Illan sinisiä hetkiä ja muistoja piskuiselta Porin Kallon saarelta

Tummanpuhuvat pilvet ovat käpertyneet kerälle läntiselle taivaalle ja näyttää aivan siltä, kuin ukkonen olisi lähestymässä rannikkoa. Vaikka teoriassa lumipyrysalamointi onkin mahdollista, taitaa synkkä taivaanranta ennustaa tälläkin kertaa pelkkää lumi- tai räntäsadetta. Yksi asia on kuitenkin varmaa: oli sää tai vuodenaika mikä tahansa, työviikon nollaus onnistuu takuulla merimaiseman äärellä. Tällä kertaa autoni suuntaa kohti Kallon saarta, pientä luontohelmeä, joka sijaitsee Selkämerellä, Mäntyluodon sataman kyljessä Porin edustalla.

Kohde kartalla

Ohitettuani Mäntyluodon perinteikkään hotellirakennuksen, Unskilan entisaikojen merimieskapakan ja Uniluodon puutaloidyllin, jatkan pengertietä pitkin Mäntykallion puolelle. Kohde on yksi harvoista maamme majakkasaarista, jonne on mahdollista ajaa autolla. Kapea, karun mäntymetsikön reunustama Kallontie johtaa saaren päähän eikä aikaakaan, kun olen jo perillä. Tyhjyyttään ammottavasta parkkipaikasta päätellen olen toistaiseksi saaren kärkiosan ainoa vierailija.

Hapekas ja kylmä meri-ilma puhaltaa kasvoilleni astuessani ulos autosta. Aivan parkkipaikan kupeessa seisoo 120-vuotias, Gustaf Nyströmin suunnitelmien pohjalta rakennettu, punainen majakkarakennus ja matalampi, puinen majakanvartijan asunto. Tämän Selkämeren pienen luotsipaikan historia ulottuu 1800-luvulle: historiakirjojen mukaan Kallon ensimmäisen loistokojun valot syttyivät syksyllä 1885 ohjaamaan redillä odottavia purjelaivoja ja varoittamaan merenkulkijoita karikoista, joita taatusti riitti tuolloin ja riittää edelleen kivikkoisella Selkämeren rannikolla. Nykyään tämä piskuinen saari tarjoaa paitsi luonnon rauhaa myös upeita maisemia. Sen laajat, sileät kalliot levittäytyvät etelä- ja länsirannalle, ja pienuudestaan huolimatta kivikkoisella alueella riittää ihmeteltävää jokaiselle seikkailunhaluisille. Paikallisten keskuudessa Kallo on suosittu illanvietto- ja päiväretkikohde. Esimerkiksi Yyteristä tänne kertyy matkaa vain muutama kilometri, ja sen voi taittaa mukavasti vaikkapa polkupyörällä.

Majakan takaa pilkistää aava merimaisema, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Kauempana oikealla siintävät Tahkoluodon tuulimyllyt. Lähimpänä puolestaan näkyvät Reposaaren kivikkoiset rannat, aallonmurtaja sekä Mäntyluodon satama-alueen nosturit ja alukset. Siellä täällä sitkeäkasvuiset ja matalat tyrnipensaat kurkottelevat piikkisiä oksiaan kohti taivasta, ja käppyräiset männyt, lepät, pihlajat ja koivut huojuvat paljaina kevättalven voimallisessa ja viileässä tuulessa.

Edessä siintävää merimaisemaa halkoo siniharmaa seinämä, ja on vaikeaa erottaa, mistä alkaa vedenpinta, mistä puolestaan jylhät ja paksut pilvimassat. Majakan edustan rantakalliot peittyvät liukkaan jään ja lumikerroksen alle, ja pystyssä pysyäkseen askeleensa saa valita todella tarkkaan. Harmittelen kenkiäni, joiden pohjasta ei tälläkään kertaa löydy nastoja. Uskaltaudun kuitenkin lähemmäksi uloimpia kallioita.

Meri mylvii ja kuohuu avoimena. Pauhun rauhoittavaa ääntä voisi kuunnella tuntikausia. Aallot lyövät voimalla kallioiden kylkeen, silottavat suudellen yhä uudelleen ja uudelleen niiden reunamia, ja suolaiset pärskeet lentelevät ympäriinsä. Tähyillessäni merelle ja kuvatessani veden taukoamatonta liikettä muistelen täällä vietettyjä lukuisia lämpimiä kesäpäiviä, hetkiä, jolloin auringon paahtamat kalliot kutsuivat luokseen piknikille ja ihailemaan horisontin taakse putoavaa aurinkoa. Nähtävyydeksi voisi kutsua sitäkin, kun myrskyisinä syyspäivinä kaupunkilaiset jonottavat saarelle päästäkseen hämmästelemään meriluonnon uskomatonta voimaa.

Palaan mietteistäni tähän hetkeen ja suuntaan katseeni pilviselle taivaankannelle, joka repeää vähitellen kahtia. Keskelle syntyy suuri aukko, jonka lävistämä valonpilke heijastuu tummansinisen, kuohuvan meren pinnalle. Kiivaina liikkuvat pilvet syöksyvät ylitseni ja yhtäkkiä pistävän jäiset pisarat alkavat raapia ja piiskata poskia ja paljaita sormenpäitä. Kintaat on kaivettava takin taskusta, ja valokuvaaminen saa toistaiseksi jäädä. Tuuli yltyy, ja hyinen kylmyys tulvii hetkessä takin alle. Tätä ne synkät pilvet ennustivat. Onneksi auto on lähellä. Totean itsekseni viime päivinä ja viikkoina hyvinkin selväksi käyneen totuuden: kevät ja lämpö antavat yhä odottaa itseään.

Vähitellen maaliskuisen perjantai-illan hämärä alkaa laskeutua saaren ylle. Pilvimassat asettuvat takaisin tiiviiksi ja tasaiseksi verhoksi taivaankannen eteen. Auringonlasku jää tällä kertaa näkemättä. Ehkäpä ensi kerralla? Hyvää yötä Kallo, tavataan taas!