Joulukalenteri, luukku 4: Pyhäjoen polun lumoa ennen sen talviunta Pallaskeron helmalla

– Ei ole tuoreita jälkiä lumessa. Vanhat koiran jäljet, ja ihmisen. Tänään ei ole kukaan käynyt.

Luimme luontopolun meille välittämää viestiä Pyhäjoen rannalla Pallastunturilla. Kosken kohina täytti äänimaailman valtavien vanhojen kuusien hallitsemassa metsässä. Reitti ja joki näyttivät melkein kuin kaksosilta: toinen musta, toinen valkoinen, mutta kuitenkin jotenkin niissä oli paljon samaa. Molemmat hävisivät lopulta omiin suuntiinsa metsän uumeniin, me seurasimme reittiä.

Maassa oli ohuelti lunta, niin ohuelti, että kulkeminen oli vielä helppoa. Pian tämä luontopolku kuitenkin käy talviunille, sillä hankien vallatessa ei reitti enää avaa salojaan ennen kesää. Mutta nyt sillä voi hetken vielä kulkea.

Leveä reitti kapeni kuusimetsän sylissä pieneksi poluksi. Lumen osittain kätkemät reittimerkit ja vanha muisti johdattivat meitä eteenpäin.

Tämä on kyllä hirvi.

Valtavat ja tuoreet jäljet johtivat polun poikki. Pysähdyimme katselemaan ympärillemme, olisiko jälkien jättäjä vielä jossain maisemissa. On ihmeellistä kuinka niinkin suuri eläin kuin hirvi voi kätkeytyä metsään ollessaan paikoillaan. Emme nähneet ketään. Mutta yksi rasahdus kuului.

Myös lukemattomat myyrät olivat juosseet polkua ristiin rastiin. Välistä eteen sattui jäljistä päätellen oikeita jyrsijöiden valtateitä. Jäljet päättyivät olemattoman pieniin reikiin, joista oli sujahdettu sisälle hangen suojiin.

Olipa riekkokin hangella astellut.

Kuusimetsä muuttui hetkeksi aikaa mäntymetsäksi, ja polulle ilmestyivät ketun jäljet. Helminauha eteni eheänä ja määrätietoisena, repolainen oli kulkenut luontopolkua hyvän matkaa. Alamäessä jäljet muuttuivat hetkeksi, aivan kuin kettu olisi ottanut siinä lepposia juoksuaskeleita. Minua hymyilytti ajatus ketusta, joka ottaa ohikiitävän hetken ajaksi ilon irti alamäestä muutoin rauhallisella kävelyllään.

Rinnepuro solisi vielä. Porot olivat aterioineet sen rannalla, heinää ja sammalta oli kaiveltu esiin tarmokkaasti, ja papanoita jätetty tilalle. Puron rannalla vaikuttaa metsällä olevan mukava salainen elämä. Ehkä purossa on hieman jotain taikaakin – me tapasimme sen äärellä tuttuja Lapin toiselta puolelta.

Vesi tuntuu aina olevan matkalla jonnekin silloin, kun pakkanen ei pidättele sitä. Niin tämäkin puro. Alempana rinteessä se yhtyi Pyhäjokeen, jonka tapasimme metsäisen polkuosuuden jälkeen uudestaan. Sillan alla Pyhäjoki kumisi massiivisena mustien kivipahtojen ja hienojen jääveistosten kehystämänä koskena.

Hämärä alkoi hiipiä. Kiipesimme ystävien rakentamia kiviportaita pitkin rinnettä ylös ja pidimme pienen horisonttiintuijottelutauon puupenkkien äärellä. Kaivoimme repuista kylmettyneet, sitkeät sämpylät ja nällytimme ne kitusiimme katsellessamme pilven valuvan alas vastapäisen tunturin rinnettä. Koko taivas oli yhtä harmaata pilvipeittoa, ja tunnelma metsässä oli salaperäinen.

Kuukkelit eivät löytäneet meitä. Metsä oli tyystin hiljaa.

Suolla katselimme ja kuvasimme ohutta, kuollutta mäntyä, joka oli kauttaaltaan pukeutunut tuuheaan valko–musta–harmaaseen naava-, jäkälä-, lumi- ja jääturkkiin.

Ennen kahta alkoi metsä kääriytyä iltaan. Kuljmme niityn, pilveen piiloutuneen Lommoltunturin sekä myyräntutkimusmetsien ohi sillalle, ja retki oli päättynyt siihen mistä se alkoikin, Pyhäjoen rantaan.

Jotain oli kuitenkin vielä odottamassa.

Maailman syvimpiä hiljaisuuksia on se hetki, kun talvisen retken päätteeksi vetäydytään kotaan tulistelemaan samalla, kun hämärä laskeutuu ulkona. Kun tuli on juuri saatu syttymään, pienet liekit aterioivat kuivaa puuta kauniisti lepattaen ja savukiehkuroita ilmoille puskien, ja retkeilijät tuijottavat sitä tyhjällä katseella hiljaa, pakkasen yhä punoittaessa poskilla, ulkoilman raikkauden tuntuessa hyvänä olona koko kehossa ja aivojen tyhjentyessä kaikista ajatuksista. Odotellaan, että tuli kasvaa isommaksi, rauhoitutaan, otetaan pieni hetki omaa aikaa ulkoilun ja ruokailun välissä. Hiljaisuus on luonteva ja täydellinen, ei ole tarvetta puhua; se hetki on jotenkin hyvin suomalainen. Tulen lämmin rätinä tekee juuri sen hetken hiljaisuudesta vain entistä täydellisempää.

Tässä jutussa retkeillään Pyhäjoen luontopolulla Muoniossa, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Reitin pituus on 3,5 kilometriä. Lue esittely kesäisestä Pyhäjoenpolusta täältä. Polun varrella ei ole kotaa tai muuta tulipaikkaa, sellaisia löytyy läheltä mm. Pallasjärven rannoilta sekä Pallastunturilta.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.