Kivitunturin perusreitti yllättää: Luojanluomalaavu, riippusiltarotko ja Äitipetäjänlampi ovat lyhyen reitin upeat kohokohdat

Paikka kartalla
Perusreitti 5,8 km
Tulipaikka puolikodalla
Keskivaativa reitti
Kohde Korvatunturi.fi-sivustolla

Savukoskella kohoaa yksi maamme vähemmän tunnetuista tunturihelmistä, joka ansaitsee tulla löydetyksi. Asuttuani Lapissa nyt nelisen vuotta ja kierreltyäni paljon sen eri kolkissa retkeilemässä, voin käsi sydämellä sanoa, että Kivitunturin reitti on yksi persoonallisimmista ja kiinnostavimmista tunturireiteistä, joita itse olen kokenut. Reitti sisältää vaihtelevaa maastoa ja kiinnostavia, erikoisia nähtävyyksiä yllättävän monipuolisesti, erottuen näin monesta tunnetummasta tunturireitistä.

Kivitunturin reitin lähtöpiste on syrjässä. Tiehaara löytyy melko läheltä Savukosken kylää, mutta teräväkivistä santatietä ajellaan vielä monia kilometrejä, ennen kuin saavutaan perille. Kivitunturi on kyllä näkyvästi viitoitettu jo päätieltä (Pelkosenniemi–Savukoski-tie), joten mitään salapoliisityötä Kivitunturin löytäminen ei vaadi.

Perillä on P-paikka, infotaulut, vuokratupa ja puucee. Infotaulussa (yllä kuvassa) on mainion havainnollistava kartta. Kartasta käy ilmi, että tunturilla on mahdollista kulkea kaksi rengasreittiä, jotka alku- ja loppupäissään kulkevat yhtä matkaa. Punaisella karttaan ja maastoon merkitty reitti on lyhyempi ”perusreitti”, jonka me päätimme kulkea myötäpäivään. Perusreitillä on pituutta 6 kilometriä. Haastavampaa reissua kaipaavat kulkevat perusreitin lisäksi siltä poikkeavan Sotsonportin kierroksen, jolloin koko retkelle tulee pituutta yhteensä 9 kilometriä. Sotsonportin kierrosta luonnehditaan vaativaksi, jyrkäksi ja kivikkoiseksi.

Lähtöpaikalla olevan varaustuvan seinällä oli myös astetta vanhempi Kivitunturin esittelytaulu. Minusta tämä oli jotenkin todella hieno, omalla tavallaan.

Kivikon pohjustama polku ohjasi meidät metsään, ja pian reitti laskeutui mitä rehevimmälle metsäiselle kosteikolle. Kullerot kukkivat täyttä häkää kesä-heinäkuun vaihteessa, ja kosteikko oli vehreä ja vedestä pullea. Vedin keuhkoni täyteen tunturin ilmaa ja nautin kesästä. Lämpöä oli viitisentoista astetta, eikä sääskistä ollut tietoakaan. Melkein liian täydellistä ollakseen totta. Lapin kesä on hemmotellut meitä tänä vuonna!

Kierroksen alku- ja loppupää etenevät tavallisissa lappilaisissa metsämaisemissa. Melko pian alun jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua, eikä aikaakaan, kun ensimmäiset puuportaat ovat edessä.

Heti niiden yläpäässä on ensimmäinen näköalatasanne. Reitin varrella on monta hyvää paikkaa katsella kauas, ja nämä paikat maisemineen ovat keskenään mukavan erilaisia.

Reitti jatkui siispä astetta ylevämmissä, avarammissa maisemissa, ei enää niin tiukan metsän sylissä. Siinä kuljeskellessamme pohdimme, millainen on Luojanluomalaavu, jonka olimme bonganneet kartalta ennen retkelle lähtemistä. Olisihan se pitänyt arvata! Luojanluomalaavu oli valtava laattakivi, joka oli asettunut kuin laavun katoksi. Nähtävyyden luo johdatti puureitti, joten sitä oli mukava poiketa katsomaan oikein läheltä. Joku oli siinä edessä pitänyt tuliakin, mutta suosittelisin jättämään tulistelun reitin varsinaiselle tulipaikalle, joka ei ole kovin kaukana. Virallisella tulipaikalla on sitä paitsi vielä kauniimpi maisema tulistella.

Pian Luojanluomalaavun jälkeen oli edessä jo seuraava nähtävyys, nimittäin Pirunkuru riippusiltoineen. Vellova riippusilta ei ole minulle mikään unelma, mutta tämä silta oli onneksi mukavan tukevan oloinen, ja astelimme sille huoletta – yksitellen, tosin, ihan vain varmuuden vuoksi!

En olekaan ennen ollut kivistä kurua ylittävällä riippusillalla. Olo oli jotenkin paljon tukevampi ja mukavampi kuin sellaisella riippusillalla, jossa hirveä vesimassa velloo ja kohisee alla. Pirunkuru oli syvä ja jyrkkäreunainen, sen pohjaa ja reunoja oli sillalta mukava tutkailla pitkään.

Sillalta oli hieno näköala myös kauemmas sinisille vaaramaisemille. Horisontissa näkyi tuntureiden siluetteja, mutta en onnistunut tunnistamaan niitä.

Heti riippusillan jälkeen oli jälleen uutta nähtävää. Tämä olisi jäänyt meiltä huomaamatta, ellei siihen olisi rakennettu näyttäviä turvakehikoita. Korkeassa kalliossa oli syvä railo, jonka pohjalla oli vielä luntakin ihan kunnolla. Railoa on syytä tutkia vain äärimmäisellä varovaisuudella.

Matka jatkui avarassa ja valoisassa metsässä, melko ylhäällä rinteellä. Olipa siinä polun varrella kosteikkojakin. Se osoittautuikin olevan yksi kivitunturin erikoisuus: pieniä lampia ja kosteikkoja on siellä täällä, oltiinpa sitten alempana metsissä, ylhäällä paljakalla tai jossain siinä välissä.

Ylitimme karun, kivikkoisen rinneaukean ja saavuimme Äitipetäjänlammelle. Kauniisti nimetty lampi läikehti sinisenä ja kirkkaana. Kodalla oli kolmen naisen seurue vauvan kanssa tekemässä lähtöä. Me istuimme nuotiokehän penkeille evästauolle.

Mikä näistä puista mahtoi olla äitipetäjä, vai onkohan sitä enää olemassakaan?

Lampi oli kaunis. Katselin, kuinka vesi välkehti auringon valossa pikkukivien peittämää pohjaa vasten. Jos mukana olisi ollut uimapuku, olisin ehkä pulahtanut veteen.

Äitipetäjänlammen jälkeen matka jatkui aina vain ylemmäs rinnettä. Polku kulki pääosin kivikkoa pitkin, mutta paljon siinä on myös helppokulkuisia puurakenteita, portaita ja pitkoksia. Maisemat vaihtelivat suuresti lyhyellä matkalla, ja kirkasvetisiä lampia ja lampareita näkyi siellä täällä. Pärjäävätköhän ne kesän yli, vai kuivuvatko ajan mittaan?

Tässä vaiheessa maisemat alkoivat ihan kunnolla avartua.

Komeimpana maisemaan tuli monilakisen Kivitunturin keroista se korkeampi, se, jossa Sotsonportin kierros kulkee. Perusreitti johdatti meidät vain tunturin matalammalle laelle.

Kivitunturin nimeä ei paljon tarvitse ihmetellä sen jälkeen, kun on paikalla käynyt. Kiveä riittää vaikka millä mitalla, monissa eri muodoissa. Kulkeminen ei hyvän reitin ansiosta kuitenkaan ollut mielestäni erityisen hankalaa, eikä täällä varmaan tarvitse pelätä katkovansa nilkkojaan, jos yhtään osaa katsoa askeliaan.

Laen ylitettyämme löysimme hauskan kilometrikyltin. Sen mukaan esimerkiksi Neuvostoliittoon oli enää alle sadan kilometrin matka!

Tämän jälkeen reitti lähti jälleen laskettelemaan alas rinnettä, palaten samalla metsän suojiin. Siitä ei enää kovin pitkä matka ollut autolle.

Kivitunturi oli tehnyt meihin hyvän vaikutuksen, oli mukavaa päästä kokemaan tällainen selkeästi erilainen tunturikohde hyvin hoidetulla reitillä. Eksymisen pelkoa ei ollut missään vaiheessa, eikä karttaa tarvinnut vilkuilla. Mainiot reittirakenteet, huolella sijoitetut reittimerkit ja kiinnostavat infotaulut pitivät huolta siitä, että Kivitunturin maisemista ja nähtävyyksistä sai nauttia varsin huoletta.

Teimme retken minilomallamme Savukoskella. Majoitusvinkkinä kerrottakoon, että me yövyimme Marjasuvannon lomamökeillä, Kemijoen rannalla. Niinpä tämänkin tunturireissun jälkeen palasimme mökille, jossa saimme lämmittää rantasaunan. Kävin tietenkin myös Kemijoessa uimassa.

Savukoskella on paljon upeaa nähtävää Kivitunturin lisäksi: alueelta löytyy muun muassa komea Kallioniemen seita sekä Salpalinjan rakenteita, joista kerron myöhemmin.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.