Parasta tuoreena, tässä ja nyt

”Latoin perunat kiehumaan, hakisitko metsästä kantarelleja”

Ja minähän hain. Näkyvät koivujen juuret olin kerännyt ennen lomareissuja normaalireviireitään mahdollisesti pidemmälle osuvien marjastajien varalta. Ei tarvinnut kovinkaan monen kuusenpersiiseen, kun kastikkeen ainekset oli riipaistu kasaan. Tuumailin, että tällä hetkellä kuusten kavereina viihtyvät kantarellit tuntuva tekevän poikkeuksellisen hyvää satoa. Kotipihassa nykäisin vielä sipulin kasvimaalta vähän makeutta tuomaan. Ja ei kun pannulle.

Niinhän siinä kävi, että keho tuli ravittua, mutta mieli jäi nälkäiseksi. Hetken piipahdus metsässä ei vaan ole kylliksi. Niinpä päätin hypätä peltihepan selkään ja katsastaa pari loitompana olevaa sienipaikkaa. Josko olisi jo merkkejä nousevasta sadosta.

Sade oli tehnyt tielle temppunsa, joten syviä vedensyömiä väistellessä katsetta ei kovin kauaksi tiestä arvannut irrottaa. Siitä huolimatta tien poskelta löytyi oitis keltainen pilkotus. Maltoin kuitenkin mieleni, varsinaiseen kohteeseen oli vielä matkaa. Näiden vuoro oli myöhemmin.

Vaan kohta olinkin taas jalkamiehenä ja vähän sen perään ohitin komean silokallioseinämän. Sen juurella olivat mäyrät pitäneet peliään.
¨

Siinä kävelin ja annoin mieleni lentää. Mietin mansikoita. Tuntui, että tuloillaan oli suurempi ajatus. Miksi ne olivat tuoreena niin paljon parempia kuin pakastettuina. Tänään olin pistellyt yhden jos toisen poskeeni. Ja huomenna herkuttelisin kantarellimuhennoksella. Sieniin, marjoihin, kalaan ja riistaan pätee kaikkiin se, että tuoreena ne ovat parhaimmillaan.

Siksi olen tehnyt itseni kanssa selväksi, että tuoreeltaan nautitaan niin paljon kuin mahdollista ja tästä ylijäävät jemmataan tulevaan käyttöön. Ja oikeastaan sama pätee, jos ei kaikkiin muihunkin rikkauksiin, niin ainakin siihen sana yleisimpään merkitykseen. Omaisuutta tulisi ihmisellä olla vain sen verran, kuin tämä sitä järjissään pystyy menettämään, sillä tärkeää on nauttia onnellisuus tässä hetkessä ja tulevassa taas tärkeintä on arvo, jota ihminen pystyy teoillaan luomaan, hänen sosiaalinen pääomansa, hänen rakkautensa. Vain niiden varaan voi varmuudella laskea. Niillä pärjää, ja jos jotain jää jemmaan, se on kotiinpäin, ei itsetarkoitus. Mutta tämä ei koske sitä, jonka menneiltä sukupolvilta on saanut. Se on poikkeus, laina, jota pitää vaalien antaa eteenpäin.

Vaan siihen katkesi tämä ajatus kuin kananlento. Täytyy jatkaa toise. Entisen pellon laitapenkassa, kuusten katveen neulaskarikossa kimmelsi jotain keltaista. Ja näky toistui toistumistaan. Olipa joukossa jokunen vaaleaorakaskin. Lampaankäävät ja torvisienet sen sijaan piilottelivat. Loputtomiin ne eivät sitä voi tehdä. Katsotaan kolmen viikon päästä.

Montako kantarellia muuten bongaat tuosta pääkuvasta?

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.