Lintubongausta Helsingin Fastholmassa: näköpiirissä harvinainen valkopäätiainen
Helsingin Fastholmassa on jo pidemmän aikaa viihtynyt itäinen suurharvinaisuus, valkopäätiainen. Kyseinen tintti on aina ollut yksi lempparitipusistani, vaikka en ole sitä koskaan nähnyt. Kun tieto tiaisen läsnäolosta kantautui korviimme, lähti mies melkein saman tien bongaamaan sitä. Oli viikonloppu, joten minä murjotin töissä sillä välin, kun toiselta tuli voitonriemuisia viestejä linnun näkemisestä.
Lauantaina 5.12. pääsin vihdoin itsekin paikalle. Aika oli kuitenkin silloin kortilla ja puolentoista tunnin odottelun jälkeen jouduin myöntämään tappioni. Typerä tintti! Mies lohdutteli, että kyllä minä sen vielä näkisin. Lintu näytti nimittäin viihtyvän alueella hyvin.
Puolitoista viikkoa myöhemmin varasin koko maanantaipäivän tintin metsästämiseen. Aloitin aamuhämärissä Viikin Gardeniasta, josta talsin Vanhankaupunginlahtea pitkin Fastholmaan.
Edellisenä iltana oli satanut pikkaisen lunta. Minusta aivan liian vähän, mutta onneksi sen verran, että maisema oli hitusen valoisampi.
Hippiäisen sirinää kuului vähän väliä metsästä. Nuo pienet vipeltäjät olivat kesyjä, mutta aivan mahdottomia kuvattavia. Hämärissä olosuhteissa lähes kaikki kuvat olivat yhtä vauhtiviivaa (esim. kuva alla), vaikka kameran ISO-arvot paukkuivat.
Herttoniemen puolella Vanhankaupunginlahtea kiertää tiheä polkuverkosto, johon talvella aurataan latuja. Saa nähdä milloin Helsingissä päästään tänä talvena hiihtämään. Nyt polut olivat mutaloskasohjoa.
Fastholman niemeä luonnehtii tiheä rantalepikko, joka on usein veden vallassa. Valkopäätiaisen bongauspaikka sijaitsi Fastholman eteläpuolella, laajan ruovikkoalueen vieressä. Tullessani paikalle vastaan tuli tuttu orni. Vaihdoimme muutaman sanan ja selvisi, että lintu oli nähty hetkeä aiemmin, mutta tällä hetkellä sitä ei näkynyt. Tyypillistä.
Asetuin bongaririvistöön (joka käsitti kolmisenkymmentä maastotakkiheppua) ja aloin selata ruovikkoa. Välillä ruovikosta nousi tiaisparvia rantaleppiin, josta ne jatkoivat ruokinnalle ja sitten takaisin ruovikon kätköön. Tunti vierähti. Lahdelle laskeutui kaksi laulujoutsenparvea komeasti töräytellen. Metsässä tirskui talitiaisia, sinitiaisia ja bongareita, mutta missä oli valkopäätiainen?
Kun puolitoista tuntia oli kulunut, huomasin palelevani. Varpaat olivat aivan jäässä ja sormet keltaiset. Tein pienen kävelylenkin ja palasin takaisin entistä hyytyneempänä.
Kaksi tuntia oli kulunut. Juuri kun polveni alkoivat täristä, nousi ruovikosta tinttiparvi rantaleppiin. 30 kiikariparia alkoi skannata fanaattisesti tinttejä, kunnes…
”Tuolla se on! Lensi haapaan!” huudahti joku. Ennen kuin kukaan muu ehti pointsata linnun, oli se tehnyt käsittämättömän katoamistempun. Suunnaton epätoivo valtasi mieleni. Muutamaa minuuttia myöhemmin lintu löytyi onneksi uudestaan ruokinnan lähettyviltä.
Nostin kiikarit ja tuijotin ihmeellisen kaunista lintua. Wau! On se hieno! Lintu ei kauaa paikalla viihtynyt, vaan poistui ruovikkoon 20 sekuntia myöhemmin. Minä puolestani poistuin lämmittelemään varpaita.
Lintu oli harmaata metsää vasten niin valkoinen, että melkein silmiä särki. Nämä kuvat ovat miehen ottamia viikkoa aiemmin. Minä en edes ehtinyt ajatella kuvaamista nopeassa tilanteessa.
Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6675652, E 390243
Juttu julkaistu alunperin Metsälintu-blogissa.
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!