Joulukalenteri, luukku 3: Lulu-koiran luontoretket

Voi, tätä koiran elämää! Tässä tassuttelen elämäni ensimmäistä koiramaista nettijuttua emäntäni kanssa tekemistä retkistä. Omista karkuretkistä ei onneksi tarvinnut haukkua, sillä kyllä koirallakin pitää olla jotain yksityisyyttä.

Kaikki alkaa siitä, kun emäntäni juoksee edestakaisin talossa ja laittaa tavaroita kassiin. Yritän siinä haistella, pääsenkö mukaan. Emäntäni monesti pakkaa tavarani ensimmäisenä, ja silloin olen varma retkelle lähdöstäni. Olenpa joskus yrittänyt varmistaa retkeni kömpimällä itse laukkuun, mutta aina emäntä on huomannut piiloutumiseni ennen lähtöä.

Eikö jo lähdetä? Käyn monta kertaa tuijottamassa, että täällä ollaan oltu valmiita jo kauan. Emäntäni pitäisi ottaa minusta mallia, ettei sitä tavaraa tarvitse niin paljon olla. Makkaraa ei toki sovi unohtaa. Vihdoin ja viimein pääsen autoon ja jännitystärinäni alkaa – mitä uusia hajuja, ääniä ja makuja saankaan aistia kohta.

Kaikkea sitä koirienkin pitää oppia.

Ilon ja onnen päivä koittaa, kun pääsen nuuskimaan luontoon. On kyllä aikamoinen kiire ehtiä kaikkien hajujen jäljille. Välillä vähän harmittaa olla hihnassa emännän taluttamana, kun olisi ihana lähteä juoksemaan sellaisten isojen, hyväntuoksuisten eläinten perään. Onneksi ne eläimet ovat kakkineet vähän joka puolelle, joten emännän silmän välttäessä käyn vähän pyörimässä uusia hajuvesiä itseeni. Tästä emäntä ei kyllä selvästikään tykkää. Hän laittaa retken jälkeen minut suihkuun ja levittää turkkiini jotain pahanhajuista ainetta.

Nuotiopaikat ovat lempipaikkojani. Kun emäntäni sytyttää nuotion, voin olla varma, että retken kohokohta eli makkara sujahtaa suuhuni jossain vaiheessa. Varmistan ruokatarjoilut viihtymällä nuotion lähellä. Nuotiolla näkee myös monesti uusia, mielenkiintoisia ihmisiä, jotka suurin osa haluavat silittää minua tai jopa antaa herkkupalaa. En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät välitä minusta, sillä minä rakastan kaikkia. Yksi emäntäni kavereista onkin antanut minulle uuden nimen: lihaksi muuttunut riemu.

Nuotiopaikat ovat parasta retkessä. Kahta en retkilläni vaihda: makkara ja ihmiset. Kuva: Heidi Tammero
Rakastan merituulen haistelua.
Luulin, että lumikengät helpottavat kävelyä lumessa.

Välillä on raskasta, kun emäntä ei ymmärrä, että minun olisi aika päästä nukkumaan. Joudun nukkumaan emännän sylissä tai kaivaa itselleni unikuopan nuotiopaikalla. Teltassa emäntä kömpii omaan makuupussiinsa ja ottaa kylminä öinä minut hänen ja päällymakuupussin väliin. Hän sujauttaa vielä makuupussiini lämpimän vesipullon. Sen olen kyllä oppinut, että sieltä ei sitten kannata liikahtaa koko yönä, sillä muuten tulee tosi kylmä.

Retken jälkeen on mukava päästä takaisin omaan pehmeään ja lämpimään sänkyyn. Mutta heti kun uusi seikkailuretki koittaa, olen valmiina lähtöön. Joko mennään? Wuh!

Emännän jalkojen päällä on hyvä nukkua, kunhan vain muistaa pysyä koko yön makuupussin sisässä.
Retken jälkeen tärkeintä on rento lepo.

Lulu-koiran emäntä on Turun seudulla asuva luonto- ja eräopas, jolle luonto on tärkeä lepopaikka. Huolet ja murheet unohtuvat, kun pääsee koiran kanssa ulos metsään. Instagram/Facebook/Blogspot: Luontoninnun rinkassa

2 replies
  1. Annukka
    Annukka says:

    Hieno eläväinen teksti. Itselläni oli kissa nimeltä Lulu. Hän menehtyi äkillisesti ja ikävä on välillä valtaisa. Upeita koiranpäiviä ja retkiä Teidän Lululle.

    Vastaa
    • Niina Heikkilä
      Niina Heikkilä says:

      Kiitos paljon palautteesta. Kyllä tämä tassuttelu oli mukavaa, kun vihdoin ja viimein pääsin kirjoittamaan omia juttujani blogiini. Oi, kun surullinen uutinen – hännän heilutukseni kaimakissalleni. Uusia koiramaisia retkiä odotellen. t. Lulu-koira

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.