Vuoren huiputus tuplana: Blåtinden ja Tuva Lofooteilla

Saman nimisiä paikkoja on Norjassa useampia, mutta tämänkertainen retki suuntautui Lofooteilla sijaitsevan Svolvaer-kaupungin lähellä kohoaville Blåtinden- (621 m) ja sen vieressä olevalle Tuva-vuorelle (477 m). Yhteensä käveltävää tuli 7–8 km, ja reitti oli varsin mukava päiväretkikohde.


Blåtind kartalla: Google Maps, Norgeskart.no

Tuvan ja Blåtindenin huiput etelästä päin.

Retki alkoi lähes meren tasolta Sommartjønna-lammen rannalta, josta kuljetaan vähän matkaa teitä pitkin ennen varsinaiselle polulle siirtymistä. Pihatieltä siirrytään ensin kulkemaan metsätietä, jonka jälkeen tulee ensimmäinen jyrkempi nousu puron vartta pitkin irtokiviä varoen. Koivut ja pihlajat rajoittavat näkyvyyttä, mutta kohta ollaan Grønnåsvatnet-järven rannalla, jonka rannan viertä kulkiessä saa tepastella tasaista polkua pitkin. Täällähän voisi vaikka telttailla joskus?

Puron solinaa on mukava kuunnella, taustalla retken ”huippupiste”.

Sitten taas noustaan, ja muutamassa kohdassa on apuna köysikin, josta saa auttaa itseään käsivoimin ylöspäin. Ilman sitäkin kyllä pärjää varsin mainiosti, varsinkin kuivana päivänä. Yläosa näyttää tässä vaiheessa pelkältä kalliojyrkänteeltä ja huippu luoksepääsemättömältä, mutta polku kiertääkin loivempaa rinnettä takakautta ylös.

Märimmissä suoylityksissä on kunnon pitkospuut.

Puurajan jälkeen alkaa avautua näkymä kaupungin ylle ja merelle päin. Silmä valehtelee etäisyyksiä, kun taakse jäänyt järvi alkaa näyttää mereltä, vaikka korkeuseroa siihen on yli sata metriä. Hillat suositun reitin varrelta oli oman retkeni aikaan jo syöty. Pikku puro lirisee polun vierellä ajoittain, mutta suon ja laiduntavien lampaiden vuoksi siitä ei uskaltanut vettä maistaa.

Reitti ylittää muutaman suon pitkospuita pitkin ja on helppokulkuista, kunnes saavutaan vuorten väliin, jossa polku haarautuu. Oikea reitti lähtee nousemaan Blåtindenin huippua kohti ja vasen menee Tuvalle, jonne on lyhyempi matka. Oma valintani oli tietysti korkeammalle, jonne loppunousu oli hieman jyrkempi polun mutkitellessa ruohikkoista rinnettä ylöspäin. Täällä sain jälleen kokea sen mukavan yllätyksen, kun yhtäkkiä polku häviää edestä ja maisema vuoren yli avautuu kerralla harjanteelle saavuttaessa.

Näitä maisemia kannatti nousta katsomaan.

Ylhäältä oli ensivaikutelman mukainen pudotus reunan takana odottamassa, mutta liian lähelle ei ollut pakko mennä maisemia ihastellakseen. Toisaalta jyrkkä reuna avaa maiseman laajalle ja tuo mahanpohjaan sellaisen jännittävän tunteen, kun huomaa olevansa itse korkealla. Läheiseltä lentokentältä noussut lentokone näytti kuin pieneltä lennokilta, sen kaartaessa ylös vuorten välistä. Muuten huipulla oli hiljaista.

Huippu valloitettu.

Korkeimmalla huipulla vieraillaakseen oli ihan kiipeiltävä muutama metri, ja itse jätin repun siksi aikaa alas polun varteen. Reppu ja rinkka voivat aiheuttaa vaaranpaikan, jos ajattelee että ”kyllä tästä vielä etuperin pääsee alas”. Saattaa nimittäin käydä niin, että repun osuessa kallioon, se ikään kuin tönäisee kulkijaa selkään, mikä ainakin säikäyttää. Hetken ihmettelyn, maisemien katselun ja siskon ottaman valokuvan jälkeen laskeuduin alemmaksi, jotta seuraavat pääsivät pienellä ja terävällä huipulla käymään.

Huipulta näkyi myös Svolvaergeita puolivälissä rinnettä. Korkea kivipaasi, jolle vuorikiipeilijät nousevat Lofoottien matkailuesitteissä kaupungin näkyessä taustalla.

Auringon lämmittäessä kallioita oli mukava istahtaa alas hieman sivummalle eväitä syömään. Sai ottaa kengät pois ja vaihtaa kuivan paidan repusta toisen kuivuessa aurinkoisella rinteellä. Aamulla paistettu norjalainen leipä ja Husholning-mehu kruunasivat tämän tauon retkisuklaan kanssa. Siinä istuksellessa kuului jostain Norjan rannikolle tuttua kilkatusta, mutta meni kauan ennen kuin silmä löysi rinteellä kulkevat lampaat. Ne osaavat olla varsinaisia kiipeilijöitä noustessaan tunturiin syömään ja hyönteisiä pakoon. Joskus näkee sellaisia suorituksia, että kaksijalkaisilta jää tekemättä perässä. Täällä korkealla ei ollut kärpäsistä ym. haittaa kenellekään.

Korkealta näkee kauas.

Idässä näkyivät mantereen vuorenhuiput yli 40 km päässä. Siellä näytti olevan myös pilvisempää, mutta se ei haitannut, sillä Lofooteilla aurinko paistoi. Oikeastaan noita kumpupilviä oli kiva katsella, ja ne toivat valokuviin mukavan lisän sinisten sävyjen joukkoon.

Pilvien yläpuolella.

Vähän matkan päässä, siis tarkemmin ajateltuna parin kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa, näkyi, kuinka pilvet olivat täyttäneet vuorten välejä lähes kokonaan. Onneksi ne vaikuttivat kuitenkin pysyvän siellä huippujen takana, jolloin täältä oli esteetön näkyvyys lähes kaikkialle. Polku olisi jatkunut huipulta seuraavalle, mutta sinne ei arvattu lähteä, koska matkan pituudesta ei ollut tietoa ja ilta oli tulossa. Hieman ihmettelin, kun kauempana yhdessä kohden oli paljon väkeä paikallaan, kuin odottamassa jotain? Jälkikäteen asiaa kotona tutkiessani selvisi, että siellä olisi ollut nähtävyys nimeltä ”Djevelporten”. Kallioiden väli, johon on kiilautunut isompi kivi ja jolle pääsisi nousemaan. Suosittu kohde otattaa itsestään valokuva kivellä seisten. Sen kokeminen jäi sitten seuraavaan kertaan. Tämän jälkeen onkin talvi-iltoina tullut katseltua ennakkoon karttaohjelman kuvia ja selailtua nettiä, mitä kaikkea kiinnostavaa määränpään läheltä oikein kulloinkin löytyisikään.

Jossain tuolla seuraavien huippujen välissä pitää vielä joskus käydä katsomassa kiveä?

Tuva

Alas laskeutuessa alkoi mietityttää yhä enemmän josko vierailisi samalla viereisellä Tuva-vuorella, kun suurin nousukin oli jo kerran valmiiksi tehty. Tuumasta toimeen, ja polunristeyksestä tällä kertaa sinisiä reittimerkkejä seuraamaan. Polku kulki rinteen reunalla, joka tarjosi hyvän näkyvyyden katsella maastoa kauempana.

Tuva 477 m

Vaikka huippu oli edellistä matalampi, näkyi nyt läheinen Svolvaerin kaupunki kokonaan. Myös Treldbergtinden tunturi näkyi hienosti, joskin matalan näköisenä (367 m). Se onkin ensimmäinen huippu, jolla olen käynyt, ja epäilen, että juuri siellä olen saanut vuorikärpäsen pureman, joka vetää joka kesä näille retkille. Kaukana merellä näkyi sumun muodostama seinämä, onkohan se mihin suuntaan menossa ja milloin?

Jo ylöspäin mennessä suunnittelin käyväni uimassa alkumatkalla ohitetussa järvessä, mutta vesi oli sen verran raikasta, että uiminen vaihtui vain lyhyeen kahlailuun. Kävellessä tuli kerrattua mielessä, miten hieno retki tulikaan taas tehtyä ja kuinka kelikin suosi maisemien ihastelua. Vasta autolle palattuani tajusin, että täysin huomaamattani oli Lofoottien sää näyttänyt mihin se pystyy. Vuorta ei näkynyt pilven sisältä enää ollenkaan, eikä mennyt kovin kauaa kun alkoi jo ripsiä vettäkin. Vielä tunti sitten aurinko paistoi vuorelta laskeutuessa.

Lofooteilla on paljon mukavia päiväretkikohteita, eivätkä vuoret ole liian korkeita. Tämäkään ei ollut kovin raskas eikä pitkä reissu, mutta jyrkät rinteet ja huipulla käynti luovat ihan erilaisen tunnelman, kuin tunturien välissä patikointi huippuja katsellen. Se tunne huipulla, kun on saavuttanut reitin korkeimman paikan eikä ylemmäksi enää pääse, siihen voi tosiaan jäädä koukkuun…

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.