Ei savua ilman tulta, mutta tulta ilman savua – Dakota-tulikuoppa

Ajattelin juhlistaa juhannusta hieman erilaisella tavalla, kun en suuremmin perusta kokkoilusta enkä juurikaan innostu juhannuksesta erityisenä hetkenä vuodesta muutenkaan. Olin nimittäin jo aiemmin törmännyt sellaiseen tulentekomenetelmään kuin dakota-tulikuoppa, ja nyt oli sopiva tilaisuus kokeilla sellaisen tekemistä itse.

Vielä tähän mennessä en ole löytänyt täsmällistä selitystä siihen, miksi kyseinen tuli on saanut dakota-etuliitteen, mutta heitän vaikka sellaisen arvauksen, että sillä on jotakin tekemistä Pohjois-Amerikan siouxien alkuperäiskansaan kuuluvien dakota-intiaanien ja heidän tulentekotapansa kanssa. Ainakin lähdetietojen mukaan tämä tulentekotapa on hyvin vanha, ja varmastikin useammankin alkuperäiskansan edustajien käyttämä aikoinaan.

Modernimpi käyttäjäryhmä ovat mm. merijalkaväen sotilaat, mutta olennaisia perusteluja tulikuopalle ovat sen näkymättömyys ”vihollisille” tulen palaessa, vähäinen savuntuotto, tehokas ja puhtaampi palaminen sekä helpompi sytytettävyys tuulisella säällä.

Monta kertaa meikäläistä taitavampia ja osaavampia tulentekijöitä ja parempia tulikuopan teko-ohjeita löytyy saletisti, joten älkööt sellaiset loukkaantuko, jotka homman jo osaavat unissaankin ja kädet sidottuna selän taakse ajaen samalla partaansa. Eli tällä tavalla itse tein dakota-tulikuopan:

Etsin koealueelta – eli jälleen kerran omasta perämetsästä – sopivan avoimen ja ennen kaikkea savipohjaisen maan, sillä saveen tulikuopan tekeminen on huomattavasti helpompaa kuin turve- tai hiekkapohjaiseen maahan. Sen jälkeen mittasin suurin piirtein 30-40 cm halkaisijaltaan olevan alueen, josta aloin kaivaa ensinnäkin pintaturvetta eli kunttaa pois.

 

(C) Mikko Lemmetti

Kuntta poistetaan ja siirretään sivuun.

 

Pintaturpeen palaset siirsin sivuun odottamaan, minkä jälkeen pääsin savimaahan, johon kaivoin niin ikään 30–40 cm syvän kuopan. Tässä mittavälineenä on kätevintä käyttää joko kenttälapion mittaa tai omaa kyynärvarttaan, muuta pääasia lienee, että kun tulee ilmareiän kaivamisen aika, se ei saisi olla käsitykseni mukaan yhtään kauempana kuin mihin lapion varsi (tai tuo kyynärvarren mitta) riittää.

 

(C) Mikko Lemmetti

Tässä otetaan miehestä mittaa – tavallaan.

 

Kun kuoppa on riittävän syvä ja leveä, alkaa ilmareiän kaivaminen. Ohjeissa sanotaan, että ilmareikä pitäisi kaivaa tuulen puolelle, mutta jos on tyyntä tai ei vain muuten pysty kaivamaan sellaiseen suuntaan, kaiketi mikä tahansa suunta kelpaa. Mutta joka tapauksessa ilmareikä tehdään viistosti ylhäältä kohti kuopan pohjaa.

 

© Mikko Lemmetti

 

Kenttälapiolla voi myös kaivaa kuopan suunnasta vastaan, jolloin työ hieman helpottuu. Kun sain kaivettua reiän läpi asti, työnsin vielä käteni siitä läpi ja vedin irtosavet pois. Tulen tahatonta leviämistä vastaan voi olla järkevää nostella kaivettu maa-aines kuopan ympärille, jolloin mahdolliset kipinät tai liekit eivät ainakaan suoraan pääse ottamaan ympäröivään heinikkoon tai muuhun palavaan kasvustoon.

 

© Mikko Lemmetti

Irtomaan voi toki kasata myös muualle, mutta tällä tavalla tuli on myös helppo sammuttaa nopeasti tarvittaessa.

 

Maansiirtotöiden jälkeen olikin aika laittaa kuoppaan tulipuut ja sytykkeet niiden päälle. Tarkoituksenahan olisi, että päältä sytytettynä tuli palaisi ylhäältä alaspäin ja saisi ilmareiästä paloilmaa niin, että savua ei juurikaan pääse syntymään. Kuopassa palaessaan tuli ei myöskään siis näy pitkälle, joten on ihan ymmärrettävää, että alkuperäiskansat tai sotilaat suosivat tällaista tulentekotapaa.

 

© Mikko Lemmetti

Tulen alettua palaa hyvin nostinkin nokipannun oksannokkaan malliksi, että kyllähän se hyvin toimii tällainenkin viritys.

 

Kun oli aika lopettaa tulistelu, vain yksinkertaisesti mätin maat takaisin kuoppaan ja siirtelin turpeet päälle. Myös ilmareikä piti ilman muuta muistaa tukkia. Käytännössähän olisi siis tarkoitus, että tulesta ei jää sen polttamisen jälkeenkään minkäänlaisia jälkiä maastoon.

Tosin aivan optimaalisesti en saanut paikkaa naamioitua alkuperäiseen asuun, mutta jos metsässä jaksaa kantaa mukanaan jotakin, jonka päälle savet ja turpeet voi mättää ja josta ne voi takaisinkin siirtää, silloin naamiointi toimii paremmin, kun maa-ainesta ei jää heinikon sekaan. Mutta kun nyt ei oltu vihollisen keskellä eikä muutenkaan ollut tarpeen piilotella tekemisiään, en pitänyt tätä kosmeettista seikkaa mitenkään erityisen tärkeänä.

 

© Mikko Lemmetti

Joka toiselle kuoppaa kaivaa…joutuu sen todennäköisesti myös täyttämään.

 

Eli siinäpä sitten pääpiirteissään oli tämä dakota-tulikuoppa ja sen teko- sekä toimintaperiaate. Vaikka kuoppa kaivettaisiinkin maan sisään, kyse on silti avotulesta, jolloin on huomioitava mahdollinen metsäpalovaroitus sekä se, että tulentekoon olisi oltava maanomistajan suostumus tai viime kädessä pakottava tarve. Mutta nämähän seikat jokainen retkeilijä osaa jo ottaa huomioon ilman sanomattakin.

Teksti ja kuvat © Mikko Lemmetti

 

1 reply
  1. kaju
    kaju says:

    Lisähyötynä tuossa kuopassahan toimii varmaankin se, että jos haluaa tulet samaiseen kuopaan esim. heti seuraavana aamuna niin pettää maalla tulen kevyesti niin kytevät kekäleet ovat aamulla valmiina kun vähän tonkaisee. Varmaan oli ainakin toivottavaa ennen vanhaan kun tulitikkuja ei oltu keksitty. Tämä vain ihan ajatksena ja pitäisi varmaankin testata onko näin myös oikeasti?

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.