Kaldoaivin erämään walloitus bikepacking-tyylin polkupyörällä 9.–12.8.2021

Syksyn kynnyksellä päätimme lähteä yhdessä Joonas the ”Kokovartalokommando” Talkan kanssa pläskipyörillämme valloittamaan Suomen suurinta erämaa-aluetta, Kaldoaivin erämaata, joka levittäytyy Utsjoen ja Inarin kuntien alueella Pohjois-Lapissa. Aikaa kalentereistamme löytyi ainoastaan kokonaiset kolme päivää tälle seikkailulle, joten reitiksi valikoitui 85 kilometrin taival Nuorgamista Pulmankijärven kautta ja takaisin. Reissuvideot löydät jutun lopusta!

Vaikka olen kerännyt kokemusta bikepackingistä ja retkeilystä ylipäätään lukuisilta retkiltä ja jokaiselta vuodenajaltamme, en halunnut lähteä erämaahan ensimmäistä kertaa keskenäni, vaan halusin kaverin tueksi ja turvaksi. Pyysin kaverikseni ystäväni Joonas Talkan polkuja ja kokemuksia jakamaan. Kaldoaivi on Suomen suurin erämaa-alue – asutusta ei ole, etkä taksia voi tunturin juurelle tilata. Kun maastoon lähdet, olet käytännössä erämaan armoilla, sillä edes reittejä ei ole maastoon merkitty.

Päällimmäisenä ajatuksena oli lähteä nauttimaan luonnosta pyöräilyn, kalastelun ja sapuskanlaiton merkeissä, joten päädyimme yhdessä tuumin 85 kilometrin ympyräreittiin Nuorgam–Pulmankijärvi–Nuorgam. Toinen vaihtoehto olisi ollut 130 kilometrin reitti Utsjoelta Nuorgamiin, tämä pidempi retki jääköön hamaan tulevaisuuteen odottamaan toteutumistaan…

1200 kilometrin automatkalla Karkkilasta Utsjolle oli aikaa tutkia karttoja, lueskella lisää Kaldoaivista ja ihmetellä sen laajuutta. Näin pystyin paremmin hahmottamaan minkä kokoisesta alueesta on kyse ja vähän ynnäilin yhteen noita meidän suurimpia kaupunkeja.

Eli Kaldoaivin erämaan sisään mahtuisi:

  • Helsinki 213 km²
  • Lahti 135 km²
  • Turku 242 km²
  • Tampere 520 km²
  • Kotka 270 km²
  • Vaasa 183 km²
  • Ja liki myös Jyväskylä 1466 km²

Kaldoavi: 2 924 km2, perustettu 1991

”Kaldoaivi on Suomen laajin erämaa-alue. Tiettömän tunturierämaan maisemat ja maasto ovat yllätyksellisiä vaihdellen jyrkistä ja syvistä jokilaaksoista loiviin tuntureihin. Sammuttijängän-Vaijoenjängän soidensuojelualue liittyy erämaa-alueeseen lounaassa. Yhtenäinen erämaa ei rajoitu vain Suomen puoleiseen alueeseen vaan tietön alue jatkuu vielä Norjankin puolella. Kaldoaivin erämaa sopii päiväretkistä aina monen päivän vaelluksiin saakka. Alue on kokeneelle vaeltajalle antoisa retkikohde, aloittelevan retkeilijän kannattaa tutustua alueeseen kokeneemman kulkijan seurassa.”

Luontoon.fi

Ensimmäinen yö

Automme rantautui Utsjoelle Aurora Holidaysin parkkipaikalle aamuyöstä noin klo 01 huitteissa. Vaihdoin nopiaa ajovaatteet niskaan ja varmistin, että minulla on kaikki tarvittava mukana tulevaa seikkailua varten. Tsekkauksen tehtyäni sain kyydin vielä Njallavárrin mastolle nousevan tien risteykseen. 

Joonas minua risteyksessä iloisesti tervehti. Saattueeni hyvästeltyäni lähdimme reippain mielin polkemaan mäkeä ylös. Kohti yön selkää. Kohti tunturin lakea. Äkisti tie jyrkkeni niin, että painavien pyöriemme polkeminen kävi mahdottomaksi. Nöyrin mielin hyppäsimme pois satulasta ja tunkkasimme juhtamme tunturin laelle. 

Täällä pitäisi olla silmät myös takaraivossa, sillä aivan uskomaton maisema alkoi jäädä taaksemme mitä korkeammalle nousimme – taaksemme jäi Utsjokilaakso, ja edessämme avautui suuri ja avara maisema Kaldoaivin erämaahan.

Telttapaikkaa etsiskellessämme kapustarinta säesti touhujamme. Kerran katsoimme parhaaksi jatkaa vielä tovin matkaa ja annoimme kapustarinnan rauhassa jäädä kaihoisasti huutelemaan. Löydettyämme sopivan leiripaikan teltoillemme aloimme pystyttää leiriämme. Samaan aikaan alkoi aamurusko taivaan rannassa auringon noustessa punertaa luoden odottavan ja taianomaisen tunnelman – mitä huominen ja sitä seuraavat päivät toisivatkaan tullessaan? Odottavin, jännittynein mielin vedin teltan vetoketjun perässäni kiinni. Öitä.

Tiistai 10.8. / 19,6 km – Erämaa kutsuu ja seikkailu alkakoon

Aamulla heräsin siihen kun aurinko kirkkahasti porotti telttaani. Tulihan sitä muutama tunti siinä ihan koisattuakin – mutta ei sitä siinä malttanut kauaa itseään makuuttaa, sillä erämää kutsui kulkijaa ja vahvasti. Joten ei muuta kuin ulos teltasta ihmettelemään että mistä sitä oikein herätään, ja kaffeja keittelemään ja aamupalaa valmistelemaan.

Kevyt ja lämmin tuuli kävi tunturin huipuille, josta avautui esteetön maisema alas Utsjokilaaksoon ja taivaanrannassa häämöttivät myös Norjan vuoristot. Hetken jouduin Joonasta odottelemaan, että hän sai persauksensa ylös teltasta ja aamupalansa syötyä – noh, sain itsekin vielä maukkaat kaffet toistamiseen juoda. Rauhallinen aamu ja jutustelu kaffekupin ääressä nostivat reissutunnelman ja sydänalaan alkoi levitä odottava tunne siitä, mitä tulevat päivät toisivatkaan tullessaan. Mitä ja minkälaisia elämyksiä erämaa tarjoaa bikepackkereille?

Kello raksutti liki puoltapäivää kun viimein saimme leirimme purettua fillareiden päälle ja hypättyä satulaan juhtiemme selkään. Vanhaa mönkijäuraa seuraten lähdimme polkemaan eteenpäin. Ura oli hyvinkin ajettavissa, vaikka välillä pitikin tarkasti katsoa mihin eturenkaansa ohjaa. Matka eteni hitaasti kammeten ylös tunturien loivia rinteitä, eteenpäin ylitse Fárppaloavvitin tuntureiden. En voinut olla hämmästelemättä maisemaa ympärillämme, se oli jotain sellaista mitä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Näin edessä uran kiemurtelevan kilometrien päässä tunturien rinteillä, häviävän nyppylän taakse ja tulevan taas seuraavan rinteen kohdilla esiin.

Muutaman kilometrin poljettuamme alkoi pikku hiljaa ripotella vettä, joka muuttui kevyeksi vesisateeksi. Joten ei muuta kuin sadevaatteet niskaan ja polkemaan vaan eteenpäin. Ilman ollessa lämmin ja tyyni oli matkanteko sateesta huolimatta leppoisaa. Kymmenisen kilometriä poljettuamme laskeuduttiin tuntureilta alas laajaan kosteikkoon, jonka läpi virtasi kirkasvetinen puro. Tunturipuron molemmin puolin heiluivat tupasvillat verkkaisesti, niiden lomassa pilkahteli jotain oranssia, kultaista. Olimme vahingossa löytäneet mahtavat hilla-apajat. Poimimme kuksamme täyteen marjoja ja täytimme vesipullomme – oli tauon paikka.

Siinä mehukkaita, makeita marjoja popsiessamme ihmettelimme kaukana siintävää jyrkännettä, ja karttaa tutkiessamme paikallistimme itsemme nopeasti – Udasoaivin jyrkänteet ovat loistava maamerkki tässä avarassa maisemassa.

Lyhyen evästauon jälkeen hyppäsimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaa tunturien rinteitä ylös ja alas veden tippuessa parrastani ja hien selkäpiitä pitkin valuessa. Geinnodatoaivvitin tunturin kupeesta maisema muuttui äkisti tunturikoivikoksi. Olimme laskeutumassa alangolle, jonne avautui harmaa ja sateinen maisema isolle järvelle, jonka takana häämötti rakennelmia. Laskettelimme hiljaa tunturikoivikon läpi kohti järveä, ja rakennelmat alkoivat hahmottua pieniksi tuviksi. Sinne päästyämme huomasimme niiden olevan poromiesten tupia, vaatimattomia rakennuksia, joiden arvelimme olevan poroerotuksia varten rakennettuja. Yhden pienen tuvan lipan alla pidimme hetken sadetta ja teimme suunnitelmaa tulevasta. Päätimme yhdessä tuumin jatkaa vielä matkaa ja ottaa seuraavan sopivan leiripaikka tuosta Njuohkarjävrin rannasta.

Eikä meidän tarvinnut kauaa matkaa enää jatkaa kun näimme uralta lähellä rantaviivaa sijaitsevan tunturikoivikon, jonka luokse pyörämme poljimme. Ensitöiksemme viritimme tarpin, sadesuojan koivujen väliin sateen- ja tuulensuojaksi. Sateen hieman hellitettyä pystytimme telttamme ja aloimme viettää iltaa tarpin suojissa jutellen ja sapuskaa tehden. Pitkän sadepäivän päätteeksi maistui kuuma soppa taivaalliselta. Korpikeittiö tarjosi tällä kertaa peuranötköttisoppaa.

Korpikeittiön peuranötköttisoppa:

  • perunoita
  • porkkanoita
  • peuran säilykelihaa
  • sipulia
  • valkosipulia
  • suolaa & pippuria

Keitä potut ja porkkanat kypsiksi väljässä vedessä. Paista liha ja sipulit, kumoa ne pottujen päälle. Mausta. Syö.

Vatsat täynnä, raukeina päivän elämyksistä vietimme iltaa rauhakseen ihmetellen tunturijärven rannalla sen tarjoamia maisemia. Ihmettelimme rauhallisuutta ja päivittelimme sen kauneutta. Kunnes painuimme telttoihimme odottamaan huomista, seikkailun täyteistä päivää. Öitä.

Keskiviiko 11.8. / 26,5 km – reissussa sattuu ja tapahtuu…

Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen Ja paljain jaloin kierrän maailmaa. Näin kerran unta: joutsen taivahainen Mun antoi hetken kanssaan taivaltaa. Näin maat ja metsät, järvet maani armaan, Sen kaiken sinitaivahalta näin. Tuuli lauloi laulujaan, Sadun hohde peitti maan, Ihanampaa en mä koskaan nähdä  saata.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: ”On kaikkein kaunein aina oma maa, Niin moni muuta paremmaksi luuli, Mut pettymyksen itsellensä saa. Ei missään taivas sinisemmin loista, Ei missään hanki hohda kirkkaammin. Tämä paina sydämees, Niin on taivas aina sees, Ja sun taipaleeltas murhe kauas aikkoo.”

Niin päättyi uni, mutta vielä vuotan Mä kohtaavani kerran joutsenen, Ja siihen asti unelmiini luotan; On helppo uneksia ihmisen. Siks’ paljain jaloin onneani etsin, Ja huolet laulullani haihdutan. Elämä on ihanaa, Kun sen oikein oivaltaa Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.

Tapio rautavaara

Kas hyvää huomenta. Heräsin aamulla sateen ropistessa teltan kattoon, mutta kun pääni teltasta sain pihalle niin oli se jo loppunut. Tunturijärvestä pannu täyteen vettä ja aamukaffen keittoon. Aamupalaa nauttiessamme alkoi aurinko pilkahdella pilviverhon välistä luoden lämpöisiä ja toivekkaita säteitään meidän iloksemme. Aamupalan jälkeen oli pakko käydä pulahtamassa Njuohkarjärvessä – tuossa kristallinkirkkaassa ja hiekkapohjaisessa järvessä. Raikkaan aamukylvyn jälkeen leirien purku ja takaisin pyörän selkään.

Kampi pyöri helposti matkan edetessä verkkaisesti lämpöisessä ja aurinkoisessa ilmassa. Laakea maisema muuttui äkisti hobittimaaksi, jossa pystyit helposti kuvittelemaan pienen kummun takaa ilmestyvän pyöreän oven, josta kurkkaa lyhyt, karvajalkainen kaveri, joka iloisesti huikkaa ohitse konkeloijille. Kumpuilevaa kosteikkoa kesti tovin. Sen läpi ei ihan koko aikaa pystynyt ajelemaan, vaan välillä oli tartuttava pyörää sarvista ja tunkattava yli vaikeimpien paikkojen. 

Kosteikon jälkeen alkoi nousu, joka ei tuntunut loppuvan koskaan – aina tuli uusi tunturinlaki seuraavan nyppylän jälkeen. Mutta pikku hiljaa ylöspäin pääsimme ja vihdoin saavutimme Njuohgárggun tunturin laen. Tunturin laella oli laakea kivi, jonka ääreen istahdimme pitämään taukoa ja ihastelemaan maisemaa, joka avautui joka suuntaan silmän kantamattomiin. 

Kuva: Joonas talka

Tauon jälkeen saimme polkea avotunturissa pitkän pätkän helpolla uralla ja vain ihastella ympärillämme avautuvaa maisemaa. Sitä välillä toivoisi että olisi silmät seljässäkin, sillä niin pyöri pää kuin häkkyrä välillä.

Seuraavan kivikko- ja kosteikkotunkkauksen jälkeen olimme eksyä reitiltä, kun maassa näkyvä ura hävisi kokonaan – siinä kohtaa kiitin, että minulla oli pyörässä navigaattori (Garmin Edge 1030) mukana ja että olin ladannut siihen reitin jäljen Kaldoaivi Ultra Trail -sivustolta. Näin ollen pidimme itsemme vain jäljen päällä kivuten ja tunkaten siksakkia seuraavan tunturin jyrkkää rinnettä ylöspäin. Tunkatessa on hyvä muistaa, että ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Niin tapahtui tälläkin kertaa. Kun laskettelimme Gálddoanurkin rinnettä alas, niin eteemme avautui mitä satumaisin maisema alas laaksoon. Laaksoon, jota Joonas kutsui sen nähtyään salaiseksi laaksoksi. Laakson pohjaa täplittivät lukuisat pienet ja vähän isommatkin lammet, joita reunusti vihreistä vihrein sammal, johon pilvien raosta siivilöityivät laskevan auringon lämpöisen sävyiset säteet. Puhdasta taikuutta.

Matkan teko katkeaa…

Taivaanrantaan alkoi kerääntyä tummanpuhuvia pilviä tuoden mukanaan uhan tuulesta ja sateesta. Laakson pohjalle päästyämme alkoi pyöräni käyttäytyä omituisesti, pienillä vaihteilla kuului ikävän hankaava ääni ja vaihteet eivät toimineet halutulla tavalla. Kun tarkastelin tilannetta tarkemmin huomasin, että toinen takatarakan kiinnikkeistä oli luovuttanut. Lukuisia retkiä ja satoja ja satoja kilometrejä kestänyt kiinnike väsyi nyt ja pikkasen väärässä paikassa. Hetken epätoivon tunne rinnassani henkäisin syvään ja aloimme tehdä Joonaksen kanssa sotasuunnitelmaa. Päätimme, ettemme ala edes yrittää korjata konkelia tässä, vaan Joonas lähti etsimään sopivaa leiripaikkaa edessä näkyvän järven rannasta. Minä otin tarakasta laukun irti ja lähdin taluttamaan juhtaani Joonaksen perään. Pitkään sain kaverini menoa katsoa hänen selkäänsä seuraten, kunnes hän pitkän matkan päästä katosi kumpareen taakse tullen taas uudestaan näkyviin kunnes katosi kokonaan. Rauhakseen jatkoin matkaani harmitellen tapahtunutta ja yrittäen pohtia, miten huomenna matka jatkuukaan… Onneksi Joonaksella on rautalankaa ja jeesusteippiä mukana – niillä varmaan saadaan tarakka sidottua paikkaansa…

Kuva: Joonas Talka

Muutaman kilometrin juhtaani tunkattuani näin Joonaksen odottavan reitin varressa aivan järven tuntumassa. Talutimme pyörät sopivan oloiseen paikkaan mihin saisimme tarpin viritettyä – sillä taivaalta alkoi ripotella vettä. 

Siinä sitä taas ihmeteltiin päivän tapahtumia ja pyörän rikkoutumista tarpin alla istuskellen, kuunnellen sateen ropinaa tarpin pintaan. Ei tässä nyt muu auttanut kuin alkaa tehdä sapuskaa. Tänä iltana korppikeittö tarjoili uudenliiton pastakarponaran kuivalihasta.

Korpikeittiön pastakarponara kuivalihasta:

  • makaroonia
  • Kuivalihakundin kuivalihaa (valkosipuli & wild jerky)
  • sipuli & vakosipuli
  • parmesaani 
  • kananmunaa
  • suolaa & pippuria 

Keitä makaroonit. Paistele lihoja ja kuullota sipulit. Kaada ne kypsän makaroonin joukkoon, johon heität myös parmesaanin ja sopivasti mausteita. Päälle kananmunaa sopivasti. Sekoittele tulella niin kauan että kananmuna on kypsynyt. Nauti hyvän punaviinin huuhtelemana.

Napa täynnä sapuskaa rankahkon päivän uuvuttamana oli nautinnollista hörpätä vielä kupilkallinen kuumaa teetä ja hampaidenpesun jälkeen painua unten maille. Öitä.

Torstai 12.8. / 29 km – erämaa on taputeltu

Huomenia! Heräilin hyvin nukutun yön jälkeen klo 7:00 aikoihin luonnon kutsuun. Olimme Joonaksen kanssa edellisenä iltana sopineet, että potkaisen hänet teltastaan ulos viimeistään klo 8:00. 

Eilen sapukoinnin lomassa, kun oli verenpaine laskenut pettymyksestä, tajusin, että minulla on etuhaarukassa kaksi laukkua, jotka on kiinnitetty kukin kolmella tukevalla sträpsillä. Otin molemmista laukuista keskimmäisen sträpsin pois, ja niillä sain kun sainkin tarakkani sidottua takahaarukkaan niin hyvin, että uskoin pääseväni polkemaan pyörällä maaliin asti.

Kellon lyötyä kahdeksan potkaisin Joonaksen ylös teltastaan, sillä meitillä oli nyt vihdoinkin tarkoitus päästä uittamaan uistimia tunturijärvessä. Sillä eihän noita virveleitä ihan turhaan mukana ole kannettu. 

Joten jätkä ylös teltasta ja eikun pyytämään kalaa tyveneen, rauhalliseen ja lämpöiseen aamuun. Hetken viehettä heiteltyäni sainkin ihan mojovan iskun koukkuun ja siinä vähän siimaakin vietiin. Kun sain kelattua saaliin lähemmäksi, huomasin sen olevan ihan mukavan kokoisen hauen. Tuostahan me oivalliset palaset aamupalaleivän päälle saataisiin. Mutta rannassa se sai potkastua itsensä irti koukuista ja pääsi jatkamaan eloaan Hávgajávreen.

Tyhjin koukuin luovutimme kalasta ja aloimme kaffen keittoon. Palastettuamme ja leirin kasattuamme hyppäsimme jälleen satulaan kohti retken viimeistä päivää.

Pakkotauon paikka

Päivä alkoi aurinkoisena, mutta jo muutaman kilometrin jälkeen alkoi taivaanrantaan taas kerääntyä tummanpuhuvia pilviryppäitä – ja Joonaksen sanoin ”ei nuo itse asiassa kovinkaan kaukana ole” – piti ikävä kyllä paikaansa, kun 15 minuutin päästä ensimmäiset pisarat tippuivat niskaan. Satuimme juuri tunturikivikkoon, mistä harjaantunut tarppisilmämme bongasi salamannopeasti hyvät puut, joiden väliin aloimme yhdessä tuumin sadesuojaa virittelemään rankan sadekuuron samalla piiskatessa selkää. Mutta saimme kun saimmekin katoksen päittemme päälle viritettyä suuremmitta ongelmitta ja todella sukkelaan. 

Ja mitäs, kello raksuttaa ruoka-aikaa ja meillä on korpikeittiö taas pystyssä. Ja tänään ruokalistalle on jäänyt Tulinen konjakkisalamipasta feat. Makuliha & Koh-Kae.

Korpikeittiön Tulinen konjakkisalamipasta:

  • makaroonia
  • chili–tomaattikastike
  • konjakkisalami (Makuliha)
  • Koh-Kae riracha -herneet

Keitä makarooni. Käristä salami. Sotke kaikki ainekset keskenään ja mättö on valmis. Sitten vaan ääntä kohden ja nauti.

Sade taukosi hetkeksi, mutta kun olimme jatkaneet matkaamme tovin ja löytäneet tunturista pienen ja omituisen havumettävyöhykkeen, alkoivat harmaat pilvet jälleen kerääntyä päällemme. Pyörät männynrunkoon vaan nojaamaan ja taas kaivamaan sadevaatetta niskaan. Maisema muuttui tiheämmäksi tunturikoivikoksi kun laskettelimme rauhakseen alaspäin väistellen suuria vesilätäköitä, joita uralle oli alkanut kertyä.

Pilvet alkoivat rakoilla, ja niiden välistä tulvivien auringonsäteiden valaisema Pulmankijärvi avautui eteemme. Retkemme olisi liki taputeltu, Pulmankijärveltä ajeltaisiin sitten teitä pitkin takaisin Nuorgamiin. Istahdimme vielä erämaan laidalle ihastelemaan Pulmankijärvelle avautuvaa maisemaa. 

Kolme pitkää päivää polkupyöriemme satulassa (ja välillä tunkatenkin) poljettiin kairan läpi, avoimen maan ääriä tunturilta toiselle pitkin kivikkoisia polkuja läpi urattoman tunturin. Seikkailuamme rytmittivät ja mausteensa antoivat kenkään valuva vesi ja naamakarvatkin kasteleva vesisade sekä kirkas auringonpaiste, joka teki maisemasta loputtoman ja taivaasta korkean ja joka niin kuumastikin vielä jaksoi porottaa, että ihan shortseissa saatiin kurvailla. Tämä oli se reissujen reissu, jollaista en ollut vielä koskaan aikasemmin kokenut. Osa sielustani jäi jonnekin kairan ylle lepattelemaan. Tämä oli yksi niistä seikkailuista, joita vielä vanhana partana kiikkustuolissa kaiholla muistellaan…

Kiitos että jaksoit pysyä tarakallani retken loppuun asti. Ja jos niin halajat tehdä, niin pistäppä pirruuttas mun kanavat seurantaan (linkit alempana), niin pysyt paremmin mukana retkilläni.

Sieluni jäi jonnekin kairan ylle lepattelemaan.

Jotain unohtumatonta tapahtui

Jotain odottamatonta, kun apustarinnan laulun saattelemana tunturin laelle kapusin

Tuuli tuiversi ja maisema avautui kohti äärettömyyttä – äänettömyyttä.

Sitten

Tunturilammen äärelle istahdin – luokse kristallin kirkkaan puhtoisen veden.

Sammutin janoni ja kuuntelin.

Kuuntelin hiljaisuutta, joka mykisti minut.

Nyt kaukana tunturista.

Kotona paljon täydempänä hieman tyhjempänä.

Osa minusta jäi kairan ylle lepattelemaan.

– Jaska Halttunen
Kaverukset maailman laidalla! Kuva:Joonas Talka

Summa summarum

En tiedä osasinko odottaa tältä retkeltä mitään? Odotanko retkiltäni ylipäätään? En varmaankaan – otan vastaan sen mitä luonto minulle tarjoaa, kiitollisena.

Kaldoaivin erämää mykisti minut, teki sanattomaksi. Sitä kauneutta ja varsinkin sitä rauhallisuutta on mahdoton kuvailla sanoin. Luonto on parasta paikan päällä koettuna, kaikki aistit avoimina.

Kaunis ja ääretön maisema silmän kantamattomiin. Pysäyttävintä oli se rauhallisuus ja hiljaisuus, jonka pystyi tuntemaan joka solullaan. Kun tuuli katosi ja sade ei lyönyt tarpin pintaan, saatoit tunturimaisemaa ihastellessasi kuulla vain veren kohinan korvissasi. 

Vaikeakulkuinen mönkijäura saatteli matkaamme suurimman osan reitistä, paikoin se ristesi toisen uran kanssa ja paikoin hävisi kokonaan. Joten navigaattori ei ollut turha kapistus tällä retkellä, eikä paperikarttakaan käyttämäti jäänyt. Ihan pystymettästä en suosittele erämaahan ketään lähtemään – sinulla pitää olla kokemusta retkeilystä ja suunnistamisesta ennen kuin erämaan armoille lähdet.

Luonto on parasta paikan päällä koettuna.

Hyvää syksyä ja loistavia retkiä itse kullekin!

– Jaska / the fillaripäiväkirjamiäs

Lisäinffot:

Luontoon.fi

Kokovartalokommando

Kaldoaivi Ultra Trail

Explore Utsjoki

#FILLARIPÄIVÄKIRJAFacebookInstagramRetkipaikka.fiYouTube

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.