeus on vähintäänkin riittävä luolan keskiosassa, ja neliöitäkin on kohtalaisesti.

Pisin onkalo luolan sisällä on silmämääräisesti vajaa 5 metriä (vaikka äidinkielen sääntöjen mukaan kymmentä pienemmät luvut pitäisi kai kirjoittaa tekstinä), ja muita lyhyempiä haaroja on useita.

Aurinkoisen päivän paiste ylti hyvin luolan sisälle.

Katselin, näkyisikö luolan sisällä merkkejä ihmisten käynnistä, mutta äkkikatsomalta muutamaa ehkä tarkoituksella sisään raahattua puunpalasta lukuun ottamatta ei löytynyt. Esimerkiksi verrattuna vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammariin (lohkareluola), jossa on kiveen hakattuna mm. vuosilukuja ja jopa hakaristi, Pöllyvuoren luolassa ei sellaisia ollut. Ainakaan siis ensimmäisellä vierailukerralla havaittuna.

Luolamaalauksia? Ponupannu? Jalostajan sikanautaa? Ei toistaiseksi.

Löydöksenä omassa kriteeristössäni Pöllyvuoren lohkareluola sijoittuu kyllä kärkiviisikkoon, sillä melkein yhtä innostunut fiilis oli tästä kuin Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesän löytämisestä. Jos tämä paikka olisi ollut päivän päätösrasti, olisin hyvillä mielin voinut lopettaa tähän.

Ulkoistin itseni luolan toisesta aukosta.

Mutta vielä oli hieman aikaa ja nälkää – eihän Pöllyvuoren länsipuolta ollut kierretty kuin vajaa puolet. Eli mitä hyvänsä voisi olla vielä edessä. Ja niin olikin. Pöllyvuoren luolallekin olisi voinut hyvin sopia nimeksi Pirunpesä, Pirunkolo, Pirunkammari tai joku muu piru-alkuinen nimi, mutta niitä on kyllä jo muutenkin olemassa, että ehkä luolalle joku keksii tai tietää asianmukaisemman nimen.

Päätä päiväsi Mini-Hitonhaudalla

Päätin siis jatkaa vuoren juurella vielä hetken matkaa eteenpäin. GPS-laite tuntui olevan vähän pyörällä päästään näiden suurten kallioiden ja kivien lähistöllä, mutta reilut 150 metriä edettyäni tuli vastaan reissun ehkä paras wow-elämys.

Kenties emäkalliosta ratkennut vai erillinen elementti?

Aivan pystykallion vieressä seisoi valtava kivimuodostelma, jonka toisessa päässä kohosi Asterixin hiidenkiveltä näyttävä paasi. Muodostelman ja kallion väliin oli jäänyt sola, jonka pohja oli ympäröivää maastoa selkeästi korkeammalla, sanoisinko vähintään pari metriä.

Kiipesin ylemmäs solaan ja huomasin, että nyt löytyi aivan mahtava ja suojaisa paikka vaikka eväiden syöntiin! Itse asiassa suon puolelle jäävä kivimuodostelma ja vuoren puolelle jäävä pystykallio toivat mieleen Laukaassa ja Sumiaisissa olevat Hitonhauta-nimiset paikat, mutta pienemmässä mittakaavassa tosin. Tästä ”mini-Hitonhaudasta” ei liene  ainakaan monella ei-paikallisella tietoa.

Hernando’s Hideaway?

Itse asiassa tämä paikka on niin suojassa ja piilossa katseilta, että sen olemassaoloa tuskin tajuaa, vaikka seisoisi melkein vieressä. Nimittäin läheiset puut suojaavat sitä tehokkaasti, ja muutenkin sen profiili tavallaan sulautuu taustalla nousevaan kallionseinämään niin hyvin, että jos ei satu tulemaan paikalle aivan vierestä ja sivusta, niin huomaamatta saattaa jäädä.

Rautalammilta löytyy todellisia retkeilijän helmiä.

Suojaisen solan molempiin päihin oli putoillut isoja kiviä. Solan toisessa päässä oli vinosti kalliota vasten kivi, jonka alle oli siihenkin syntynyt seurauksena pieni luola. Tällaisia laavumaisia luolia on myös Suomessa useita ja monenkokoisia. Esimerkiksi Viitasaarella oleva Koljatti käsittää myös upean lohkareen alle syntyneen luolan, joka on huomattavasti suurempi kuin tämä Rautalammin miniversio.

Miniluolan sisälle kuitenkin mahtuu suojaan ja läpi ryömimään.

Pystykalliosta saattoi havaita meneillään olevan rapautumisen jälkiä, ja muutamin paikoin näytti olevan kiviä irtoamaisillaan hyvinkin pian. Sen vuoksi ihan joka kohdasta ei kannata tarrata tukea, jos sitä kaipaa. Kun pitää silmät auki, niin paikka on silti mielestäni oikein mainio ja turvallinen.

Retkieväitä ei ollut tällä kertaa runsaasti, eikä ollut edes tulentekovehkeitä saati retkikeitintä. Laiskana miehenä olen pitänyt usein pienillä lähiretkillä mukanani vain kuumaa vettä termarissa ja pikakahvia. Mielestäni Nescafe Espresso on yllättävän hyvä retkikahvi. Jauhot vain Kupilkaan ja vettä niskaan, ja pikkupullaa eteen, niin taas pärjää!

Mikäpä parempi paikka nauttia kunnon kahvista kuin upea sää ja ympäristö!

Voisin sanoa, että kesäkauden korkkajaiset eivät olisi voineet paremmin käynnistyä! Hienoja paikkoja peräjälkeen – ja mikä parasta, aivan pienen kävelymatkan päässä tiestä. Vaikka kävelyä ei tullut kokonaisuudessaan kuin reilu kilometri, meni vastaavasti aikaa useampi tunti, mikä tällaisilla reissuilla on todellakin pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Samalla on hienoa, että ainakin toistaiseksi upeita ja jännittäviä paikkoja löytyy vielä koluttavaksi kansallispuistojenkin ulkopuolelta. Eri asia on sitten, miten kiihtyvä metsien talouskäyttö vaikuttaa tällaisiin paikkoihin. Ihan lähistöltä oli kaadettu taas hehtaareittain vanhaa metsää, eikä se siihen jää.

Toisaalta vuosikymmeniä piilossa olleita paikkoja paljastuu helpommin havaittaviksi ja päästäviksi, mutta toisaalta se rauha ja salaperäisyys, joka Pöllyvuoren helmassa olevien paikkojen kaltaisissa paikoissa toistaiseksi on tallella, voi olla lähivuosina menetetty.

”On piilossa viidakon…” Vaan kuinka kauan?

Sijainti: N=6931576.439, E=487361.168
(ETRS-TM35FIN)

PAIKKA KARTALLA

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *