Kevättalven lumikenkäretki Kirkkonummen lähiluonnon syvyyksiin

Kertomus pitkän ja perusteellisen valmistelun jälkeen toteutetusta Helsingin Ladun lumikenkäretkestä Kirkkonummen Jorvaksen villeissä erämaissa. Retki tehtiin 3.3.2019.

Jättiläisten mailla.

Tämä retki oli sovittu ja lyöty lukkoon jo kauan sitten. Ja valmistelutyötkin sitä varten oli tehty ihan kunnolla ja hyvissä ajoin. Meikäläinen oli ehdottanut Helsingin Ladun kollegoilleni retken kohdealueeksi Gillobackaträsketin ja sen etelänpuolen seutuja noin parista syystä.

Ensinnä koska siellä on tarjolla hyvin laajalla skaalalla vaihtelevaa eteläsuomalaista luontoa, joka jo aivan sinälläänkin luo edellytykset virkistävään, eikä taatusti tylsään retkeen. Rantakaislikoita, järveä, leppälehtoa, puron vartta ja ylityksiä, niittyjä ja peltoja (vain sopivan lyhyinä palasina kerrallaan), mäkiä, kallioita, monenlaisia metsätyyppejä ja niin edelleen. Lisäksi noilla alueilla on juuri sopivan paljon myös paikkoja, joihin liittyy historiaa kymmenten, satojen ja monien tuhansienkin vuosien skaalalla.

Itse olen noilla kulmilla kulkenut monet kerrat erilaisilla retkilläni kaikkina vuodenaikoina, ja joskus taannoin jopa artikkelin muotoon noita hienouksia tallentanut (Jättiläisen pelikentällä).

Porukkaa kakkostauolla, jättiläisten kivien päällä. Kuva: K.Rantanen.

Opaskollegani Virvan kanssa käytiin sitten tekemässä oikein kunnollinen testiretkikin 10. tammikuuta, heti, kun Etelä-Suomen talvi alkoi kunnollisia lumikenkäilykelejä innokkaille kulkijoille tarjoilla. Retken ääripisteeksi otimme silloin Högbergetin superhienon maisemakallion luolineen kaikkineen. Teimme lenkkimme silloin sen kautta, huomaten matkasta tulevan kuitenkin liian pitkän tulevan opastetun retken käytettävissä oleviin raameihin.

Päätimme tuon kokeilun perusteella sitten tietenkin lyhentää retken reittiä, arvellen sopivaksi kääntöpisteeksi Bastubergetin kallion, jonka huipun soveltumista suuren ryhmän evästauon paikaksi emme kuitenkaan käyneet silloin tarkistamassa. Tuo minullekin vuosikymmenten saatossa yhä tuntemattomaksi jäänyt kalliohuippu jäi tietenkin kaihertamaan jonnekin lähitutkimusmatkailijan mielen taka-alalle ja sittenpä siitä tarjoutui oivallinen kohde yhdelle äkkilähtöretkelleni 16.1. Tuosta pikaretkestäni pääsi muodostumaan minulle NIIN hieno kokemus, etten voinut mitään muuta kuin tallentaa sen tarinan muotoon! Tammikuun huumaa etelärannikolla.

Kevättalvi alkaa kiristää herrrmoja

Ja sellaista aivan huikeaa talven riemuahan pääsimme sitten nauttimaan ainakin jokusia viikkoja jopa täällä Suomenmaamme etelärannoilla, mutta sen perään iskivätkin yllättäen aivan merkilliset ja pitkäaikaiset lämpöaallot, kaikenmaailman Föhn-tuulineen ynnä muineen. Jo keskellä parasta helmikuuta! Vanhan talvikulkijan hermot kyllä pitivät tosi pitkään, muistaen lukemattomista keväistä, miten lunta on kuitenkin tuolla metsissä riittänyt, vaikka Mannerheimintiellä on ihan muulta näyttänyt – ja usein jopa Kirkkonummen kylänraitillakin. Mutta noiden kevätkelien vaan ikuisesti jatkuessa, en enää pystynyt olemaan menemättä oikeasti tarkistamaan lumitilannetta juuri noilla meidän tulevan retkemme seuduilla. Silloin edellisen torstain (28.2.) tiedusteluretkelläni sattui olemaan pehmeä suojakeli, ja tässä alla kollegoilleni siitä lähettämä raportti.

”Ihan koko minun reilun viiden kilsan tutkailuitteni reitin joka ikisessä paikassa pääsi mainiosti menemään lumikengillä. Ja noin 90% paikoissa ei niitä todellakaan olisi halunnut jaloistaan pois ottaa. Sen lisäksi siellä on alueita, missä hirvetkin vielä kiroilevat ääneen hangissa tallatessaan ja tavallinen nykyihminen soittaisi hätänumeroon yritettyään edetä 20-30 metriä ilman lumikenkiä! Joten ei meidän sunnuntain retkemme ainakaan lumen puutteen vuoksi pilalle mene!”

Retken alue ja reitti peruskartalla, eri kohteet merkitty numeroilla. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Lähtö sunnuntaiaamuna (0)

Porukka kokoontui JHC:n (Jorvas High Tech Center) laajan pysäköintialueen aivan läntisimpään nurkkaukseen, kunhan kaikki omilla autoilla tulijat osasivat sinne viimeiset sadat metrit navigoida. Siinä opaskollegani Virva piti huolta porukan varustamisesta sopivilla lumikengillä ja sauvoilla. Minä sain pitää pienen ylistyspuheenvuoron lumikenkien, kevättalven ja lähiluonnon kunniaksi.

Siitä eteenpäin pysähdyin sitten aina mielestäni sopivissa paikoissa kertoilemaan ihmisille erilaisista, näihin paikkoihin ja ympäristöihin liittyvistä asioista. Sellainen edellytti joka kerta koko porukan kerääntymistä aika lähelle minua ja joka ikisen kertakaikkista pysähtymistä, sillä yön pakkasten jäljiltä meillä oli allamme ja edessämme aivan mahtavat hankikannot, joiden pinnalla lumikengät tuottivat melko infernaalisen rahinan! Mutta hyvinhän se sujui aivan ensimmäisestä pysäkistä lähtien.

Ensimmäinen infotauko Jorvaksen pellolla. Kuva: J.Viidanoja.

Gillobackaträsket (1)

Järven jäällä kerroin, miten sinne Jorvakseen ajettiin höyrykäyttöisillä aluksilla Espoonlahden pohjukasta vielä 1800-luvun lopussa, tuomaan kaupunkilaisia lomaretkeläisiä sisämaan luontoa ihastelemaan. Jää tuntui vielä hyvin vahvalta noin yksittäisen kulkijan näkökulmasta, mutta isomman porukan kokoontuminen alkoi tuottaa hiukan pelottavan kuuluisia matalia murahduksia, joten emme siellä varsinaisella järvellä sitten pitkään viitsineet kulkea.

Jännitetään jään kestävyyttä Gillobackaträsketin reunalla. Kuva: J.Viidanoja.

Luonnonsuojelualue (2)

Retken alkuosan marssimme Gillobackaträsketin etelärantaa seuraillen. Välillä läpi kaislikoiden (järviruoko) ja yhä enemmän matalan leppäkasvuston, jääpintaa pitkin kuitenkin koko ajan. Veden pinta oli ollut hyvin korkealla joskus loppusyksystä, koska koko tuo alue oli jäätynyt kuin järven pinnaksi. Siellä kuitenkin useimmiten pääsee sulana aikana kävelemään ihan hyvin vaikka lenkkitossuissa.

Koko tuo järven länsipäädyn jatke on nykyään luonnonsuojelualuetta, jota muistaakseni tervaleppälehdoksi kutsutaan. Ja totta vieköön se onkin kyllä melko jännän tuntuista kulkea kesä- ja syysaikaan, kun aurinkoa tai taivasta ei tahdo edes erottaa tiheän lehvästön läpi! Nyt meidän etenemisemme oli helppoa jääkantta pitkin, lumikengillä, joiden teräspiikkien kanssa ei tarvinnut liukkaudestakaan mitään välittää.

Jono etenee luonnonsuojelualueen lepikossa. Kuva: M.Heinonen.

Sundetin väylä (3)

Jo ykköspysäkillä olin alkanut vähän kertoilla muinaisesta Sundetin väylästä, jota pitkin Porkkalan ja Upinniemen edustan usein myrskyiset vedet päästiin kiertämään – ei vaan oikaisemaan – monien vuosisatojen ajan.

Lähellä Porkkalantien liittymää menimme sitten vielä katsomaan tuota entistä vesiväylää sen nykyisessä kunnossaan. Noilla kulmilla se on yhä kunnollinen, ruopattu oja, jossa tosin vettä on enää useimmiten kovin vähäsen. Sen muutoksen ovat pääosin aiheuttaneet monet erilaiset viljelysmaiden kuivatustoimet, yhdessä jatkuvan maannousun kanssa. Saimme me kuitenkin vaihtelua ja melkein pientä jännityksen poikastakin aikaan, ylittämällä joen/ojan, jonka jääpeite vaihteli nollan ja kelvollisen välillä eri paikoissa.

Pellot ja metsäharjanne (4)

Sundetin väylän ylityksen jälkeen mentiin ensin pellon yli sen eteläreunaan, mistä kipusimme nuorten mäntyjen ja lehtipuuston läpi pujotellen harjanteen päälle. Tuokin pikku taival oli kyllä sillä tavoin tarkoituksellisesti valittu, että se tarjosi taas yhdenlaista erilaista maastoa kuljettavaksi. Harjanteella ylitimme sitten ison Gillobackan mäen päälle johtavan soratien.

Bastuberget (5)

Reitti vei pikku laakson yli, ja sitten oli vuorossa kipuaminen yhden tyypillisen eteläsuomalaisen kallion laelle. Niilläkin rinteillä lunta piisasi meille yllin kyllin, ja hankikantoakin oli hienosti tarjolla nimenomaan lumikengillä kulkeville. Monin paikoin olisi ollut jopa saapasjalkakulkijoillekin.

Kallion huipulla pysähdyimme sitten suunnitelman mukaisesti retken ensimmäiselle evästauolle. Kaikki löysivät itselleen hyvät paikat, suurin osa jopa kuivista kevätpälvikohdista, ja heti kohta alkoivat mukavat jutusteluiden turinat kuulua eri suunnilta. Kevättalven aurinko helli meitä siinä taukoillessamme, ja varmasti olisi rattoisasti kulunut enemmänkin aikaa, kuin tuo 26 minuuttia, jonka käytimme. Mutta eteenpäin elävän mieli, ja olihan meillä kuitenkin retkemme kestolla suunniteltu takaraja, jota ei ollut tarkoitus ylittää.

Retken toinen opas Virva kokosi sitten vielä lähtövalmiin porukan aivan kallion huippuosalle, missä pidettiin ”lumikenkänäyttely”. Kukin retkeläinen vuorollaan nosti toisen lumikenkänsä kaikille näkyviin, ja Virva sitten hiukan kertoili erilaisista kenkätyypeistä. Se oli niin mukava 14 minuutin ohjelmanumero, että päätin siltä seisomalta ottaa semmoisen omien tulevien lumikenkäretkieni repertuaariin!

Mukavia turinoita siellä jossain. Kuva: J.Viidanoja.

Muinaishaudat (6)

Bastuberget oli myös retkemme kääntöpiste, josta lähdettiin suuntaamaan jo hiukan takaisinpäin, kohti lähtöpaikkaamme. Ei tosin ollenkaan suorinta reittiä, vaan pudottelimme ensin Ängskullan isoille pelloille, joiden melkein kapeimmasta kohdasta marssimme peltojen keskelle kurottavalle metsäiselle niemekkeelle. Pelloille tultuamme kaikki panivat merkille, miten aurinko oli huomaamatta päätynyt pilvipeitteen taakse ja keli samalla viilentynyt aikalailla. Olipa meillä ollut hieno tsägä evästaukomme kanssa!

Siinä niemekkeessä sijaitsee kaksi peruskarttaankin merkittyä muinaishautaa. Iso osa porukasta jaksoi käväistä lähempää niistä ihan katsomassakin, vaikkeivät nämä nyt edusta ollenkaan mitään suurimpia ja vaikuttavimpia tuollaisista muinaismuistoista. Minä kertoilin kuitenkin ihan pikkuisen niiden taustoista, toivoen ainakin jonkun pystyvän löytämään jotain sellaisia mieltä kutkuttavia näkökulmia noihin, joita ainakin minä hyvin usein tuollaisten äärellä koen. En mahda mitään sille, että peltojen tilalle kuviteltu lainehtiva vesi saa minut miettimään, millaisia nämäkin paikat ja maisemat olivatkaan silloin joskus pronssikaudella (1500-550 eaa), kun nuokin hautaröykkiöt ovat lähelle silloisia asuinpaikkoja kasattu! Siis niihin aikoihin, kun faaraot heiluivat Egyptin mailla, miettikääpä sitä!

Tutkaillaan vähän vaatimattoman näköistä kivikasaa. Kuva: J.Viidanoja.

Storskogen (7)

Yli vielä yhden peltoaukean vei opas joukkoaan, lähtien sitten nousemaan kallioisille metsäalueille, jotka muhkeaa nimeä Storskogen kantavat. Ei tuo alue nyt mahdottoman suuri tosiaankaan ole, mutta erittäin hienoa ja vaihtelevaa eteläsuomalaista maastoa kyllä! Suorastaan tyypillistä sillä tavoin. Erilaisia pieniä kallioita, metsiä eri vaiheissaan, hakkuuaukeista kypsiin metsiin. Ei toki vanhoja ikimetsiä sentään, talousmetsissä kun ollaan. Jopa pienen pieni avosuokin mäkien välisessä notkelmassa. Kaikkia sellaisia me katselimme, pikkuisen mutkittelevaa reittiämme edeten.

Hieno talvi yhä vallitsi Storskogetin metsissä ja kallioilla. Kuva: J.Viidanoja.

Jättiläisen kivet (8)

Retken toisen rinkkatauon paikaksi olin tuumaillut paikkaa, jonka kohdalla peruskartassa lukee Jättekastet. Vapaana suomennoksena kai jotain sellaista kuin ”jättiläisen kivenheittopaikka”. Juuri niiden kehän muodossa olevien lohkareiden päälle retkueemme asettui evästauolle – sellaista käyttöä noille murikoille minä en ollutkaan vielä koskaan osannut keksiä! Ja vähän enemmän noista ihmeistä voi tosiaan katsella Lähierä-blogin artikkelista Jättiläisen pelikentällä. Parisenkymmentä minuuttia siinä evästeltiin ja leppoisasti jutusteltiin, todistaen jälleen kerran sen, että tauot ne vaan ovat kaikkien retkien kruunu!

Kakkosleiri jjättiläisen kivikaareen päällä. Aika käheetä vai? Kuva: K.Rantanen.

Parenteesin jäljet (9)

Muinaisten jättiläisten pelikentältä meillä ei ollut enää pitkää matkaa takaisin lähtöpaikallemme. Sen etenimme noin suorinta reittiä, pysähtyen vain mäen alareunalla hetkeksi katselemaan neuvostojoukkojen tekemää, koko suuren mäen itä- ja pohjoisrinteet kiertävää juoksuhautaa.

Maalissa (0)

Takaisin LME:n parkkialueen länsireunassa olimme 14:08, eli aikalailla suunnitelman mukaan. Etummaiselle oppaalle jäi tunne, että retki sujui oikein mukavasti. Mikä ei toki todista mistään mitään. Muutamat retkeläisten kiitokset sekä siellä erotessamme, että jälkikäteen sähköpostin kautta olivat onneksi positiivisia. Ja jotenkin sydäntä lämmittävä oli yhden kaverin kommentti siitä, että oppaan kertomukset asioiden taustoista antoivat mukavasti syvyyttä retkelle! JUURI niin itsekin ajattelen, että taustojen ja historian tietäminen avaa ja syventää meidän näkökenttäämme nykyisiin maisemiin – ja kaikkiin muihinkin asioihin. Tuosta siis juontuu tämän tarinan nimikin.

Retken toteutunut reitti Google Earth -satelliittikuvalla. 6,4 km ja 3 t 44 min.

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.