Melontavaellus packrafteilla Ilomantsin Koitajoella

Tekijät: Niina Heikkilä ja Kristiina Latvala

Näin syksyn tullen on kiva miettiä myös menneen kesän seikkailuja: yksi mieleenpainuvimmista meillä oli Koitajoen packraft-melonta. Me Retkipaikka-kirjoittajat Niina Heikkilä ja Kristiina Latvala meloivat yhdessä tämän reitin ja kokivat matkan aikana niin ihania auringonlaskuja hiekkarannalla, kuin myrskylukemissa puhaltavaa tuulta. Niinpä myös kirjoitimme retkijutun yhdessä.

Niinan mietteitä:

Olimme edellisvuonna Kristiinan kanssa lomailemassa vanhempieni mökillä Ilomantsin seudulla. Meille nousi molemmille korkea Ilomantsi-kuume. Kuumeen sai laskemaan vain ostamalla Koitajoen kartan ja suunnittelemalla sinne useamman päivän melontavaelluksen.

Koitajoki on Ilomantsin suurin joki. Se on pituudeltaan yli 200 kilometriä. Joki virtaa aluksi Suomen puolella Koitajoen luonnonsuojelualueella, minkä jälkeen joki käy välillä Venäjän puolella noin 50 kilometrin matkan. Sen jälkeen joki palaa takaisin Suomen puolelle, jossa on Koitajoen melontareitti. Koitajoen melontareitillä ei ole isoja koskia. Suurimman kosken, Lylykosken, pystyy ohittamaan maitse.

Kohti Ilomantsia

Lähtöpaikka kartalla (Möhkö)

”Ilomantsi, paratiisi on. Voittaa, voittaa television.” Matkamme Kristiinan ihmeautolla meni mukavasti Juicea kuunnellessa. Ihmeauto on vienyt meitä monille retkille, ja aina se on ihmeellisesti toiminut täydellisesti. Joensuun jälkeen tiet alkoivat kaventua ja kuoppien määrä lisääntyi joka kilometrillä – Ilomantsi selvästi lähestyi. Matka Ilomantsiin tuntui kohtuullisen lyhyeltä, sillä olemme tottuneet matkustamaan Lappiin. Mietimmekin, miksi Ilomantsi ei ole saanut osaansa Lapin turistivirrasta. Siellä on upeaa luontoa, ainutlaatuista pohjoiskarjalaista kulttuuria ja talvella paljon lunta. Teiden varsilla oli ikävä nähdä hylättyjä taloja ja autioita pihoja. Ilomantsi on muuttotappiokunta, jolle toivoisi hyvää tulevaisuutta.

Halusimme meloa vain myötävirtaan, joten veimme auton päätepisteeseemme Hiiskoskelle. Sieltä meitä tuli hakemaan paikallinen taksi, joka vei meidät melontareitin alkupisteeseen, Möhköön. Möhkö on Suomen itäisin kylä ja siellä on monenlaista nähtävää, kuten ruukki ja monet toisen maailmansodan taistelupaikat. Olimme vierailleet Möhkössä jo edelliskesänä, joten tällä kertaa jatkoimme tästä suoraan matkaa.

Packcraft on aika kätevä väline, kun oman MRS Adventure 2:n sain kuljetettua junassa Turusta Tampereelle Ikean kassissa. Packcraft täytetään täyttöpusseilla ja sen saa melontakuntoon noin vartissa. Kristiina sitoi rinkkansa MRS Microraftin keulaan. Omassa packcraftissani on ISS-järjestelmä, joka mahdollistaa tavaroiden kuljettamisen ponttoonien sisällä. Näihin tavaroihin pääsee vain tyhjentämällä koko veneen, joten minulla oli pari vedenpitävää säilytyspussia veneen keulassa. Voin suositella ISS-järjestelmän ostamista packcraftiin, sillä säilytystilaa on silloin runsaasti ja matalammalla, vedenrajassa oleva painopiste tuo veneeseen vakautta.

Rinkkavaelluksella punnitsen tarkkaan kaikki tavarat. Meloessa ei muutama lisäkilo haittaa, joten tuli ostettua painaviakin ruokia. Kristiina käveli kaupasta vesimeloni toisessa kainalossa. Nimesimme vesimelonin Ville vesimeloniksi, jolla oli lopulta surullinen loppu.

Ilta oli lämmin ja tuuleton – kaunis heinäkuun ilta. Meloimme hetken Koitajokea pitkin ja saavuimme muutaman kilometrin päästä Nuorajärvelle. Tykkään yleensä meloa rannan lähellä, mutta Nuorajärvellä se ei onnistunut, sillä lokit ja kalasääkset huolehtivat pesärauhastaan ja välillä sai meloa lintuja karkuun.

Hiekkaranta erämaassa

Jänissaari kartalla

Ensimmäisen yön vietimme hiekkarannalla Nuorajärven Jänissaaressa. Jänissaaressa ei ole tehty sataan vuoteen isoja metsähakkuita. Hiekkarantaisella saarella on kivikautinen asuinpaikka. Helsinki Foundation -säätiöllä on tavoitteena ostaa yksityisten lahjoittamilla rahoilla Jänissaari ja tehdä siitä luonnonsuojelualue.

Jänissaaren pohjoisosassa on upea hiekkaranta, jossa saimme viettää loppuillan ilman muita ihmisiä ja monen miljoonan hyttysen kanssa. Minultakin jäi syömättä jogurtti, sillä en tarvinnut sinne hyttysproteiinia. Oma teltta oli turvallinen paikka. Toki piti olla tarkkana ovea avatessa, ettei sinne tule kavereita seuraksi. Parasta vaelluspäivissä on päästä pitkän päivän jälkeen nukkumaan omaan telttaan. Rakastan untuvapussin pehmeyttä ja raukeaa oloa, kun pääsen makuulle pehmeälle, ilmatäytteiselle makuualustalle. Siis prinsessa olen, sillä ohuemmalla ja kovemmalla makuualustalla ei uni maita.

Myrskyssä melontaa ja pakkoleiriytyminen

Seuraava päivä oli aikamoista punnerrusta tuulta vasten. Oma packcraftini meni kohtuullisen hyvin isoissakin aalloissa, mutta Kristiinan pienemmällä purrella oli joissakin kohdissa vaikeuksia. Seurasimme mahdollisimman paljon rantoja, ja isommissa ylityksissä piti vain päättää, että jaksaa meloa yhteen putkeen vaikka puoli tuntia. Packcraftilla pystyy menemään aika hyvin vastatuuleen, mutta melomista ei voi lopettaa välillä, sillä silloin huomaa olevansa kohta takaisin alkupisteessä. Nuorajärven ylityksen jälkeen odotimme kovasti Koitajoen virtauksen mukana menemistä. Kun pääsimme Koitajoelle, pettymys oli suuri – virta oli todella pieni, ja emme enää pärjänneet vastatuulelle. Päädyimme siihen, että punnerrusta ei kannata jatkaa ja yövymme heti, kun vain löydämme sopivan paikan. Ihan helppoa yöpymispaikan löytyminen ei ollut, sillä mökkejä oli paljon ja rannat olivat pusikkoa. 

Linnalammen laavupaikka oli unelmien täyttymys (kartta). Tuuli oli kova, ja teltan pystytyksessä yksi telttakaarista rikkoutui. Onneksi saimme Kristiinan varaputken avulla korjattua kaaren toimintakuntoon. Itselle tuli taas hyvä muistutus energiatason tasaisena pitämisestä, koska luulen, että yksi syy telttakaaren rikkoutumiseen oli oma huolimattomuuteni ja väsymykseni. Tässäkin kohtaa olisi ollut järkevämpi syödä kunnolla ennen teltan pystytystä.

Linnalammen laavu sijaitsee vaellusreitti Taitajan taipaleen varrella. Iltakävelynä kävelimme hetken soraharjua pitkin. Kävely oli hyvää ja palauttavaa liikuntaa. Kädet olivat kahden päivän melonnan jälkeen kuin moukaroitu. Juu, olisihan sitä pitänyt harjoitella ennen, mutta jotenkin vain alkukesä meni muissa touhuissa. Olin ajatellut, että kevyesti lillutaan virran mukana eteenpäin, mutta tähän asti oli joutunut tekemään raakaa työtä eteenpäin menemiseksi.

Kristiinan mietteitä:

Myrsky tyyntyy ja erämainen osuus Koitajoesta alkaa

Linnalammen laavulla tuli vietettyä varsin myrskyinen telttayö. Niinaltakin katkesi pystytyksessä aisa teltasta, mutta onneksi itseltäni löytyi jemmasta siihen varaholkki, joka teipattiin gorillateipillä kiinni. Pystytimme korjausoperaation jälkeen telttamme melko ripeästi, sen verran kovaa tuuli alkoi olla. Kömmittyäni telttaan suojaan, oli ulkona jo tuuli sen verran kova, että telttakankaan pauke tulisi olemaan koko yön seuralainen. Tosin sekään harvemmin haittaa itseäni, sillä olen tottunut nukkumaan lähes missä tahansa.

Aamun valjettua laavun rannassa pakkasimme – paikallisten hyttysten tehdessä innokkaasti lähempää tuttavuutta – jälleen packraftimme vesille. Nyt tuulikin oli huomattavasti rauhoittunut ja vedellessäni melanvetoja huomasin, että jonkinmoista pientä virtaakin oli nyt joessa havaittavissa. Koitajoessa alkoivat avautua myös aiempaa erämaisemmat maisemat, ja mökkirannat alkoivat hiljalleen olla yhä harvinaisempi näky. Mekrijärven kärjen ohittaessamme pysähdyimme myös ensimmäiselle varsinaisen Koitajoen laavuista pitämään tarpeellisen ruokatauon. Kota oli suorastaan hyvin ylläpidetyn näköinen, ja päätimmekin pistää kunnon tulet kuivataksemme edellispäivän myrskyssä kastuneita vaatteita.

Päätimme myös levähtää hetken lämpimässä ja kuivassa laavussa, ja kumpikin meistä taisi myös hieman torkahtaa. Packraft-melonnassa väsyy itselläni aina jossain kohtaa myös alaselkä, niin oli ihanaa oikaista selkä kodan penkille ruuan jälkeen.

Tuuli yltyy, ja joki mutkittelee loputtomasti

Jätettyämme Koitajoen ensimmäisen kodan taaksemme, alkoi tuuli taas hiljalleen yltyä, mutta onneksi tällä kertaa myötätuulena. Välillä packraft suorastaan kiisi pitkin jokea, ilman sen suurempia melontaponnisteluja, joista todellakin oltiin saatu edeltävinä päivinä hyvää harjoitusta. Erämaiset suomaisemat siinsivät joen molemmilla puolilla, eikä mökkiasutusta näkynyt enää oikeastaan laisinkaan. Kaikkialla oli myös aivan hiljaista, ellei meidän omaa puheenpulputustamme laskettu. Sää oli jälleen tasaisen harmaa, ripsautellen välillä pieniä sadekuuroja. Ympärillä avautui kuitenkin tasainen ja kaunis suomaisema silmänkantamattomiin.

Yllättävä mökkiyö Huhuksessa ja Lylykosken kuohut

Koitajoki on varsin mutkainen melottava, mutta ehdottomasti vaivansa arvoinen. Lisäksi kyse on leveästä ja syvästä joesta, joten koko ajan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että olisi packrafteineen kivillä. Tosin rannat sitten monesti ovat joko hyvin pusikkoisia tai soistuvia, jos ajattelee spontaanisti leiriytyä jonnekin.

Olimme Niinan kanssa katsoneet seuraavan yön yöpymispaikaksi Huhuksen venerannan, joka valitettavasti osoittautui… no, pusikkoiseksi venerannaksi. Telttapaikkaa oli turha lähteä etsimään, ja olinkin jo ihan valmis melomaan seuraavat 10 kilometria uuteen mahdolliseen paikkaan. Niinalla oli kuitenkin ajatus, ja hetken kuluttua hän olikin sopinut Koihu Adventuresin kanssa mökkivuokrauksesta Huhuksesta, joka kaiken lisäksi oli aivan venerannan vieressä. Helpotukseni oli suorastaan käsinkosketeltava, kun pääsimme itikoiden kansoittamasta ryteiköstä mukavan ja siistin mökin suojiin. Eipä mennytkään kauaa, kun napsahti sauna päälle ja makoisat iltaruuat kaasuhellalle. Enkä pistänyt lainkaan pahakseni sitäkään, että sain levittää makuupussini pehmeälle patjalle.

Seuraavana päivänä jatkoimme aamupalan jälkeen matkaa. Tihuttava ja harmaa keli piti edelleen pintansa, ja kiristinkin packraftin aukkopeitteen kunnolla paikoilleen sateen varalta. Suosittelenkin lämpimästi packraftia, jossa on aukkopeite, ja myös sen käyttöä. Jalat pysyvät sen alla kuivina ja lämpiminä, vaikka sataisi kuinka. Itse olen monesti ollut ihan mukavasti packraftissani, vaikka taivas erämaassa ympärilläni on kaatanut vettä niskaan minkä ehtii. Tosin, siihen tarvitaan pariksi myös hyvä kuoritakki.

Lähestyimme virran nopeutuessa Koitajoen reippainta virtakohtaa, Lylykoskea. Itse olisin ehkä melonut koskesta packrafteineni läpi, jos kypärä olisi ollut mukana. Koska näin ei kuitenkaan ollut, päätimme valita maareitin, kantaen packraftit kosken virran ohitse. Toki koskessa olisi ollut erillinen ”venerännikin”, mutta jotenkin itseäni ei yhtään houkuttanut laskea packraftilla ainakaan metallireunaisen rännin läpi.

Niinpä päädyimmekin tunkkaamaan packraftit lasteineen kantamalla kosken kuohujen toiselle puolen. Rannasta saimme kuitenkin edelleen kunnon lähtövauhdit ja hetkellisesti kadotinkin Niinan näköpiiristäni. Saavutimme kuitenkin toisemme jälleen kosken jäätyä taakse.

Upea auringonlasku Kangaskosken kodalla.

Neljäs ja viimeinen leiriyö oli Kangaskoskella, missä myös oli komea ja siisti kota aivan rannassa. Lisäksi tihkusadekin oli tauonnut ja näytti hyvinkin siltä, että illasta olisi tulossa varsin kaunis.

Kodan oven sai onneksi tiiviisti kiinni, sen verran verenhimoinen hyttysjoukko ulkona odotteli. Arvoimmekin Niinan kanssa pitkään, jäisimmekö iltapalan jälkeen kodalle yöksi vai menisimmekö telttoihimme. Lopulta päädyimme telttamajoitukseen, sillä sinne eivät pikku inisijät tunkeutuisi. Kodan rakenteiden välissä niitä saattoi kuitenkin piileskellä tukku odottamassa nuotiotulen sammumista. Voisi sanoa, että onneksi valitsimme telttamajoituksen, sen verran hieno luonnon oma valoshow oli illalla odotettavissa.

Ennen yöpuulle vetäytymistä päätimme kuitenkin käydä tarkistamassa läheisellä suolla lakkatilanteen, mikä edelliseen vuoteen verrattuna oli ollut suorastaan surkea. Ja eipä niitä lakkoja ollut silläkään suolla, mutta suo alkoi itsessään peittyä vesivärimäisen auringonlaskun myötä usvaverhoon. Toivottelimme Niinan kanssa toisillemme hyvät yöt ja vetäydyin omaan telttaani. Hyttysverkon läpi katselin polttavan oranssia, pinkkiä ja violettia auringonlaskua, joka meni heittämällä näkemieni auringonlaskujen top-5:den joukkoon.

Yöllä jouduin kerran nousemaan asioilleni teltan ulkopuolelle. Sumu oli vallannut silloin valkoiseen huntuunsa jo koko suon. Näin kuitenkin sumun seassa ison hahmon liikkuvan pitkin suota. Mieleeni muistui Niinan kanssa Huhuksen mökissä lukemani lehtijuttu, jossa kerrottiin Ilomantsin olevan ”tuhannen karhun maa”. Niinpä ryömin nopeasti takaisin telttaani ja toivoin karhun pitäytyvän lakkajahdissaan vaikeakulkuisella suolla.

Vanhan sahanraunion läpi kohti Hiiskoskea

Jo rantautuessamme Kangaskoskelle, olimme edellisenä iltana pistäneet merkille joesta törröttäneet uppotukit. Näihin ei olisi ollut kovin kivaa kolauttaa packraftilla, joten yritimme niitä meloessamme vältellä parhaamme mukaan. Mustia tukkeja törrötti kuitenkin rantojen läheisyydessä siellä täällä yhä enemmän. Ilmakin alkoi olla suorastaan painostavan kuuma, ja aurinko kurkisteli yhä enemmän pilvien välistä. Lähestyessämme Tekojärvi-nimistä järveä, vedestä törrötti myös valtavia ruostuneita pylväitä, joiden ohitse livuimme packrafteilla. Lieneekö kyseessä ollut vanhan sahan tai uittorännin jäänteet?

Auringon paahde alkoi olla jo todella kovaa, kun saavutimme hiljalleen määränpäämme Hiiskosken. Rantautuessamme packrafteilla huomasin ilokseni, että pakettiautonikin tönötti edelleen juuri siinä, mihin olin sen viisi päivää sitten jättänyt. Packraftit olivat nopeasti kasassa, mutta tavaroiden välppäämisessä autoon meni taas oma aikansa. Olimme sopineet Niinan kanssa, että menisimme paikalliseen perinneruokaravintolaan Parppein Pirttiin syömään, jossa odottaisi yltäkylläinen karjalainen lounaspöytä. Kyllähän se kieltämättä vähän vauhditti ainakin omalla kohdallani melomista.

Näin loppuyhteenvetona; Koitajokea voi todellakin suositella packraft-retkeä varten, vaikkapa syksymmälläkin, milloin taatusti on vähemmän hyttysiä ja paarmoja. Kannattaa kuitenkin huomioida, että useamman päivän matkalle mahtuu isoja järviä, ja kooltaan suuren joen virtaus ei vastatuulessa anna paljoakaan apua. Spontaani rantautuminen on paikoin myös haastavaa rannan pusikkoisuuden ja soisuuden takia. Koitajoella on silti paljon helmiä, kuten Jänissaaren hiekkarannat, Mekrijärven ja Kangaskosken kodat sekä erämainen suoalue joen keskivaiheilla. Joki on myös helppo melottava, ilman merkittäviä koskia tai karikoita, ellei Lylykoskea lasketa. Näin ollen voin erittäin lämpimästi suositella Koitajoen melontaretkeä, ja aion varmasti itsekin palata uudelleen sekä Ilomantsiin että Koitajoelle retkeilyn merkeissä.

Tekijöistä

Niina Heikkilä on Turun seudulla asuva luonto- ja eräopas, joka retkeilee ympäri vuoden eri puolilla Suomea. Seikkailuja voi seurata Instagramissa Luontoninnun rinkassa. 

Kristiina Latvala on Nokian Siurossa asuva luonto-ja eräopas, jonka retkiä voi seurata Instagramissa @marialatva ja Facebookissa Vanamo Hiking. Kristiina retkeilee niin tunturien tuiskussa hiihtäen, kuin kesä helteellä meloen (useimmin juuri packraftilla).

Kuvat: Niina ja Kristiina

Sijainti (Möhkö): N=6952901.727, E=719534.004 (ETRS-TM35FIN)

Sijainti (Hiiskoski): N=6974861.784, E=685166.892 (ETRS-TM35FIN)