Kolmen valtakunnan hiihtovaellus – ”Ahkiossa painavatkin tavarat kulkevat kevyesti”

Otsikkoon lisäämäni väite ei siis tällä kolmen valtakunnan (Suomi-Ruotsi-Norja) hiistovaelluksella pätenyt laisinkaan, sillä kyllä ne tavarat siellä ahkiossa vain painoivat kuin kivireki konsanaan jyrkässä ylämäessä. Lisäksi sää vaihteli kylmästä avotunturiviimasta paahtavaan auringonpaisteeseen, ja niinpä korkeuskäyrien lisäksi myös lämpötilan vaihtelu vaikutti matkan kulkuun.

• Kolmen valtakunnan rajapyykki kartalla

Lähtiessämme kohti Kilpisjärveä vaellusporukkamme kanssa, oli koko 6 päivän vaelluksen ajaksi luvattu lähinnä pilvistä ja lumisateista säätä. Saimme kuitenkin taas muistutuksen avotuntunturien sään oikukkuudesta; joka päivä aurinko paahtoi myös lähes pilvettömällä taivaalla, välillä taas värjöteltiin teltoissa melkein 25 m/s kovassa tuulessa. Tuntureille kannattaakin lähteä varustautuneena vähän kaikkeen, koska loppupeleissä siellä voi olla ihan mitä vain säätä, ja muutaman päivän vanha sääennuste on jo vanhaa tietoa. Niinpä retkikunnallamme oli jokaisella osallistujalla mukana myös oma InReach-hätälähetin, johon on mahdollista tilata satelliitin kautta myös tarkkoja sääennusteita.

Matka alkaa Kilpisjärveltä Kuohkimajärven tuvalle

Saavuimme työaikataulujemme vuoksi Kilpisjärvelle kahdessa erässä, minä ja toinen retkitoverini saavuimme jo päivää aikaisemmin juna–bussi-yhteydellä ja toiset myöhemmin jäljessämme autolla. Lähtöä edeltävän yön olimme retkitoverini kanssa viettäneet mukavasti Kilpisjärven retkeilykeskuksen mökissä ja saaneet näin ollen järjestellä tavaramme ahkioihin rauhassa valmiiksi. Aamu valkeni pienessä pakkasessa, mikä oli varsin hyvä asia, sillä edellisenä päivänä Kilpisjärvelläkin oli kahlattu loskaista tietä pitkin mökkiin.

Hiihtäessämme Kilpisjärveltä kohti Kuohkimajärven tupaa, ilma olikin vasten kaikkia ennusteita kirkas ja aurinkoinen. Suksi luisti ladulla varsin mallikkaasti tasaisessa maastossa. Kaukana taivaanrannassa siinsi kuitenkin mahtavia tuntureita, jotka tuntuivat väreilevän auringonvalossa lunta vasten. Enpä tuolloin arvannut, että alle vuorokauden päästä suurinpiirtein pakahtuisin vääntäessäni itseäni ja kamppeitani ylös kilometrejä pitkää, jyrkkää rinnettä auringon paahtaessa armottomasti niskaan.

Ensimmäiseksi illaksi leiriydyimme Kuohkimajärven tuvan pihaan, sillä osa matkakumppaneistamme hiihti perässämme tavataksemme meidät myöhemmin kyseisessä paikassa. Olin katsellut säätiedotteita InReachistani, ja illaksi olikin luvattu oikein myrskytuulilukemia. Tiesin kuitenkin, että jokaisella retkikuntamme jäsenellä oli kunnollinen, tunturisään kestävä teltta. Kuohkimajärven tuvan vierestä saimme kahdelta matkalaiselta myös valmiiksi tampatun, jokseenkin jäisen telttapaikan, johon aloimme pystyttää telttojamme ennen myrskytuulen nousemista.

Teltat pystytettyämme totesimme toverini kanssa, että meillä on vielä runsaasti valoista aikaa käytettävissämme ennen loppuretkueemme saapumista. Niinpä päätimme hiihtää ilman ahkioita päiväretkelle Kuohkimajärveltä Norjan puolelle Golddahyttan tuvalle. Ohittaisimme hiihtäessämme myös ensimmäistä kertaa kolmen valtakunnan rajapyykin, jossa kohtaavat toisensa siis Suomi, Ruotsi ja Norja.

Päivä oli edelleen täysin pilvetön ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Hiihtäminen ilman takana nykivää ahkiota tuntui suorastaan höyhenenkevyeltä. Migreeniin taipuvaisena ihmisenä kuitenkin kiittelin mielessäni, että olin ottanut useammatkin aurinkolasit mukaan. Hankien hohde suorastaan tulvi verkkokalvoille ilman aurinkolasien suomaa varjoa. Pysähdyimme myös monta kertaa kuvaamaan kaukana siintäviä vuoria, ja tässä vaiheessa vielä naureskelimme, että ”huomennahan mekin sitten kavutaan noita yli ja lasketaan alas”.

Norjalaiset luksuserämaatuvat

Itselläni ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta norjalaisten tupasysteemistä, vaikkakin olin kuullut, että ne ovat todella hyvin varusteltuja. Yllätyin kyllä silti suuresti, kun käänsimme avainta tuvan ovessa ja sisältä eteemme avautui näkymä, joka oli kuin suomalaisessa hyvätasoisessa kesämökissä. Kerrossängyissä oli puhtaat lakanat (myöhemmin meille selvisikin, miten tämä homma toimi), kaapeissa kiiltelivät puhtaat posliiniastiat ja viinilasit, sekä keskellä tupaa olivat pöytä, sohva ja Jotunin jykevä kamina.

Kiertelin pää pyörälläni tuvan huoneita ja huomasin pöydälle asetellun, kauniin pesuvadin, jonka vieressä lepäsi lautasella keltainen saippua. Mietin, mahtaisiko tälläinen systeemi toimia Suomessa laisinkaan? Norjassa suhteellisen pienellä vaivalla liityttyä paikalliseen ulkoulujärjestöön ja lunastamalla edellä mainitun avaimen, pääsi suhteellisen pienellä käyttömaksulla nauttimaan todellisesta erämaaluksuksesta.

Juotuamme kaikessa rauhassa lämpimät juomat tuvan pöydän äärellä, päätimme pikkuhiljaa lähteä hiihtelemään takaisin päin, kohti Kuohkimajärven leiripaikkaamme. Noudimme mukaamme juoksevaa vettä tuvan pihassa olevasta ”kaivosta”, joka oli rakennettu tunturipuron päälle.

Potkaistessamme ensimmäiset suksenvedot hangella, hiihto oli taas helppoa ja sujuvaa ja saatoimme vain keskittyä nauttimaan aurinkoisesta ilmasta. Kolmen valtakunnan rajapyykin ohitettuamme tupa siinsikin jo mäen takana ja kurvasimme takaisin telttaleirimme pihaan. Illaksi oli InReachin säätiedotteen mukaan luvattu oikein navakkaa tuulta, suorastaan myrskylukemissa. Sitä oli vaikea uskoa katsellessa auringon helottamista täysin pilvettömältä taivaalta.

Kun aurinkoinen keli muuttuu hirmumyrskyksi

Tunturiolosuhteissa se, mikä on vakio, on kuitenkin nopea muutos. Tämä pätee erityisesti sään suhteen. Illalla istuin Kuohkimajärven autiotuvassa turisemassa muiden retkeilijöiden kanssa, kun tuvan ovesta puski sisälle useampikin lumesta huurussa oleva retkue; eräänkin mukaan oli tuullut niin lujaa avotunturissa, että ahkio oli hyppinyt perässä ilmaan kuin rusakko konsanaan.

Tässä kohtaa silmäilin jo hieman huolestuneena ulos, sillä sään kanssa olen oppinut olemaan pelleilemättä. Päätinkin vetäytyä telttaani katsomaan kartasta reittiämme ja miettimään sääennusteen reitille heittämiä reunaehtoja. Pääsisimmekö lainkaan haastavaa ylämäkireittiä Ruotsin puolelle Pältsa stuganille? Oli hyvin mahdollista, että reittiimme tulisi mutkia matkaan. Onneksi seurueemme muutkin jäsenet olivat löytäneet jo ennen myrskytuulen nousua Kuohkimajärvelle ja ehtineet pystyttää telttansa.

Sisällä teltassa valmistin keittimellä itselleni nopean iltapalan ja kuuman kaakaon. Istahdin teltan absidiin ja käärin jalkojeni ympärille porontaljan, sekä laitoin teltan oven eteen InReachin ottamaan yhtettä sääsatelliittiin; se kertoisi suhteellisen luotettavasti, minkälaista maisemaa huomenna olisi aamulla luvassa. Oma liikkuminen tunturissa kannattaa todellakin rytmittää pahimpien säätilojen väliin.

Katsellessani kartalta seuraavan päivän reittiämme, telttakangas tanssi ja väpätti kasvojeni edessä. Onneksi itselläni oli käytössä kunnon retkikuntateltta, jolla oli menty huomattavasti haastavammissakin oloissa, joten tämä teltta ei kovastakaan tuulesta kärsisi. Lopulta kuulin InReachin säätiedotteen piippaavan ulkona ja otin lähettimen käteeni. Seuraavana aamuna olisi taas täysin tuuletonta ja kaunista keliä luvassa. Päätin uskoa itseäni viisaampia, eli tässä tapauksessa amerikkalaista satelliittia, ja kömmin makuupussiin nukkumaan.

Hikinen hiihto ruotsalaisen vuoriston läpi

Seuraavana aamuna sää oli kaunis ja aurinkoinen, kuten sääennuste oli luvannutkin.

Kokosimme telttaleirimme kasaan ja lähdimme hiihtelemään kohti Ruotsin puolen Pältsalle vievää reittiä. Olimme jo edellisenä päivänä todenneet kartasta reitin jyrkäksi ja mietin mielessäni, kuinka temppuilisin ristikkäisaisaisen Paljakka-ahkioni kanssa jyrkissä alamäissä. Sillä on mahdollista kyllä laskea tunturin rinnettä alas, jos on mahdollisuus samalla tehdä laajoja kurvailuja avarassa maastossa. Tietysti moni lukija voi nyt miettiä, miksi en valinnut tai vuokrannut mukaani H-aisaista ahkiota, mikä olisi ollut hyvinkin helppoa esimerkiksi Kilpisjärven Retkeilykeskukselta. Noh, siinähän kävi sitten niin, että 2 viikkoa ennen matkaamme henkilöautoni tuotti yllättävät 2000 euron korjauskulut, ja samalla matkakassa supistui merkittävästi. Joten omilla varusteilla mentiin alusta loppuun.

Aurinko alkoi paahtaa hiihtäessämme oikein todenteolla ja kiittelin mielessäni, että olimme laittaneet märän kelin voidetta suksiemme skini-pohjiin ennen lähtöä. Ylhäällä auringon helotuksessa olisivat varmaan vastassa ne kuuluisat ”viimeiset kelit”, eli sohjoinen ja suksiin tarrautuva lumi. Ensimmäinen mäkiosuus osoittautuikin jo todella jyrkäksi, ja siinä punnittiin naisjoukkiomme hapenottokyky ja reisilihakset kunnolla.

Kun olimme vetäneet hikeä roiskuen ahkiot jyrkännettä ylös, oli tauon ja välipalanamujen paikka. Istahdimme ahkioidemme päälle ja ihailimme takanamme avautuvaa maisemaa. Aurinko alkoi yhä useammin pilkahdella harmaiden pilvien välistä, joten ounastelin kilometrien mittaisen loivahkon ylämäen olevan tuskainen urakka. Enkä kyllä sitten väärässä ollutkaan.

Aloittaesamme seuraavan nousu-urakkamme, aurinko paistoi jo niin lujaa, että kaivoimme kaikki taskujemme pohjilta löytyvät aurinkorasvat avuksi. Saatoin suorastaan tuntea, kuinka lumi peilasi auringon polttavuuden varmoihin käristyslukemiin. Siksi sudin lopulta aurinkorasvaa jopa huuliini. Aurinkolasien kanssakin maisema näytti yhdeltä ja samalta valkoiselta massalta ja esimerkiksi korkeuserojen hahmottaminen oli välillä todella vaikeaa.

Hiihtäessäni eteenpäin yhä nousevassa maastossa, mietin hiljaa mielessäni niitä lukemattomia nettikeskusteluja, joissa olin nähnyt mainittavan tämän kyseisen reitin ”helpoksi, ensimmäiseksi hiihtovaellukseksi”. Näin ”jonkin verran” hiihtovaeltaneena ja myös retkien turvallisuudesta vastanneena eräoppaana, en voi todellakaan yhtyä tähän mielipiteeseen. Jo säänvaihtelun riskit ovat tunturisäästä mitään ymmärtämättömälle todellinen vaaranpaikka avarassa ja puuttomassa maastossa! Puhumattakaan lumivyöryriskeistä, joka meidänkin retkemme aikana oli koko ajan olemassa.

Ahkion yllättävä pelastus ahdingosta

Aika nopeasti ensimmäisissä jyrkissä alamäissä kävi hyvinkin selväksi, että ahkioni vyöryisi niissä voimalla päälleni, jos en koko ajan pystyisi hiihtämään nopeasti sen edellä. Ahkion taluttaminen kävellen vierellä oli myös hankalaa reitin sohjoisuuden ja pettävyyden vuoksi. Kartan mukaan olimme jossain syvässä laaksossa kahden vuoren välissä, ja ainakin kaksi samanlaista hirviönousua ja -laskua olisi vielä luvassa ennen kuin tavoittaisimme Pältsa stuganin tuvan.

Kun olin jo huutanut epätoivoni ilmoille kaikilla mahdollisilla osaamillani manauksilla, nilkkoja myöten märässä sohjolumessa, kuulimme äkkiä takaamme useamman moottorikelkan äänen. Kääntyessäni katsomaan, näin ainakin 12 kelkan seurueen lähestyvän meitä. Kelkat pysähtyivät kohdallemme ja aika nopeasti kävi selväksi, että kelkkoja kuljettavat miehet puhuivat mahdollisesti norjaa ja me heidän kanssaan todella kankeaa englantia. Yksi miehistä kuitenkin kysyi, voisiko hän auttaa meitä jotenkin? ”No itseasiassa kyllä…” Selitin todella väsyneellä englannillani, että ahkioni yrittää tappaa minut näissä jyrkissä alamäissä ja kysyin, voisivatko he kuljettaa sen edeltä Pältsastuganille. Yllätyksekseni se oli miehistä ihan käypä idea, ja noin 20 sekunnin kuluttua ahkioni oli köytetty moottorikelkan taakse ja kiisi kohti taivaanrannassa siintävää vuorenrinnettä.

Koko Paljakan häviäminen oli käynyt niin nopeasti, että en oikein edes tajunnut asiaa. Olin kuitenkin ollut niin innoissani 30 kilon matkalaisen katomisesta kannoiltani, että olin halannut auttajaani spontaanisti, mutta unohdin kysyä hänen nimensä. Voisin kuvitella, että norjalaisena tämä henkilö ei ole Retkipaikan päällimmäistä lukijakuntaa. Mutta jos nyt jotenkin onnistut saamaan tämän viestin, niin suurkiitokset! Helpotit aivan mahtavalla tavalla 4 naisen taistelua sohjoisilla vuorenrinteillä.

Kavutessani jälleen yhtä epätoivoista ylämäkeä ilman ahkiota, se oli kuitenkin höyhenenkevyttä. Nopeasti havaitsin kuitenkin matkatovereideni kasvavan uupumuksen rankassa maastossa, ja lopulta vuorottelinkin ahkion vedossa. Päädyimme eräänlaiseen vetonarusysteemiin kaverin ahkion vetämisen helpottamiseksi jyrkissä ylämäissä. Alamäet taas olivat loppua kohden jo niin jyrkkiä, että niitä ei todellakaan laskettu sukset jalassa, vaan jouduimme rämpimään rinteet alas sukset ahkiossa. Pettävän sohjoinen lumi oli kuitenkin äärimmäisen raskasta kahlata ja samalla tuoda ahkioita alas rinnettä. Vuodatimme varmasti litratolkulla hikeä, ja jossain kohtaa varmasti jokainen meistä mietti, olikos tämä nyt sitten tosi hyvä ajatus. Jossain kohtaa nousua keuhkot tuntuivat suorastaan räjähtävän rinnassa, mutta pienien pysähdystaukojen kautta etenimme hiljalleen jyrkässä maastossa.

Pältsan tupa kuin kangastus lumisessa erämaassa

Lopulta koitti viimeinen lasku alas kohti laaksoa vuorten välissä, jossa Pältsan tupa sijaitsi. Jo kaukaa saatoimme kuulla lukuisien rekikoirien haukunnan. Lähemmäs hiihtäessämme näimme, että tuvan pihassa oli suorastaan leirillinen rekikoiria ajajineen. Hiihtäessämme kaikkemme antaneina lähemmäs tupaa, arvelin osan porukasta olevan ihan jostain muualta kuin Pohjoismaista, sen verran kummastuneena he katselivat väsynyttä hiihtoamme.

Suksin nopeasti kohti tupaa, joka siinsi edessämme keskellä valkeaa lunta kuin kangastus erämaassa. Kohta pääsisimme sisälle ja makuuasentoon ja illalla myös saunaan (tuvan huonevuokraan kuuluu mahdollisuus saunoa pihalla olevassa pienessä saunassa).

Ilokseni huomasin myös Paljakka-ahkioni nojaavan nätisti seinään oven vieressä. Olin jo ehtinyt kuvitella sen varalle vaikka minkälaisia kauhuskenaarioita. Tarkistin välittömästi sen aisojen kunnon, mitkä olisivat kovassa vauhdissa voineet vaikka vääntyä. Ahkio oli kuitenkin hämmästyksekseni täysin kunnossa.

Tuvan ystävällinen ”isäntäpariskunta” oli meitä ovella vastassa jokseenkin huolestuneen oloisena. Myöhemmin kuulin, että pelastajani olivat selittäneet heille varsin laveasti norjaksi ahdingostamme, mitä kieltä tuvan ruotsinkielinen isäntäpariskunta oli ymmärtänyt vain sanoja sieltä täältä. Selitimme kuitenkin olevamme kunnossa, vaikkakin väsyneitä.

Illalla pääsimme vielä lämpimään saunaan ja söimme illallista amerikkalaisiksi osoittautuneiden rekikoiraretkituristien kanssa tuvan yhteisessä ruokailutilassa. Lämpimän ruuan täytettyä mahani, tunsin itseni aivan tolkuttoman väsyneeksi ja aloin jo epäillä kykyäni kiivetä kerrossängyn ylälaverille nukkumaan. Sainkin juuri ja juuri kömmittyä makuupussiini, kun vajosin lähes samantien raskaaseen uneen. Ulkona Pältsan-tunturin huippu kietoutui usvaverhoon ja maahan sateli hiljalleen lunta.

Avotunturi näyttää oikukkaan puolensa

Aamulla olimme liikkeellä hyvissä ajoin verrattain pitkän yöunen jälkeen, sillä olimme sopineet tyhjentävämme huoneemme kello yhdeksitoista. Yhtenä vaihtoehtona meillä oli myös viettää toinen päivä vielä Pältsan tuvalla, mutta tupamaksun ollessa melko korkea (50 €) ja sekä kelin, että vointimme kohennuttua yöunien jälkeen, päätimme kuitenkin jatkaa matkaa kohti Norjan Gabbohyttan vuokratupaa. Aamupalalla katselin ystäväni karttaa ja totesin mielessäni hiihtomaastomme olevan paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä. Ulkona sää näytti myös aivan mainiolta hiihtosäältä kuorrutettuna muutamalla pakkasasteella ja tuulenvireellä.

Pakkasimme nopeasti ahkiomme kuntoon ja lähdimme hiihtelemään kohti seuraavaa määränpäätämme suorastaan upeassa säässä. Kirkkaassa kelissä tuntureilla maisema jatkui silmänkantamattomiin. Aika monesti myös pysähdyimme valokuvaamaan ja vain ihastelemaan maisemia ympärillämme. Avotunturin maisemat olivat suorastaan henkeäsalpaavan kauniit: sininen taivas jatkui jonnekin äärettömyyksiin valkoisten lumihuippuisten vuorten ja tuntureiden taakse.

Eilisen päivän tuskainen punnertaminen alkoi olla vain kaukainen muisto. Hanki kantoi suhteellisen hyvin kovaksi tamppautuneella reitillä, ja jossain kohtaa pystyin jo suorastaan nauttimaan hiihdosta. Jossain vaiheessa Pältsan pihalle leiriytyneet amerikklaiset ajoivat ohitsemme koiravaljakoillaan ja katosivat nopeasti horisonttiin.

Kauniista säästä huolimatta tunturissa oli kuitenkin jo selvästi meneillään ne kuuluisat ”viimeiset kelit”. Siellä täällä maastossa paistoi sulaneita pälviä, joista törrötti varputukkoja ja muuta lumen alta paljastunutta oksaa ja kiveä. Hiihtoreittimme seuraili myös moottorikelkkareittiä, sillä sen ulkopuolela hankikanto alkoi ajoittain olla todella petollinen, minkä sain matkalla Gabbohyttalle itsekin kokea.

Erämaassa sujuva yhteistyö on tärkeää

Aika paljon saa nykyään lukea erilaisista eräilyä ja vaeltamista koskevista ryhmistä ihmisten suunnitelmia pitkistä yksinvaelluksista jossain aivan totaalisesti erämaassa kaukana pohjoisessa. Ensinnäkin täytyy sanoa, että ajatuksessa sinänsä ei ole mitään vikaa – sehän on myös todella mukavaa touhua, sen itsekin myönnän. Mutta kolikossa on myös se toinen puoli. Kokemusta kannattaa olla, sillä miksikään ensivaellukseksi varsinkaan talvella tälläiset touhut eivät sovi. Hyvin paljon voi sattua jo yhdenkin hiihtovaelluksen aikana, kuten itsellenikin sattui hiihdellessämme kohti Norjan rajaa. Kovin dramaattiselta tilanne ei kuvissa näytä, mutta avotunturissa, varsinkinkin sään vaihttuessa nopeasti, yksin ollessa vastaava tilanne voi muodostua todelliseksi ongelmaksi.

Hiihtelin kaikessa rauhassa hieman erilläni muista, että saisin kurvailla loivissa mäissä rauhassa ristikkäisaisaisen Paljakka-ahkioni kanssa. Ihailin lumoutuneena vieressäni avautuvaa lumihuippuisten vuorten sävyttämää tunturimaisemaa, kunnes ylämäessä lumi yhtäkkiä petti altani täysin ja jäin jumiin pieneen kuoppaan. Siinä tilanteesa minun oli pakko poistaa sukset varovasti jalastani, sillä painava ahkio veti minua samalla mäessä taaksepäin. Lopulta jouduin huutamaan apua ja käytin kaikki voimani vain paikallaan pysymiseen. Onneksi tällä kertaa oli useampikin retkikaveri mukana, niin pääsin nopeasti pois pinteestä. En edes halua kuvitella, millainen tuskanhikinen ponnistus tilanne olisi ollut täysin yksin. Lisäksi sää olisi äkkiä voinut yltyä vaikkapa tuuleksi ja lumipyryksi. Joten pitkillä vaelluksilla talvella retkikaverit ovat ehdottomasti myös turvallisuustekijä.

Lumituiskun saattelemana Norjaan

Kuten jo aiemmin tekstissä totesin, tunturissa ja vuoristossa sää muuttuu todella nopeasti. Hiihdellessämme jo viimeisiä kilometrejä kohti Norjan rajalla sijaitsevaa Gabbohyttan tupaa, alkoi sää muuttua vähitellen täysin puuroutuneeksi lumipyryksi. Myös tuuli alkoi selvästi voimistua, ja kaivoinkin repusta laskettelulasit silmilleni näkyvyyden parantamiseksi.

Lopulta myös lumen laatu alkoi muuttua hyvinkin suksiin tarrautuvaksi, ja viimeiset kilometrit ihan konkreettisesti käveltiin lumipyryssä, kopautellen suksen pohjista kokkarelunta irti.

Lumipyry muuttui pikkuhiljaa täysin valkoiseksi seinäksi, ja juuri siinä kohtaa onneksi saavuimme jo Gabbohyttan tuvan pihaan. Samaan aikaan tuvalle hiihti kanssamme myös norjalainen ja suomalainen retkue, joten väkea tuvassa illalla ainakin riitti. Emme olleet kuitenkaan tällä tuvalla varanneet etukäteen petipaikkoja, joten saisimme jännittää, riittäisikö niitä meille vai nukuisimmeko sohvalla tai lattialla? Norjalaisissa tuvissa oli myös jännä tapa, että petipaikka piti lunastaa ennen kello yhdeksää illalla saapumalla paikalle tai joku muu saisi ottaa sen.

Tuvan ulkopuolella näkyvyys alkoi olla jo täyden nollan luokkaa, kun asettelin InReachini ikkunalaudalle saamaan jonkinlaista signaalia seuraavan päivän säästä. Sillä hetkellä olin todella onnellinen tuvan tarjoamasta suojasta ja katselin ikkunasta ulkona villisti pyörteilevää lunta. Olisi ollut vähemmän hauskaa painia telttaa kasaan siinä tuulessa ja tuiverruksessa, märän lumen lentäessä päin naamaa.

Ilta sujui mukavasti saman pöydän ääressä sekä suomalaisten että norjalaisten retkeilijöiden kanssa iltapalaa nauttien. Löysimme englanniksi monia yhteisiä jutun aiheita ja nauru taisi raikua pitkälle yöhön asti. Lopulta kaikki kuitenkin vetäytyivät nukkumaan ja meidänkin retkueemme sai käyttöönsä tuvasta yhden kerrossängyn, loppujen majoittuessa tuvan sohvalla. Ennen nukahtamista, kuuntelin tuulen pauketta tuvan kattolautujen välissä.

Jäistä vuorenrinnettä alas kohti kotimaata

Seuraavana aamuna sää oli huomattavasti rauhoittunut, mutta illalla ja yöllä satanut alijäähtynyt vesi oli jäätynyt kovaksi sokerikuorrutteeksi lumelle. Tämä teki kaikki kaltevat pinnat vaarallisen liukkaiksi, ja sainkin asiaan tuntumaa lähtiessäni alas Gabbohyttan rinnettä ahkioineni. Ristikkäisaisainen ahkio lähti totiseen sivuluisuun vetäen hiihtäjää samalla mukanaan. Myöskin suksien pito oli näissä olosuhteissa olematon, ja olo oli kuin bambilla jäätiköllä. Onneksi saimme tilanteen haltuun retkueemme toisen jäsenen ja köyden avulla, jolla saatiin hillittyä ahkion sivuluisua jäätiköllä. Tosin kaverin pohkeet olivat tämän avustuskeikan jäljiltä todella maitohapoilla.

Lopulta pääsimme pois sykkeitä nostattaneesta jäämäestä ja hiihtelimme pitkän aikaa helpohkoa, kumpuilevaa tunturimaastoa. Kartassa kuitenkin näkyi, että talvireitti kulki aivan todella jyrkän laskun kautta takaisin kohti kolmen valtakunnan rajaa. Niinpä valmistauduimme henkisesti jälleen kerran pistämään sukset ahkioon ja Paljakka päätyisi taas narun jatkeeksi. Onneksi reitti oli kuitenkin myös hyvin ajettu moottorikelkkareitti ja tarjosi hyvän ja tukevan alustan kävelemiselle. Yllättäen jyrkkä alamäki ei sitten ollutkaan jyrkkyydestään huolimatta niin paha kuin olimme kuvitelleet. Ehkä hommallemme oli myös muodostunut päivien aikana jo tietynlainen ”rutiini” ja sen ansiosta selvisimme alamäestä melko pienellä vaivannäöllä.

Yö teltassa alavilla mailla ja hiihto takaisin Kuohkimajärvelle

Kun taas mäkiosuuden jälkeen pääsimme viimein suksille, meno oli suorastaan kevyttä kuin keijukaisilla. Ahkio liukui sulavasti hiihtäjän takana ja maasto oli tasaista. Toiseksi viimeisen yön olimme päättäneet viettää vielä Norjan puolella, mutta alhaalla tunturista. Kokosimme nopeasti telttaleirimme sopivalle paikalle pienen järven päätyyn ja aloitimme rutiininomaiset leiritoimemme ruuan valmistamisineen ja veden keittelyineen.

Seuraavana päivänä hiihtäisimme jälleen kolmen valtakunnan rajapyykin kautta viimeiseksi yöksi Kuohkimajärven varaustuvalle. Illalla katselin keittimessäni tanssivaa liekkiä ja valmistin iltapalaa. Kyllä telttaelämäkin on aina ihan hienoa, ja yleensä valitsenkin oman teltan rauhan täyteen ahdetun autiotuvan sijaan.

Aamulla odottelimme teltoissamme jälleen sään selkenemistä. InReachin säätiedote ei taaskaan pettänyt: sää selkeni lopulta loskasateesta poutaiseksi, ja saimme kerättyä tavaramme ja pidettyä itsemme näin kuivana. Erämaassa ei kannata turhaan vaatteitaan kastella, jos on valinnanvaraa asian suhteen.

Kuohkimajärveä kohti hiihtely olikin jo todella helppoa, ja päätimme matkalla piipahtaa vielä syömässä lounaamme matkan varrella olevalla Goldahyttan tuvalla, jossa olimme käyneet päiväretkellä jo matkamme alussa. Tämän jälkeen saavutimme kolmen valtakunnan rajapyykin nopeasti: kohtasimme siellä myös saman suomalaisten miesten retkiseurueen, joka oli yöpynyt kanssamme Gabbohyttan tuvassa. Varsin kevyillä varusteilla matkassa olleet miehet pohtivat seuraavalla kerralla ottavansa mahdollisesti ainakin gps:t ja InReachit mukaan, katsellessaan täyteen pakattuja ahkioitamme.

Kolmen valtakunnan rajan jälkeen saavutimme aurinkoisessa kelissä Kuohkimajärven varaustuvan, jossa meille oli varattuna petipaikat viimeiseksi retkiyöksi. Istuskelimme hyvän tovin auringossa tuvan ulkopuolella eväitämme napostellen, kunnes napakaksi muuttunut viima pakotti vetäytymään sisälle tupaan. Iltapalaksi kokkailimme yhteistä iltapalaa vähän kaikesta, mitä kellekin oli jäänyt ahkion pohjalle. Itselläni oli runsaasti jäljellä ilmakuivattua poroa, joten sitäkin päätyi pilkottuna pannulle pekonin ja paprikan sekaan.

Seuraavana aamuna aloittaisimme hiihtomme todella varhain takaisin kohti Kilpisjärveä. Tuvan pöydän ääressä tunsin asiasta tavallaan myös haikeutta, vaikka retkellä taatusti oli myös kohtia, jolloin toivoin olevani kaikialla muualla kuin juuri kyseisessä paikassa. Mutta olihan retkellä kuitenkin alun perin odotettua paremmat säät, mukavaa seuraa ja aivan hengästyttävän upeat maisemat. Mutta ne tavarat ei kyllä kulje ainakaan ylämäkeä kevyesti edes siellä ahkiossa. Siitä olimme tuvan pöydän vieressä kaikki aivan täysin samaamieltä.

Kuvat: Kristiina Latvala, Elina Toivonen, Suvi Heinonen, Maria Hvitfelt-Kuusinen