Polkupyörävaellus Itä-Lapissa, osa 2/3: Korvatunturi Gravel Loop: 320 km

Viiden päivän seikkailu gravel-paratiisiin, halki Itä-Lapin autioiden maisemien: Savukoskelta Korvatunturin kupeeseen ja takaisin. Viisi päivää hiljaisuutta, pitkospuita, poronpolkuja, vaaramaisemia ja moottorikelkkauria. Reitillä ei huoltopisteitä, vettä saa puroista ja joista. Tämä reitti on kuin pitkä, rauhallinen hengitys keskellä Lapin hiljaisuutta. Tulen räiske, saunan löylyt, aapasuon laaja horisontti, purojen solina, tekniset polut, jylhät vaarat ja lopulta Korvatunturin hahmo taivaanrannassa – kaikki nivoutuvat yhdeksi suureksi seikkailuksi.

Korvatunturin Gravel Loop 320 km/nousua 2538 m
Osa 1: Polkupyörävaellus Itä-Lapissa, osa 1/3: Korvatunturi Gravel Loop: 320 km
Osa 3: Polkupyörävaellus Itä-Lapissa, osa 3/3: Korvatunturi Gravel Loop: 320 km

Päivä 3, 9.9.2025: Vieriharju–Rakitsanoja–Korvatunturi–Rakitsanoja–Vieriharju–Kemihaara (Seitainoja), 46,7 km

”Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen Ja paljain jaloin kierrän maailmaa. Näin kerran unta: joutsen taivahainen Mun antoi hetken kanssaan taivaltaa. Näin maat ja metsät, järvet maani armaan, Sen kaiken sinitaivahalta näin. Tuuli lauloi laulujaan, Sadun hohde peitti maan, Ihanampaa en mä koskaan nähdä saata.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: ”On kaikkein kaunein aina oma maa, Niin moni muuta paremmaksi luuli, Mut pettymyksen itsellensä saa. Ei missään taivas sinisemmin loista, Ei missään hanki hohda kirkkaammin. Tämä paina sydämees, Niin on taivas aina sees, Ja sun taipaleeltas murhe kauas aikkoo.”

Niin päättyi uni, mutta vielä vuotan Mä kohtaavani kerran joutsenen, Ja siihen asti unelmiini luotan; On helppo uneksia ihmisen. Siks’ paljain jaloin onneani etsin, Ja huolet laulullani haihdutan. Elämä on ihanaa, Kun sen oikein oivaltaa Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.”
Tapio rautavaara

Kohti Korvatunturia

Hyvää huomenta. Tyyneen, sumuiseen ja harmaaseen aamuun heräilimme. Porotuvassa yöpyneet olivat lämmittäneet tuvan niin lämpöiseksi, ettei siellä tehnyt mieli alkaa aamupalaa valmistaa, joten tein pienet tulet saunan takana olevaan tulipaikkaan. Rauhallinen aamu — siinä varmaan meni pari kolme tuntia ihmetellessä, tulta tuijottaessa, aamupalaa syödessä ja leiriä purkaessa.

Kun olimme saaneet kaikki romppeet pyöriemme päälle kasattua, otimme suunnan kohti Korvatunturia. Poljimme ajoittain teknistäkin polkua noin kymmenen kilometrin matkan Rakitsanojan kammille, jonka seinustalle jätimme pyörät nojaamaan. Siitä eteenpäin reitti kävi gravel-pyörällä ajettavaksi liian haastavaksi, ja lisäksi rajavyöhykkeelle saa ajaa vain muutaman kilometrin. Korvatunturille asti ei siis saa pyörällä mennä. Muistathan myös, että jos olet itse suunnittelemassa retkeä tuonne päin, tarvitset rajavyöhykeluvan. Sen saa haettua Rajavartiolaitoksen sivuilta.

Ei muuta kuin reppuun kaikki, mitä päivän patikalla tarvitaan, ja jalkaa toisen eteen. Kun aloimme lähestyä rajavyöhykettä, harmaa taivaankansi alkoi rakoilla, ja lämpimät auringonsäteet loivat ruskaiseen maisemaan eloa, herättäen värit upeaan loistoonsa. Rajavyöhykkeelle saavuttaessa Korvatunturi alkoi siintää puiden latvojen lomitse — ja samalla odottava jännitys sykki jossain syvällä, tuntui ihan ytimessä asti.

Maaruska oli värjännyt metsänpohjan punertavaksi. Lähes pilvettömältä taivaalta paistava aurinko korosti sen sävyjä entisestään. Taitoimme matkaa rauhakseen, luontoa ja sen hiljaisuutta tarkkaillen. Välillä kumarruimme poimimaan metsän herkkuja, mustikoita ja puolukoita, suoraan suuhun.

Ennen viimeistä etappia tuli eteemme vielä yksi poroaita. Muista, kun kuljet näistä porteista, että suljet ne myös perässäsi – näin porot pysyvät siellä, missä niiden on tarkoituskin olla. Itse vanhaa valkopartaista herraa ei näkynyt, mutta lyhytjalkaisia punalakkisia vilisi joka paikassa. Niitä seuraamalla löysimmekin tiemme määränpäähän, tunturin juurelle, aivan Korvatunturin viereen. Tunturin huippua lähestyessä odotus ja jännitys kasvoivat rinnassa, ja olihan se näky vertaansa vailla.

Korvatunturin kupeessa, auringon täplittämässä maisemassa, valmistimme ruuaksi – kuinkas muuten – Korvatunturin tattipastaa. Sitä syödessä silmä ja sielu lepäsivät maisemassa, joka jatkui silmänkantamattomiin.

Kun olimme rauhassa syöneet, harmittelin, etten ollut muistanut ottaa retkelle mukaan korvapuusteja. Lähdimme vaeltamaan takaisin kohti Rakitsanojan kammia. Matka taittui verkkaisesti – välillä istahdimme pienelle tauolle ja täytimme juomapullot purosta raikkaalla vedellä.

Rakitsanojalla hyppäsimme jälleen pyörien selkään ja karautimme Vieriharjulle, jonka ohi huristelimme ja heilautimme kättä kiitokseksi tilusten vieraanvaraisuudesta. Aurinko alkoi jo painua mailleen, ja ajoittain haastava reitti piti hereillä. Kemihaaraan päästyämme viimeisetkin auringonsäteet olivat kadonneet. Kemihaaran sillalla virittelimme valot pyöriimme ja polkaisimme viimeiset kilometrit Seitainojan laavulle pilkkopimeässä.

Muutaman kilometrin matka tuntui pitkältä pimeässä ja tuntemattomalla reitillä, mutta lopulta pääväylästä erkani oikealle kapea tie, joka muuttui poluksi – ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme laavun nurkilla aivan Kemijoen kupeessa.
Siinä se ilta sitten meni höpötellessä, ruokaa laittaessa ja tulta tuijotellessa. Mikäpä sen parempi päätös tällaiselle päivälle, kuin heittäytyä riippumattoon ja antaa kehon rentoutua. Hyvää yötä.

– Jaska / the fillaripäiväkirjamiäs