Testasimme Kolin parhaat talvitärpit – poimi vinkit tästä!

Kaupallisessa yhteistyössä VisitKarelia*

Tykyn peitettyä Kolin korkeimmilla paikoilla kasvavat kuuset kohtasimme Seikkailuyhtiö Vaaran Katariina Rantalaihon kanssa talvitunnelmissa. Olin aiemmin hämmästyneenä lukenut, miten lyhyen aikaa Kolin kansallispuistossa yleensä viivytään. Ehkä kansallispuiston sekä ympäröivän alueen muut helmet ovat jääneet hieman Ukko- ja Akka-Kolin varjoon? Halusin lähteä keräämään tarinoita Huippujen kierroksen ulkopuolelta tarjotakseni lisävinkkejä ja -ideoita Kolilla vieraileville retkeilijöille.

Kun oma opas pakkaa eväät reppuun ja huolehtii priimakuntoiset välineet käyttöön, on retkeily valloittavan vaivatonta. Vaivattomuus ulottuu myös vastuullisuuden puolelle. Paikallinen opas tietää, missä voi ja saa liikkua arvokkaita luontokohteita vaarantamatta. Hän osaa myös kutsua suunnitelmaan mukaan parhaan paikalliset tekijät.

Vaikka Koli olikin kohteena minulle tuttu, sain elää unohtumattomia tuokioita ja yllättyä iloisesti. Korkeita paikkoja karttava jättänee huimimman tornin väliin – muilta osin retkeni elämyksiä voi lähteä kokemaan kuka vain talviluonnosta innostunut perusretkeilijä.

Ryläys – kokonaisen päiväretken arvoinen vaaranlaki

Ryläyksen pysäköintialue ja päiväretken lähtöpiste: Herajärventie 1, Lieksa

Hangesta pilkottaa sulka. Väritys viittaa teereen. Pian törmäämme taistelujälkiin. Kanalinnusta on vain muutama muisto jäljellä, mutta ilveksen jäljet näyttävät kylläisiltä. Olemme juuri kietaisseet lumikengät kiinni reppuihimme ja kääntäneet nenät kohti Kolin Ryläyksen huippua.

Polku on luminen, mutta kuorrutuksen alla hanki kantaa askelta. Häivähdys huolta väijyy mielessä miettiessäni päivän retkeä. Polkujuoksijoiden tarinoissa ’Ryläys’ vilkkuu synonyymina piinoista pahimmalle. En paljasta pelkoani retkeä opastavalle Katariinalle.

Mörkövaaran portailla kohtaamme jälleen ilveksen jäljet. Vielä emme ole ylittäneet vanhojen metsien suojelualueen rajaa, silti ympärillämme kohoilevat jo kokeneet kuuset.

Saavumme ensimmäiselle vaaranlakisuolle. Näillä main Lieksa vaihtuu Kontiolahdeksi. Lumen alla lymyilevät porrastetut pitkospuut eivät osu askeltemme alle. Jalka uppoaa kerran ja kolmannen. Pysähdymme kiinnittämään lumikengät kulkuamme kannattelemaan.

Kun reisiin on kertynyt lähes 200 nousumetriä, löydämme suoaukealta viittoja. Tekstit opastavat näkötornille ja kiviputoukselle, mutta vatsamme neuvovat siirtymään tulipaikalle. Retkemme kunniaksi aurinko revähtää esiin ensimmäistä kertaa viikkoihin, ja päätämme hylätä kodan kutsun ja nauttia eväiden ohessa valohoitoa. Lapioin lunta syrjään Katariinan kaivaessa repusta soppatermoksen sekä kuumaa juomaa.

Rylähtänyt seinämä ja näkötornin maisemat

Ryläyksen tilava kota, tulipaikka, huussi ja puuvaja muodostavat tunnelmallisen perusleirin, josta käsin retkeläiset voivat joko kiertää kilometrin mittaisen rengasreitin tai tehdä laillamme ensin pistoretken näkötornille ja toisen kiviputoukselle.

Näkötorni on Ryläyksen huipulla, yli 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Maisema saa kaivamaan kameran esiin. Kääntelemme katseitamme ihastuksissa suuntaan ja toiseen tietämättä, että muhkeimmat maisemat ovat vielä edessäpäin.

Kiviputoukselta avautuva näkymä on yksi seudun vaikuttavimmista. Samaan maisemaan mahtuu kymmeniä vaaroja, Jerojärvi, Pielinen ja Herajärven laakso. Maisema paiskaa mielen miettimään tunnettua Herajärvenkierros-vaellusreittiä, joka kiemurtelee niin Ryläyksen rinteillä kuin avautuvassa näkymässäkin.

Jalkojen juuresta alkaa dramaattinen louhikko, kiviputous. Jääkausi ruhjoi aikansa kalliota. Kun kalliolohkareita tukenut jää suli, pääsi kivikko ’rylähtämään’ alas rinteeseen.

Valo vähenee, ja on aika kääntyä paluumatkalle. Vaikka Ryläyksen retki on kokonaisuudessaan vain viiden kilometrin mittainen, kannattaa sille antaa aikaa kokonainen päivä. Viitoitettu reitti on paikoin niin jyrkkä, ettei suksilla olisi seinämälle mitään asiaa. Katariina kertoo Seikkailuyhtiön opastavan Ryläykselle myös loivempaa, liukulumikengille soveltuvaa reittiä pitkin.

Retken päälle suomalainen suklaaseikkailu

Jalat ilmoittavat, että päivän seikkailukiintiö on täynnä. Onneksi kieli jaksaa viedä mielen vielä makumatkalle. Takkatulen äärellä Katariina kehottaa ensin nauttimaan illan suklaita katseella. Kaakaovoiväreillä maalatut artesaanisuklaat ovat pieniä taideteoksia. Karpalon makeankirpeä puraisu johdattaa ajatuksen yhteen suuntaan ja seuraava kerros jo ihan toiseen. Tulisiko tästä tapa – artesaanisuklaata retken jälkeen tunnelmoidessa?

– Maakunnassa ei ole vielä omaa suklaataituria, siksi etsin Suomen parhaan suklaamestarin tuotteet maistiaisiamme varten. Nämä taideteokset valmistetaan Rovaniemellä.

Suklaan ohessa intoudumme kehumaan myös Kolia. Katariina paluumuutti Pohjois-Karjalaan vietettyään vuosia pääkaupunkiseudulla. Nyt hän haluaa johdattaa retkeilijät Kolin monipuolisiin maisemiin, lukuisille vaaroille ja talven rauhaan.

– Uudella Kiehisen kierroksella on hieno Jauholan vaara, jolla vain harvat ovat käyneet. Lumikenkäretki sinne on aina sykähdyttävä kokemus, Katariina mainitsee suosikkipaikkoja udeltaessa.

Suolan ja kinuskin valloittava valssi päättää suklaisen seikkailumme. Mietin eräiden luontoliikkujien tapahtumissa käyttämää, epävirallista ja mitä ilmeisimmin vahva ironian pilke silmäkulmassa keksittyä seuran nimeä: Ryläyksen ystävät. Nimi on keksitty Vaarojen maratonin jälkitunnelmissa, kun Ryläyksen loputon, kivinen ja mutainen nousu oli vielä tuoreena mielessä. Omaan muistiini Ryläys jätti pysyvän ja pehmeän lumisen jäljen.

Mutkaton majatalo omatoimisille luontoliikkujille

Vanhan koulun majatalon Minna Kiviluoto opastaa portaita toiseen kerrokseen, entiseen keittäjän nurkkahuoneistoon. Hän paljastaa, että on kulunut kutakuinkin 20 vuotta hetkestä, jolloin hän miehensä kanssa ensimmäistä kertaa astui majatalon ovista sisälle. Majatalosta kehkeytyi talvien toistuva tukikohta, johon ystävätkin houkuteltiin mukaan. Lopulta nykyinen omistajapariskunta vaihtoi roolin turistista tiskin toiselle puolelle.

Minna kuvaa majatalon olevan aktiivisen ja omatoimisen ihmisen majapaikka ja täydentää nauraen:

– Vieraamme ovat sellaisia, jotka osaavat mennä itse nukkumaan!

Keltaisten seinien sisäpuolella käytiin koulua vuoteen 1977 asti. Välissä talo täyttyi aktiivisesta kylätoiminnasta, kunnes vuonna 1987 Kolin retkeilymaja avasi ovensa. Minnan otteessa talo on saanut tunnelmalliset mausteensa – räsymatot, kierrätetyt kalusteet sekä ystävien avulla haalitut koulujen opetustaulut ja tavarat. (Kuvassa alempana opetuskartta vuodelta 1906)

– Onhan Koli kesälläkin kaunis, mutta talvimaisema on suosikkini. Korkeimpien vaarojen tykkylumipuut jylhillä vaaroilla muodostavat ihan Narnia-tunnelman, kertoo Minna ja jatkaa talven kehumista:

– Hiihtoladut ovat älyttömän hyvät.

Kolilla onkin Suomen pisin yhtäjaksoinen valaistu latu. Aivan majatalon lähistöltä pääsee sujahtamaan laajalle latuverkostolle. Jylhimmät reitit kunnostetaan talven kahden klassikon Ahman hiihdon ja Maisemahiihdon viikoille.

Pilvien yläpuolella – liukulumikenkäilyä Räsävaaralla

Räsävaaran näkötorni kartalla

Aamuaurinko kannustaa kantapäissä, kun kiipeän kohti Räsävaaran näköalatornia. Tie Räsävaaran laavulle ja parkkipaikalle kunnostetaan kulkijoille myös talvisin. Seikkailumieli on ohjannut pyörät oikoreitille ja siksi olen myöhässä aamun näytöksestä. Puuskuttaen saavutan ylätasanteen. Kolin tunnetuimmat huiput uinuvat vielä pilviverhon alla. Maisema Pieliselle on avoin. Luoteessa siintää Paalasmaa ja Suomen korkein saari. Kuuraisista kuusenlatvoista vain korkeimmat ylettyvät tornin ylätasanteen tasolle. Näkymä on esteitä vailla kaikkiin ilmansuuntiin. Auringon maalatessa pilviin kultakuorrutetta pilkistää Ukko-Kolin huippu esiin.

Aamun valoshow on päättymässä. Kiitän, kumarran ja taituroin itseni tornista alas. Vaikka maisema on esteetön, on talvinen nousu torniin kaikkea muuta. Portaat ovat jäiset ja lumiset. Liukulumikengillä vaaraa edeten löydän Katariinan vinkkaaman tykkylumisen peikkometsän. Reitti parkkipaikalta tornille on lyhyt ja selkeä itsekseenkin kuljettavaksi. Räsävaaran kaikkine talvisalaisuuksineen pääsee nauttimaan Seikkailuyhtiö Vaaran opastetuilla liukulumikenkäretkillä.

Lentävä lounas Kolin kylällä

Muhkea suklaakakkuviipale huutaa vitriinistä pääsyä lautaselle.

– Suklaakakku onkin paikan suosikki. Alkuperäisen reseptin kahvilaan toi tyttäreni. Hiljalleen olen kehittänyt ohjetta nykyiseen muotoonsa, haastelee Lentävän Luudan Sari Savolainen.

Ryläyksen retkeä lämmittänyt soppa oli Luudan antimia. Omaan ruokatermokseen eväitä noutaessa kannattaa hausta sopia etukäteen. Vaikka teksti ovessa väittääkin paikan avautuvan klo 11, on Sari paikalla jo varhain ja kehottaa astumaan peremmälle, jos keittiöstä siintää valoa.

Paikan päällä juureen leivottu leipä kutsuu santsaamaan, vaikka Katariina huikkaakin jo oven raosta. Välineet seuraavaan seikkailuumme ovat valmiina.

Pyörällä Pirunkirkolle, liu’utellen Pielistä pitkin

Laskeudun Katariinan opastamana Lentävän Luudan alakertaan, Seikkailuyhtiö Vaaran tiloihin. Oven takaa avautuu ulkoliikkujan karkkitaivas. Tarjolla on tuttuja lumikenkiä, liukulumikenkiä ja maastopyöriä, mutta myös lystikkäitä snowsurfeja ja snowskateja. Lumikenkiä on myös lapsille ja talvikenkiä kaiken kokoisille.

Varaston jokaiselle pyörällä on nimi ja oma luonne.

– Valikoimme vuokravälineemme tarkoin. Osien on oltava vaihdettavia ja kaikkien varusteiden korjattavia, Katariina valottaa, kun kysyn ajatuksia vastuullisuudesta.

Vaaran varastossa, kypärää kiinnitellessä tunnustan: En ole koskaan polkenut sähköpyörällä. Taas jännittää.

Punaisten pyörien Piikkisika-renkaiden nastat pureutuvat tehokkaasti talven jäädyttämään tiehen. Arkaillen painan sähköavustuksen ekovaihteelle. Lähdemme kohti kaunista rantatietä ja Pirunkirkon mystistä luolaa. Alun alamäen jälkeen sähköpyörä paljastaa luonteensa. Heilahdan ensimmäisen nyppylän päälle kuin näkymättömän jousen pompauttamana, silti sotken polkimilla tuttuun tapaan. Tuntuu kuin olisin saanut supervoimat. Hampaat jäätyvät pakkasessa, mutta hymyilyä ei pysty lopettamaan.

Vielä on yksi talvinen toive toteuttamatta. Kolin kansallispuistoa kartalta katsellessa kiehtovat Pielisellä pilkottavat suikalemaiset saaret melkeinpä vaaroja enemmän. Kesäyön laineilla olen jo saanut saaria nuuskia, mutta talvinen tunnelma on vielä kokematta. Aurinko vilkuttaa jo Ukko-Kolin takaa illan viimeisiä säikeitään. Pian Pielinen kylpee illan pastelleissa.

Hilpeä happimyrkytys tainnuttaa kuskin. On otettava ettonet ennen kotimatkaa. Tien päällä radion tarinat lipuvat ohi korvien, kun mieli pyörittelee vielä kokematta jääneitä Kolin herkkuja. Mahtuisiko talveen yönyli retki Ryläykselle? Jauholan Vaara pitäisi päästä kokemaan ja neljäs Kolin vuokratuvista näyttäisi olevan myös talvella varattavissa. Seikkailunnälkä ei asetu syömällä.

*Yhteistyössä mukana

• Lentävä Luuta
• Seikkailuyhtiö Vaara
• Vanhan Koulun Majatalo
• VisitKarelia

Seikkailuyhtiö Vaaran opastetut talviretket

• Liukulumikenkäretki Räsävaaralle
• Suklaatasting Kolilla
• Takuulähtöjä talvisesongin ajan tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin

Miten päästä perille?

• Joensuusta lähelle Kolin huippuja pääsee talvisesongin aikana lauantaisin ja sunnuntaisin: Ski & Spa -bussilla. (Matka tilattava etukäteen.)
• Joensuun rautatieasemalta pääsee linja-autolla Ahmovaaraan ja arkisin Ahmovaarasta Kolin kylälle etukäteen tilattavalla jatkobussiyhteydellä (Matka tilattava etukäteen) tai Kolin taksilla.
• Lieksan rautatieasemalta Kolin kansallispuistoon pääsee etukäteen tilattavalla Kimppakyydillä (lieksa.fi).
• Lue lisää Luontoon.fi-sivuston saapumisohjeista.

Muita Retkipaikan tarinoita Kolilta

• Retkipaikka kotiutui Kolille – alkaa pyörittää Ukon toimintaa
• Perinnemaisemien juhlaa – Kaskenkierros Kolilla
• Se ainoa oikea: Mäkrän kierros kansallispuistossa
• 5+1 kauneinta rantaa Kolilla