Liessaaren laavu, louhos ja luontopolku Lohjalla

Lohjan kaupungin kupeessa sijaitseva Liessaari oli kutkutellut mielessä usein sen jälkeen, kun sen erään kerran karttoja tutkiessani huomasin. Erikoisen muotoinen saari oli eittämättä kiinnostava myös paikanpäällä nähtyvä. Eikä vähiten länsipäässä olevan jyrkännemerkinnän takia. Se kun näytti vahvasti jonkinmoiselta louhokselta. Pieni googlailu kertoi, että saarelta löytyisi upeiden hiekkarantojen lisäksi luontopolku.

Menneenä sunnuntaina oli sitten aika tutustua Liessaareen. Alkuperäinen päiväsuunnitelma liittyi tyystin toiseen paikkaan, mutta kartan äärellä Liessaari palasi taas kerran mieleeni. Ilma näytti olevan suosiollinen, joten täsmensin suunnitelmaa ja otin kurssin kohti Lohjaa.

Saarelle vie kaunis silta, jonka päässä on reilunkokoinen pysäköintialue. Sen verran ikääntynyt, että ehtipuut luovat sillekin mukavan puistomaista tunnelmaa. Niiden katveeseen hyvästelin kulkupelin ja lähdin astelemaan siltaa. Sen puolessa välissä oli pariskunta kalastamassa. Syönti vaikutti olevan kehno, mutta kalastajat onnellisia.

Saareen päästyäni paikan luonne alkoi selvitä. Vasemmalla avautui kauniisti kaartuva hiekkaranta. Edessä puolestaan oli metsän reuna, jossa seistä tönötti luontopolusta kertova taulu. Sen takaa lähti itse polku, joka oli ympärikuljettavaa mallia.

Jo ennen kuin pääsin kyltille, poikkesin reitiltä. Minusta oikealle katsottuna koivujen ja tervaleppien katveessa kun luikerteli kaunis kaupea hiekkakaistale. Tässä kohtaa mieleen tuli jo aavistus, että tämä paikka saattaisi hyvinkin ylittää odotukset.

Jatkoin taululle, jossa kerrottiin luontopolkureitin pituudeksi noin kaksi kilometriä. Polku johdattelee kulkijansa saaren rehevään lehtoiseen maastoon. Sen varrella voi tutustua paitsi lehtolajistoon, tuoreeseen kangasmetsään ja kallioihin sekä tarkkailla jääkauden ja louhintatoiminnan jättämiä jälkiä. Eivätkä Lohjanjärven maisematkaan sieltä huonoimmasta päästä ole.

Valitsin ensimmäiseksi pohjoisrantaa kulkevan polun.

Puut kurkottivat pitkälle veden ylle korkeasta rantatörmästä. Sen juurella oli parin metrin kaistale hienoa hiekkaa. Penkereen saarenpuoleista reunaa juoksi puolestaan polku, jota kuljin.

Polusta sisemmäs maisema oli kuin viidakkoa. Valtavat tervalepät kohosivat korkeuksiin. Niiden juurella lehtokuusamat, tuomet ja monet muut puut ja pensaat maalasivat kaiken vihreäksi, paikoin lähes läpipääsemättömäksi. Latvuksista tihkuva auringonvalo kimalteli sateen kastelemassa lehvästössä.

Kiersin varsinaisen luontopolun puoleen väliin, kun muistin saaren päässä olleen erikoisen jyrkänteen. Siitä oli polun opastuksessakin kerrottu, että alueella on historiallisesti ja maisemallisesti merkittäviä vanhoja graniittilouhoksia.

Matkaa sinne tuli reilu kilometri, enimmäkseen havumetsässä, pitkällä kapeahkolla kannaksella kulkevaa polkua. Kaikkialla silmiin pisti sinivuokkojen valtava määrä. Tämä paikka olisi ehdottomasti nähtävä keväällä! Välillä polku kulki rannalla vieri vieressä nököttävien mökkien läheltä. Yhden pihasta tervehdittiin iloisesti, nostin kättä takaisin. Toiset pihapiirit taas jättivät pohtimaan ihmisen tarvetta rajata ja sulkea ulkopuolelle. Vaan kukin taplaa tyylillään.

Viimein edessä oli ylämäki, loppuhuipennus. Laella sain nähdä taas toisenlaisen, mutta Lohjan seudulle tyypillisen pienmaiseman. Avokallion raoista pisti esiin valtavia kotkansiipiä. Ne palauttivat mieleen myös aiemmin näkemäni reilusti toista metriä korkeat sananjalat. Melkoinen kasvuvoima asuu kalkissa.

Avokallion jälkeen maassa oli muutama tuulenkaato. Niiden tykönä oli puolestaan lappu, jossa ilmoitettiin maapuun olevan varattua laavun nuotiopuiksi. Ilmeisesti myös muilla paikalla oleilevilla oli siihen ollut houkutusta. Sitäpä en tosin kauaa ehtinyt pohtimaan, kun näin kallion laella aidan. Louhoshan se siinä!

Vaikuttava monttu se olikin. Jos sen ihmissyntyisyydestä ei olisi tiennyt, olisi se itsessään ollut mykistävä, mutta räjähteiden ja kiviporien tekeleenä arvosanaksi jääköön vaikuttava.

Kiersin reunaa alaspäin nähdäkseni paremmin pohjalle, josko olisin sinne mennyt. Totesin kuitenkin lohkareikon sammaleineen tuhran haastavaksi aamun sadekuurot huomioiden, että jätin menemättä.

Alas laskeuduin kuitenin, louhoksen länsipuolelta. Sieltä arvelin löytäväni laavun, vaikka kyltitykset olivat jo kotvan matkaa sitten loppuneet. Onneksi lähellä louhosta olevalla tasanteella ollut liiteri vahvisti hieman uskoa.

Laavu itsesään oli tukevaa tekoa ja komealla paikalla. Termiitit olivat kaivertaneet ja kirjoittaneet seiniin koko joukon päivämääriä ja nimikirjaimia. Rannassa oli pyötä, jonka äärellä saattoi syödä eväät. Ja kivikkoisesta rannasta huolimatta myös veneilijöitä oli muistettu poijuilla. Ainoa suurempi miinus tuli rannalle nostetusta, jäiden rikkomasta laiturista. Se olisi ehjänä mainio lisä tälle retkipaikalle.

Tässä kohtaa luulin nähneeni jo kaiken ja loppumatkan olevan kertausta. Onneksi olin väärässä.

Loivaa alamäkeä kulkiessani näin kannon, jonka kaareva muoto jotekin herätti mielenkiinnon. Sen ohitettuani suu loksahti auki. Kuusivainaa, valtava sellainen oli saanut uuden elämän tuolina. Vaikka se olikin hieman märkä, en malttanut olla istahtamatta siihen kotvaksi tuumimaan, että varsinkin lapsille mahtaisi tällainen metsän kuninkaan valtaistuin olla melkoinen elämys. Sitä se oli itsellenikin.

Kaikkiaan reissulle tuli mittaa reilut pari tuntia. Kohtasin matkalla vain viitisen ihmistä, mikä on hämmästyttävän vähän huomioiden paikan näyttävyyden, sijainnin lähellä kaupunkin sekä sen, että olin liikkeellä sunnuntai-iltapäivällä, parhaaseen retkeilyaikaan. Ja sanoisin, että satunnaiselle päiväretkelle makkaranpaistoineen se olisi paljon vaikkapa Nuuksiota kiinnostavampi paikka juuri pienellä alueella tavoitettavan monipuolisuutensa ja Lohjan seudun rikkaan ja rehevän luonnon ansiosta.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6682555 E 333462