Jouluyön vietto taivasalla, suomalaisen luonnon sylissä, yksin

Pivileireily oli sattumoisin päätynyt pinnalle vuoden loppupuolen retkillä niin itselläni, kuin parilla kolmella kaverillanikin. Eräkamujen kanssa vaihdettujen kokemusten myötä jossain kohtaa sitten pälähti päähäni sellainen hullu ajatus, että voisi olla hienoa viettää joskus jouluyö yksin luonnon sisässä. Silloin vallitsee kaikkialla erityinen rauha. Oikein virallisesti Suomen Turun 700-vuotisen perinteen mukaan julistamana ja ihan oikeasti jopa nykyään ikuinen liikenteen melukin hiipuu nimenomaan jouluyönä likimain pois. Ihmismielikin parhaimmillaan rauhoittuu.

Ajatuksen päähän tullessa siinä tuntui kuitenkin olevan mukana aika paha valuvika. Joulun tärkein sisältö on sen viettäminen yhdessä lähimpien ihmisten kanssa, eikä sitä hienoutta kyllä viitsisi uhrata edes minkään luontokokemuksen alttarille. Mutta kauhean montaa minuuttia ei mennyt edes kantahämehitaan eräinsinöörin mielessä, ennen sen keksimistä, ettei yhtään mitään ristiriitaakaan tarvitse olemassa olla! Ensin vietetään yhteinen jouluaatto, tällä kertaa vaimon ja vanhan isäpapan kesken. Sitten kun kaikki vetäytyvät yöpuulle, minä vaan säntään metsään.

Yksi viihtyisä kuva lämpöisen ja kuivan pivileirin sisältä. Huomaa olennainen pussukka.

Tuumasta toimeen on lyhyt matka

Retki 24.12.2020.

Niin tapahtui heidän siellä jouluaattoa viettäessään, että maatamenon aika tuli. Joskus vähän ennen puolta yötä. Daavid kun oli pitkän aattoillan aikana jo pakannut vähäiset yhden yön retkeilytarpeensa rinkkaan kellarissa, hän sitten sujahti ovesta ulos melkein saman tien.

Etelärannikon jouluyön säätila oli silloin suorastaan aika hieno. Sumut ja tihkusateet olivat hälvenneet, taivaalla oli korkeintaan yhtä paljon ohuita pilviä kuin tähtitaivastakin, ja puolikuu valaisi maisemia. Minä suuntasin askeleeni kohti yhtä aika lähellä sijaitsevaa hienoa kalliota. Koska niitä täällä piisaa, eikä varmasti mikään muu ole lähempänä minun sielunmaisemaani kuin männikköiset kalliot! Polkuja pitkin kun kävelin, en edes otsavaloa tarvinnut. Vanha ystäväni kuu-ukko hoiti valaisupuolen minulle taas kerran, silmä puolitangossakin.

Pivileiriin olin menossa, joten hyvän leiripaikan etsiminen ei vaikeaa ollut. Katsoa tarvitsee ainoastaan joku sopiva paikka, missä näyttää olevan sen verran tasaista, kuin yksi ihmisen ruho tarvitsee. Eikä se edes mitään tasaista tarvitse, vaan ainakin minulle kaikkein parhaat makuupaikat ovat sellaisia, missä peffan kohta on vähän matalammalla, jalkopää sitä vähän ylempänä ja ylempi keho lievässä ylärinteessä. Semmoisia paikkoja löytyy Suomen maastoista vähintään useita satoja joka ainoalta hehtaarilta. Se toki kannattaa myös katsoa, ettei mihinkään märkään paikkaan yöpesäänsä tee. Ja tällä kertaa valitsin paikan myös niin, ettei joku mahdollinen yöpissireissullaan oleva koira välttämättä päätyisi minua haistamaan. Koska usein näin aivan maassa yöpyvänä en erityisemmin tykkää irrallaan juoksentelevista koirista, mikä näyttää olevan aivan maan tapa nykyään kaikkialla.

Maisema, jota leiriläinen katseli heti puolenyön jälkeen. Kuu on oikeasti vain kasvava puolikas.

Pivileirin speksi a’la Kari

Leirin teko otti sitten näillä rensseleillä ehkä 5–8 minuuttia, en mitannut. Pivipussi maahan sopivaan paikkaan ja sivuvetska auki. Makuualustan pumppaus täyteen, mikä ottaakin noin 70% koko leirinteon ajasta. Sitten vaan alusta ja makuupussi sisään, samoin kuin pieni rihkamapussukka. Reppu tai rinkka maahan pään vierelle ja sadehuppu sen päälle jos tarpeen. Sekä kengät tai saappaan suut suojaan pivipussin jalkopään alle.

Avattakoon tuon ”rihkamapussinkin” salaisuudet tähän vielä: Sinne kaikki semmoiset pikkuhilut, joita ajattelee ehkä illan ja yön aikana tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten minun tapauksessani otsavalo, kännykkä, vara-akku, silmälasit, vesipullo, suklaapatukka. Jollet säilytä kaikkia jossain suljettavassa paketissa, kaikki leviää jonnekin sinne pivipussin sisään niin, ettet mitään enää ainakaan yöllä sieltä löydä.

Siinä se leiri melkein valmiina jo. Rinkka ja sauvat ja muut vaan pääpuoleen enää.

Nautinnon huippu

Sitten oli jäljellä enää se, mitä varten olin tämän ihme pikaretken tullut tekemään. Makaaminen siellä hienon luonnon sylissä, yksinään, jouluyön likimain täydellisessä rauhassa! Likimääräisyyskin tulee vain siitä, että joskus harvakseen jonkun auton ajoäänet kantautuivat korviini jostain kaukaa. Hyvin hiljaisina silloinkin. Kuu-ukko vinkkaili minulle sitä puoliavointa silmäänsä aina välillä pilvien takaa, ja tähtiäkin näkyi taivaalla siitä huolimatta aikalailla. Tähtikuvioita en tahtonut pystyä tunnistamaan, koska vain erinäisiä läikkiä taivaasta pääsi mäntyjen oksien lomasta näkemään. Mutta onneksi tuttu Subaru (Seulaset) sentään auttoi noita näkymiä jäsentämään.

Täydellisen ihanaa! Minun hienoin joulurauhan kokemukseni koskaan. Muttei siitä onnesta kovin kauaa nauttimaan päässyt. Koska sellaisessa olotilassa, lämpimässä ja vähintään yhtä mukavalla patjalla kuin hienoimmat Hästensit, Tempurit ja moottorisängyt yhdistettynä, sitä ei ihminen kerta kaikkiaan pitkään hereillä pysy.

Myöhemmin yöllä, kuun jo laskettua, siellä oli vain tähtitaivas ja minä. Enemmin näkyi, kuin kännykkä sai tallennettua.

Projektin lyhyt jälkihoito

Aamulla leiri pakettiin ja kävely kotiin, ennen kuin muut olivat heränneet. Eipä jäänyt tämä(kään) tempaisu harmittamaan!!!

Koko pivileirin komeus näkösällä heti aamupissinousun jälkeen.

Kari

Juttu on julkaistu alun perin Lähierä-blogissa. Kyseisestä blogista löydät runsaasti lisää asiaa pivi- eli bivipusseista ja niiden käytöstä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.