Vuorenpeikon luontopolku Luumäellä on tuntematon helmi – ja Etelä-Karjalan upein retkeilykohde!

Aivan Etelä-Karjalan länsilaidalla, Luumäen Inkilän kylässä sijaitsee salattu helmi, josta ei vielä moni tiedä: Vuorenpeikon luontopolku. Tieto Siliävuoren maisemapaikoilla ja jyrkänteen kupeessa kulkevasta polusta on kulkenut puskaradion kautta, eikä moni lähiseuduillakaan asuva ole vielä kuullut tästä omasta mielestäni Etelä-Karjalan upeimmasta retkikohteesta.

• Kohde kartalla
• Rengasreitti 3 km
• Tulipaikka: kyllä, laavu
• Esteetön: ei
• Maasto: Osin erittäin haastavaa, osin helppoa neulaspolkua
• Saapuminen autolla: Virmonranta 1, Luumäki
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Marraskuussa ei ole montaa aurinkoista päivää, joten aamulla auringon tullessa esiin oli keksittävä jotain järkevää tekemistä. Suuntasin Vuorenpeikkojen vieraaksi, sillä en ollut vielä käynyt siellä näin talviaikaan.

Polun lähtöpiste löytyy osoitteesta Virmonranta 1, Luumäki. Opaste metsätien alkuun tulee aika yllättäen mutkan takaa, joten kannattaa hiljennellä hyvissä ajoin. Metsätielle on tehty hyvä parkkipaikka, mutta on syytä katsoa, ettei auto jää metsätien tukkeeksi. Polun alussa on hyvä opaste ja kartta.

Valkoisilla maalitäplillä hyvin merkitty neulaspolku kulkee ensin mäntykankaalla kohti Siliävuoren kallioita. Marraskuinen aurinko siivilöityy kauniisti matalalta puiden lomasta, ja mustikkamättäät kimaltavat ohuessa lumihunnussa. Huomio kiinnittyy hauskaan ”mörkökiveen”, jonka kylki on pilkutettu niin elottomalla kuin elollisellakin kuvioinnilla.

Pian ylitetään kallionlaen suolta soljuva puro, joka jatkaa matkaansa jyrkänteen reunan yli. Ihastelen kaatuneita puita ja kaarnakuoriaisten kuorimaa kuusta suojelualueen rajalla ja mietin, miten nämä pienetkin alueet ovat tärkeitä suojapaikkoina elämälle. Ja kuin tilauksesta kuulenkin hömötiaisen törinän!

Polku haarautuu lenkiksi, ja lähdemme oikealle vastapäivään. Seurailemme Siliävuoren reunamaa, josta avautuvat maisemat Virmojärvelle ja kauemmaksikin. Palleroporonjäkärä on kuin sokerikuorrutettua ja kimaltelee auringossa. Täytyy loppumatkasta kaivaa makrolinssi vielä esille.

En jaksa olla myöskään ihastelematta käkkyräisiä mäntyjä ja keloja. Soiden ohella jyrkänteiden reunamat antavat monesti pienen kurkistuksen luonnontilaisena kasvaneisiin puihin. Puiden oksat on kuorrutettu lupolla ja erilaisilla jäkälillä. Täältä tiaiset löytävät varmasti hyvin ruokaa sekä piilotuspaikkoja talvivaralle.

Kallion päältä löytyy moottorikelkkakerhon kota, jonka ovella toivotetaan tervetulleeksi. Tulenteko ei ole sallittua kesäaikaan. Kota on siisti, mutta jatkan matkaani, sillä tiedän, että polun varrelta löytyy myös julkisin varoin ylläpidettävä taukopaikka.

Hieman ennen kuin polku kääntyy alas jyrkänteiden juurelle, tullaan avoimelle näköalatasanteelle. On aivan tyyntä, ja matalalta paistava aurinko välkkyy Virmojärven pinnasta – tuntuu kuin olisi syyskuu. Vaikka on pikkupakkanen, en tarvitse edes hanskoja.

Reitti muuttuu haastavammaksi, kun laskeudutaan jyrkänteiden alle. Polku laskee jyrkästi ja liukastakin on. Lohkareita ja puunrunkoja on ylitettävä. Tunnelma muuttuu hämyisemmäksi ja runsaammaksi – täällä varmasti kuhisee elämää kesäaikaan. Töyhtötiaiset vaikuttavat leikittelevän ja sirkuttavan iloisesti, luulisi niillä olevan kiire talvivarastoja kasaamaan. Puukiipijä sirittää ja moni muukin lintu kuulostaa täällä viihtyvän – eikä ihme! Pariin otteeseen meinaan saada kävyn päähäni niitä pommittavalta käpytikalta. Haapojen rungoilla kasvava tarkkarajainen haavanläiskäjäkälä on kuin maalilla sudittu reittimerkki – on siis oltava tarkkana, joskaan suurta eksymisvaaraa tällä reitillä ei ole!

Polku laskeutuu aivan järven tasolle, ja vasemmalle nousevat huikeat kalliot. On aivan turha yrittää saada korkeuseroja tallentumaan kameralle, paras käydä itse katsomassa! Korkeuseroa järven ja kallionlaen välillä on noin 25 metriä. Välillä polku ahtautuu lohkareiden väliin, ja silloin saa todella varoa omia sekä koiran jalkoja – lohkareiden välissä on isoja reikiä. Valo on aivan upea, ja se leikittelee jääpuikoilla, sammalilla ja saniaisilla. Sormeni syyhyävät kuvaamaan pieniä yksityiskohtia näin upeassa valossa, mutta teen sen vasta kahvitauon jälkeen.

Noin puolessa välissä reittiä sijaitsee melko uutukainen laavu, jonka ylläpidosta vastaa Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö. Laavu ei sijaitsekaan aivan tavanomaisella paikalla, vaan se keikkuu isojen kivenlohkareiden päällä jyrkänteen kainalossa. Yöllä huussiin lähtevän on syytä olla tarkkana, ettei lipsahda laavusta kallion koloon!

Tänne on vesiyhteys myös Väliväylän melontareitiltä, ja melojan kannattaakin ehdottomasti tehdä pisto verryttelemään tai yöpymään Vuorenpeikolle. Melontalaituri helpottaa rantautumista ja käy myös uintilaituriksi. Keskikesä ei liene kuitenkaan parasta aikaa yöpymiseen, sillä tällaisessa paikassa viihtyy varmasti kohtalainen ötökkäarmeija.

Keitän pitkästä aikaa nokipannukahvit, vaikka se vaatikin pientä vaivannäköä – puut tulee halkoa pölleistä itse. Aurinko lämmittää niin mukavasti, etten tarvitse edes taukotakkia. Harmittelen, etten ottanut kerrankin kunnollisia eväitä.

Laavusta pohjoiseen vesirajassa sijaitsee Siliävuoren kalliomaalaus (kartta), jonka nähdäkseen tarvitsee vesikulkuneuvon (matalalla vedellä olen käynyt sen katsomassa myös kumisaappailla). Kuvio on tyypillinen ”pitää tietää mitä etsii”, himmeää punaväriä, josta on tunnistettavissa eläin- ja ihmishahmoja. Vinkkinä kalliomaalauksia etsiville; ne yleensä sijaitsevat aika hyvin kartan osoittamassa kohdassa (muinaisjäännöstä osoittava karttamerkki), lisäksi kannattaa etsiä netistä tarkka kuvaus maalauksista ja niiden sijainneista, se helpottaa etsintää.

Reitin haastavin osuus alkaa laavun takaa. Kaatuneita puunrunkoja on ylitettävä ja alitettava, ja välillä ahtaudutaan lohkareluolan läpi. Jalkoihinsa saa myös katsoa tarkasti kolojen varalta. Vaikka esteettömät reitit ovat tärkeitä, niin ovat myös tällaiset esteradat staattista elämää viettävälle nykyihmiselle. Polkumme on nykyisin kovin siloiteltu, eikä se ylläpidä tasapainoa tai liikuntakykyä. Otamme ilolla vastaan myös tällaiset monimuotoiset reitit. Tästäkin selviää, kun rauhaksiin menee.

Kallion erilaiset muodostelmat, lippaluolat, ulkonemat ja lohkareluolat seuraavat toisiaan. Ylhäällä jyrkässä rinteessä on mystisen näköinen pyöreä onkalo. Polku nousee välillä ylemmäs ja kuljettaa hienon kalliolipan alitse. Alhaalla on kutsuva sammalpeitteinen peikkometsä. Ei ole vaikea arvata, mistä polku on saanut nimensä. Vuorenpeikoille sopivia luolia on vähän väliä.

Jännittäviä lippoja ja luolia on reitillä useita.

Yllättäen kuulen myös kohinaa: reitin alussa ylitetty puro valuttaa vetensä tähän muodostaen pieniä vesiputouksia. Viimeiset auringonsäteet valaisevat kallioita, ja tajuan, että en enää ehdikään hyödyntää tätä valoa kuvaamiseen. Nythän on tosiaan marraskuu, ja aurinko alkaa painua jo kolmen aikaan. Mutta ei se mitään, tämä ei varmasti ole viimeinen kerta, kun tulen tänne kameran kera.

Nousemme viimeisen jyrkähkön nousun takaisin ylös ja valitsemme kallion päällä kulkevan polun parkkipaikalle. Vielä viimeiset näkymät puiden yli laskevan auringon suuntaan.

Polun pituus on noin 3 km, mutta sen kiertämiseen saa helposti kulumaan useita tunteja taukoineen. Katseltavaa ja kuvailtavaa riittää. Seikkailunhaluiselle jyrkkäpiirteiset lähimaastot tarjoavat muutakin tutkittavaa, sillä täältä löytyy useita koko maan mittakaavassakin merkittäviä luolastoja (muun muassa Saravuoren lohkareluolat ja Hiidensilmänvuoren luola).

Lue seuraavaksi

Suoluonnon lumoa linssin läpi – mindfullnessia makrokuvauksen keinoin

Tähdenlentoja ja teerien soidinta – nuku yö ulkona joka kuukausi

Kammarmäen luontopolulla pääsee erämaakuplaan