Vähän erilainen Herran huone: Sodankylän vanha kirkko karmii ihanasti selkäpiitä

“Paavon Matti oli semmoinen vosna, että meni Sodankylän vanhaan kirkkoon ja makasi siellä yön, kynnys pääkorina. Ei äijä kauhtunut, vaikka kirkon lattian alusta oli täynnä vanhojen noitien ja pappien, lappalaisten ja kaikkien luita, viidettä korttelia pitkiä, oikein ruokamiehen alakonttejakin – Moskun Olli oli niitä mitannut.”
– Samuli Paulaharju, Sompio, 1939

Astun kirkkaasta kesäpäivästä ja kylmästä viimasta sisälle puisen kirkon pimeyteen ja käsinkosketeltavaan hiljaisuuteen. Haistan pehmeän, makean tervan tuoksun ja silitän kirkon sileäksi kuluneita puupintoja, tunnustellen sormilla monisatavuotisia hirsiä. Niitä ovat monet kädet silittäneet.

Seison kirkon lattialla penkkirivien välissä, katson taakseni lattialle. Kynnys. Kynnys, jota tarinan mukaan Paavon Matti oli pitänyt pääkorina täällä maatessaan, eikä ollut kauhtunut, vaikka yöllä olivat lattian alta pääkallot puhuneet ja kolisseet.

Siinä se kynnys nyt oli.

Herran huoneelta Sodankylän vanha kirkko se ei minusta tunnu. Ennemmin se tuntuu aikamatkalta vuosisatojen taakse, aikoihin, jotka näin nykypäivänä ajateltuna tuntuvat aika synkiltä, mutta lähes luvattoman kiinnostavilta. Samuli Paulaharjun Sompiota luettuani on tuo aika värittynyt mielessäni eeppiseksi. Oli väkeviä noitia, kirottuja eli kortoissa olevia ihmisiä ja korpelaiset tekivät mitä ihmeellisimpiä taikoja saadakseen onnea itselleen – tai kirouksen naapurin niskaan. Riettaan kanssa oli liitoissa yksi jos toinen, muun muassa Kettu-Jaako, jonka rautoihin revot juoksentelivat päätä pahkaa, vaikka tämä olisi heittänyt raudat vain navetan taakse tunkiolle.

Väkevä Akmeeli, noita, oli tunnettu vanhassa Sodankylässä. Akmeeli osasi kertoa vaikka mitä, vaikka oppineet hänen puheitaan pirun puheiksi nimittivät. Hänet on haudattu kirkosta pohjoiseen, Sompiojärven rannalle. Niin suuri oli Akmeeli, että yhä tänä päivänä Maanmittauslaitoksen kartalle on sanoin merkitty: Akmeelin hauta.

Siinä minä seisoin keskellä kirkkoa miettimässä vanhoja suurnoitia ja Sompiossa kuvailtuja hurjia tarinoita menneestä Sodankylästä. Tarnoita siitä, kuinka piru ja pimeinä pidetyt voimat ovat olleet vahva osa ihmisten arkea Lapin erämaissa.

“Samassa tulpuspäässä, vastapäätä vanhimusta, joka oli pyytömiesten päämies, oli toisella puolen honkaa loidolla itse piru, Sompion korpiin eksynyt koko maailman päämies. Äijä makasi siinä selkäpaisteella taikka istui ja lämmitteli karvaista ruhoansa. Hänen, kurjan maailman kulkurin, kun ei kaikiste ollut keinoa, mihin mennä, täytyi asettua edes erämiesten korpinuotiolle.”
-Sompio

Niiden erämaiden keskelle rakennettiin 1600-luvulla tämä kirkko, joka kutkuttavan synkästi muistuttaa menneistä ajoista muutoin jo modernisoituneen Sodankylän kirkonkylällä. Täällä on varmasti moni käynyt kristityltä Jumalalta apua pyytämässä, mutta samaan aikaan on salaa kotopuolessa vielä uhrannut seidoille ja tehnyt taikoja – ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka vanhat konstit ovat sittenkin tehokkaampia. Olisihan se ollut hölmöä alkaa sokeasti luottaa vieraaseen tuontiuskontoon, vaikka sen ilosanomaa väkivalloin Lappiin levitettiinkin.

Huomasin kiinnittäväni kirkossa huomiota erikoisiin asioihin, aivan kuin olisin etsinyt merkkejä siitä, mitä Matti täällä tarinan mukaan koki. En ihaillut alttaritaulua, en lukenut listaa vanhoista papeista enkä huokaillen fiilistellyt kaunista alttaria, jonka takaa päivä paistoi pienestä ikkunasta.

Tuijottelin seinän hirsiä, lattian lankkuja ja kattoa. Mietin, keitä lattian alla on, ketkä ovat Paavon Matille yöllä kolistelleet.

Ja ruumiitahan siellä on, ei se ole salaisuus. Se paljastuu jo kirkon esitteestä.

Sompiossa kerrottu tarina Paavon Matin yöstä jatkuu:

“Pääkallot ja konttiluut kolisivat koko yön ja koputtivat lattiaa, kuului vielä puheen polinaa, kun köyryt ja manalaiset pimeässä nahisivat. Suomea ja lappia ne puhuivat, jotakin kristityn veren haisemisesta. Mutta Matti ei pelännyt, makasi vain hiljaa lattialla, ja kirkonkynnys oli pääkorina.”

Siinä missä lattialankkujen alla oli tällä hetkellä hiljaista, alkoi katosta kuulua rapinaa.

Jokin rapisti mennä pitkin kattoa, näyttäytymättä kuitenkaan silmälle sen enempää kirkossa sisällä kuin sen ulkopuolellakaan. Rapina kulki halki katon, pysähtyi, rapisti uudelleen ja jatkoi kahisten matkaansa vain palatakseen taas hetken päästä. Otus oli levoton ja liikkeessä, vaan pahaa aikovalta se ei kuulostanut, ennemminkin sillä oli jotain tärkeää tekeillä.

Minkä maailman henki lienee ollut ja mitä lie toimittanut.

Sodankylän vanhassa kirkossa ei ole krumeluureja koukeroita ja maalikoristeita, ei kullattuja pintoja, ei oikeastaan mitään sellaista, mitä kirkoissa on tapana olla. Rakennus tuntuu portilta vanhaan maailmaan ja herättää väkevää kunnioitusta ja tunnetta siitä, että täällä on syytä olla hiljaa ihan jo omankin etunsa nimissä.

Tuntuu erikoiselta astella tilaan kun tietää, että lattian alle on haudattu väkeä.

Sodankylän vanha kirkko on auki kesäpäivisin. Kuulemma se on myös suosittu vihkikirkko. Kirkkoon ei ole sisäänpääsymaksua, mutta sen historiaa esittelevä esite maksaa euron. Jätän tässä kertomatta esitteen kiinnostavia tietoja rakennuksen menneisyydestä, jotta moni innostuisi tuon esitteen ostamaan vanhan kirkon tueksi.

Rakennus kartalla. Sijainti: N=7477657.229, E=482720.541 (ETRS-TM35FIN)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.