Hetki sinivalkoisella koskella

Kosken kohina kiiri vitivalkoisen metsän läpi vitivalkoiselle hiekkatielle. Maisema oli autio niin kauas kuin saatoin tietää ja vain kauriiden jäljet todistivat, että en ollut ensimmäinen kulkija täällä lumentulon jälkeen. Höristin korvia, tunnustelin pakkasta poskillani ja suljin silmät. Niin suuresti tunne helli mieltä. Senhetkisen maailmani ainoa ääni kertoi, että vesi oli voimissaan.

Etelä-Suomen taivas, joka viikkojen ajan oli muistuttanut harmaata maanlaajuista villapeittoa, oli nyt päättänyt ripotella paksun lumipeitteen maiden ja mantujen ylle. Korkeat kuusikot olivat muuttuneet postikorttimaisiksi talven ihmemaiksi tuuheine valkoisine takkeineen. Lumi oli tuonut monien kaipaamaa valoa maisemaan ja pyöristänyt monta kulmaa ja karheutta pehmeiksi, silmiä helliviksi muodoiksi.

Etelä-Suomen kumpuilevien maisemien kätköistä löytyy usein vettä, vaikkei sitä välttämättä uskoisi ilman tarkempaa perehtymistä. Kumpujen kainaloissa, yleensä jonkinlaisen metsikön kätköissä, solisee herkästi vesi talvellakin. Tällaisia kohteita on monen lähiluonnossa, mutta koska ne jäävät piiloon maan muotojen ja metsien oksistojen suojiin, pitää niiden luokse lähteä asiakseen kulkemaan. Kun kartalla valkoisten helmien nauha koristaa sinistä raitaa, on lupaus varsin selvä. Mutta pienempiäkin puroja ja solisevia uomia löytyy niitä etsivälle.

Tämä on kuvaelmani eräästä tuollaisesta paikasta. Paikasta, jolle vastaava hyvällä todennäköisyydellä löytyy jostain sinunkin seudultasi.

Syksyllä tutuksi tullut reitti oli kätkenyt oksansa, monttunsa ja kivensä hangen alle. Asettelin askeleita varoen, koska tiesin, että maassa on kiviä ja reikiä lumen vaivihkaa kätkeminä. Lehtipuiden varret muodostivat lumipeitteisiä kaariholvia, joiden alta koitin kulkea hyvin varovasti. Paikan energiaa kunnioittaakseni yritin liikkua aaveen lailla niin kuin en olisikaan siellä, ja harmittelin, että askeleistani kuitenkin jäi jäljet vitihankeen.

Lepät kohosivat korkeuksiin, lähes taivaaseen sakka. Niiden tummat, pilarimaiset rungot loivat katedraalille seinät ja alin oksisto katon. Sen kaiken juurella vesi virtasi valkoisen lumimaan sylissä mustana virtana. Tuonela’s dark water, ajattelin, ja sain korvamadon.

Näky oli kaunis ja kaltaiselleni kesän lapselle lohdullinen. Sydäntalven syleilyssä kesän keitaita ei ole paljon meille, jotka niistä voimamme saamme. Mutta elävä vesi luonnon keskellä on yksi niistä, samoin kuin vaikkapa lumesta paljaaksi jäänyt pystysuora kallioseinämä ikivihreine sammalineen ja saniaisineen.

Nuuhkin ilmaa vetäen sitä syvään sisääni suun ja nenän kautta yhtä aikaa, suu raollaan, nenää hieman kohottaen, ja suljin silmäni. Ilma täytti nenän, keuhkot ja minut kokonaan ja elävöitti koko kehon. Se tuoksui pakkaselta ja raikkaudelta, lumelta ja kylmältä vedeltä sekä kosken kiviltä.

Katselin koskea ja tutkailin, mistä kaikista uomista ja kivenkoloista vesi löysi tiensä painovoiman kyydillä eteenpäin. Vanha pato hieman etäämmällä pidätteli suurinta osaa Aneriojoen vedestä ja mietin olisiko tämä niitä jokia, joihin nousisivat mereltä suuretkin kalat, jos puuston kätköihin unohdettuja patoja ei enää olisi. Pääsisiko joskus ponteva taimen palaamaan tännekin nyt, kun vanhoja patoja aiempaa uutterammin puretaan?

Ihastelin somia pitsihelmoja, joita vesi ja pakkanen olivat yhteistyössä nyplänneet kosken kiville, juuri vedenpinnan yläpuolelle. Ne näyttivät oikein sieviltä, tummat murkulat mustassa virrassa valkoinen lumihuntu päällään ja pitsit helmoissaan.

Asetin kameran jalustalle ottaakseni muutamia valokuvia. Kameraan eivät voi ikuistua talvi-ilman tuoksut tai kosken äänimaailma. Se osaa kuitenkin loihtia esiin jotakin muuta. Asettamalla kameraan muutaman sekunnin valotusajan, sain kamerani tallentamaan veden lumon omalla tavallaan. Tumma ja pisaroin pärskyvä rosoinen virta, jonka silmäni näkivät, muuttui kameran silmissä siniseksi ja samettiseksi.

Koskikara pyrähti paikalle. Siipiä kolibrin lailla päristäen se lensi ylävirtaan lähes vettä viistäen, sitten palasi takaisin ja asettui kivelle silmieni eteen. Istuskellessani rantapenkan lumihangessa se kai tunnisti minut vaarattomaksi, ja pyrähteli edestakaisin kosken yllä, välillä sukeltaen virran syövereihin, sitten pompsahtaen takaisin kivelle kaunis ruskea takki täydellisen kuivana, valkoinen rinta lumipallon lailla hohtaen ja mustat silmät hämärtyvän iltapäivän valossa tuikkien.

Olen nähnyt sen täällä ennenkin, se taitaa olla tämän kosken hyvä haltia.

Löydätkö koskikaran kuvasta?
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.