Vesi muovasi hiekasta kanjonin, jossa talven rauha on täydellinen – Katikankanjoni on sekä Geopark- että kansallispuistohelmi

Kaupallisessa yhteistyössä Geopuistot kestävän matkailun vetovoimatekijöiksi -hanke

Eteläpohjalaisten lakeuksien keskellä Kauhajoella pudottautuu maan uumeniin melkoinen yllätys. Syvässä, hengästyttävän jylhässä, vanhan kuusikon täyttämässä Katikankanjonissa virtaa leveitä, mutkittelevia metsäpuroja ja vallitsee hyvin eristynyt ja suojaisa tunnelma. Noin kahden kilometrin mittainen kävelyreitti laavuineen kutsuu retkelle. Kohde sopii erinomaisesti kevät- ja syyskohteeksi, mutta myös talven hiljaisuudessa se on varmajalkaiselle ja rauhalliselle kulkijalle satumainen paikka, vaikka reitillä ei olekaan talvihuoltoa.

Kohde kartalla
Katikankierros 2,2 km
Esteetön: Osittain (sulan maan aikaan laavulle, 300 m)
Tulipaikka: Kyllä
Saapuminen autolla: Kiviluomantie 461, Kauhajoki
Saapuminen julkisilla: Ei mahdollista

Katikankanjoni on yksi Lauhanvuori–Hämeenkangas UNESCO Global Geoparkin kuuluisimmista retkikohteista ja samalla Kauhaneva-Pohjankankaan kansallispuiston päänähtävyyksistä. Saavuin kanjonin autiolle pysäköintialueelle helmikuisena lauantaiaamuna. Edeltävä yö oli tuupannut taivaalta Kauhajoen maat ja mannut pullolleen uutta lunta. Katikankanjonin pysäköintialuetta ei ollut yön jälkeen vielä aurattu, mutta onnistuin kuitenkin pääsemään retkelle. Jos siis sinäkin päätät suunnata tänne talvisaikaan, auton hyvistä maasto-ominaisuuksista ei välttämättä ole ainakaan haittaa. P-aluetta oli kuitenkin selvästi pidetty auki, sillä vain tuorein, joskin paksu lumi lepäsi sen peittona.

Pysäköintialueella on laajat kansallispuiston opasteet. Visit Lakeuden sivuilla kanjonia ehdotetaan lumikenkäilykohteeksi, ja siihen olin varautunutkin. Tiedusteltuani reitin ajankohtaista tilannetta etukäteen paikallisilta, päätin kuitenkin lopulta pukea jalkaan tukevat talviretkeilykengät ja sinetöidä nilkat niin, että lumi ei varmasti pääse niistä sisälle. Paikallisilta olin saanut suosituksia Katikankanjonin talvisesta rauhasta ja kauneudesta, joten laitoin aivoni rentoutumisvaihteelle ja astelin metsään.

Pysäköintialueelta on laavulle 300 metrin oikotie, joka on sulan maan aikaan myös esteetön. Tuota suoraa tietä jonkin matkaa kuljettuani viitta ohjasi minut kääntymään oikealle kumpuilevamman metsän tenhoavaan, synkempään, hyvin kutsuvaan syliin. Onnittelin jo tässä vaiheessa itseäni siitä, etten ollut laittanut jalkaan lumikenkiä. Polku tuoreen lumen alla oli niin kova, että tavallisilla kengillä oli ainakin oman retkeni aikaan ehdottomasti kevyin ja helpoin kulkea.

Maasto hiipii muodokkaaksi heti. Pieni alamäki, pieni ylämäki, ja yhtäkkiä aivan järkelemäinen alamäki syvälle kanjonin pohjalle, jossa reitti sulkeutuu melkein pystysuorilta tuntuvien rinteiden väliin, pudottautuu maan uumeniin. Peruskunnolla ja -valppaudella huomasin taittavani alamäen rauhassa ja ongelmitta. Tuumin kuitenkin, että hiukankaan liukkaalla kelillä täällä voisi olla hyvin vaikea kulkea hallitusti ainakaan kovaksi ja sileäksi hioutuneella reitillä pysyen. Jäiseen aikaan saattaisin itse jättää kokonaan menemättä, turvallisuussyistä.

Metsä ympärillä vangitsi pysähtelemään. Kuusien oksilla riippui valtavasti kelmeän vihertävää naavaa, paksuja metsän partoja ja kokonaisia naavanpeittämiä oksia, jopa kokonaisia puita lähes kauttaaltaan naavan peitossa. Kuusikko oli myös korkeaa, ja kanjonin syvyys korosti sitä entisestään. Paikka oli hyvin erilainen kuin mikään aiemmin kokemani retkikohde, ja sisimpäni hyrisi onnesta – tuntui uskomattoman etuoikeutetulta saada kokea tällainen tunnettu kansallispuistokohde täysin yksityisesti. Talven rauha oli täydellinen.

Katikankanjonin muodot ovat syntyneet viimeisten 9000 vuoden aikana, eli viimeisen jääkauden jälkeen. Olin tutustunut kohteeseen ennalta Lauhanvuori-Hämeenkangas Geoparkin sivuilta, joissa sekä kohde että sen laavu ovat esiteltyinä. Laavu olikin reitillä edessä oikeastaan ensimmäisenä kohokohtana, joten nousin teräsportaat ylös kanjonin pohjalta rinteen otsalla olevan taukopaikan luokse.

Laavulla on tulipaikka, puuvaja ja puucee. Laavussa saa yöpyä, mutta telttailu sen ympäristössä on kielletty. Itse laavu on pohjalaiseen tyyliin todellinen komistus, iso ja vankka, sekä siisti. Tulipaikka uinui lumivaipan alla, mutta nopeastihan tuosta olisi tarvittaessa putsannut täydellisen talvisen eväsretkipaikan.

Istuskelin laavulla hetken ja kuuntelin metsää. Kuuluukohan puron solina sulan maan aikaan tänne ylös saakka?

Lopulta laskeuduin omia jälkiäni seuraten takaisin kanjonin pohjalle. Omaa mielenmaisemaani ovat paikat, joissa on metsää ja vettä. Rakastan sitä tunnetta, kun saa olla yhtä aikaa veden äärellä ja piilossa metsän kätköissä. Niinpä minulla oli täällä hyvin kotoisa ja nautinnollinen olo. Oli suloista saada kuunnella virran solinaa ja pulputusta, joka tasaisena kantautui korviini jopa kuusikon tuulisen huminan ylitse.

”Katikankanjonissa yhtyy kolme hiekkakankaaseen kulunutta jyrkkäreunaista kurua, joiden pohjalla mutkittelevissa puroissa elää muun muassa taimenta. Polku seurailee purojen reunamia ja nousee ajoittain kanjoniin jääneiden eroosiojäänteiden päälle.”
LHGeopark.fi

Polku seuraili visusti puroa, joka talven kannen piilottamana virtasi syvällä uomassaan. Kuuntelin vettä ja mielessäni onnittelin sitä hienosta työstä – tämä vesi on nimittäin muovannut koko kanjonin, joskin aiemmin sitä on ollut huomattavasti runsaammin. Viimeisten 9000 vuoden aikana Kauhanevalta, Katikankankaalta ja Kauhajärveltä valuneet vedet ovat taiteilleet muutaman kilometrin levyiseen kallion ruhjelaaksoon 20 metriä syvän ja enimmillään 200 metriä leveän uomaston. Maan pinta oli täällä alun perin tasainen ja yhtä korkealla kuin alueen korkeimmat kukkulat nyt. Eroosio on paiskinut töitä kunnolla saadessaan nämä nykyiset muodot aikaan, ja mikäpä siinä on paiskiessa, kun työstettävänä materiaalina on pehmeä hiekkamaa.

Eikä eroosio lopu. Purot virtaavat uomissaan ja hiljalleen muokkaavat maata koko ajan. Meanderointi eli puron mutkittelu voimistuu hiljalleen, vaikka ihmisen silmiin hetki talvisen Katikankanjonin pohjalla näyttääkin täydellisen valmiilta ja tuntuu täydellisen pysähtyneeltä.

Huomasin, että purojen ylle sikin sokin kaatuneet puunrungot kantoivat päällään yli puolimetrisiä kinoksia. Katsoin jalkoihini, missä hanki ylsi nilkkaan. Vasta tässä ymmärsin kuinka valtavasti lunta ympärilläni maastossa oli. Lumikenkäilyyn tämä varmasti olisikin aivan hauska kohde, ainakin kokeneemmalle lumikenkäilijälle hangen kantaessa. Jyrkimmissä mäissä saisi varmasti köpötellä viistoon ylös ja alas, jotta kulku olisi mukavaa ja nilkkaystävällisempää. Mutta kanjonin pohjalla verkkainen, nautiskeleva lumikenkäily olisi yhtä metsäisen rauhan juhlaa.

Lumen aikaan liikkumisessa on myös se hyvä puoli, että maasto ei kulu – kun jäljet ovat sulaneet pois tai peittyneet uuteen lumeen, ei käynnistäsi ole enää jälkeäkään, aivan kuin et olisi koskaan siellä ollutkaan. Tätä iloa ei ole sulan maan retkeilyssä, jolloin jokainen askel reittien ulkopuolella väkisinkin kuluttaa luontoa, ja varsinkin purojen varsilla ja erilaisilla näköalapaikoilla näkee usein pahaa kulumaa kävijöiden jäljiltä.

Puron talvipeitteessä oli muutamia suurempia aukkoja. Pysähdyin niistä jokaisen luo. Talvi on ollut pitkä, ja minulla oli ikävä veteen. Vaikka Katikankanjoni ei ole veteenmenokohde, oli huojentavaa saada pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan vettä, aistimaan sen elo ja ilo talven pysähtyneisyyden alta.

Tumman veden pohjalla erottui puiden osia, jotka lepäilivät hiekkapohjalla. Ajan myötä nekin hajoavat atomeiksi takaisin ikuiseen kiertokulkuun, kuten me kaikki.

Ainoa seuralaiseni tässä eriskummallisen eristäytyneeltä tuntuvassa satumetsässä oli hippiäisten pieni parvi, joka pyrähteli puiden oksistossa ja piti kimeää piipityskonserttiaan. Aika ajoin tasaisesta tuulenhuminasta yltyi massiivisempi puhuri, joka vavisutti koko metsää ja peitti hetkeksi alleen kaikki muut, harvinaiset äänet.

Mäen juurella ihailin puron samettista hiekkapohjaa, kunnes katse kiinnittyi alla olevaan kuvaan. Se havainnollistaa hienosti alueen luonteen. Pääpurot sivu-uomineen yhtyvät kanjonin suulla ja muodostavat Kauhajoen!

Kolmentuulenlakki on Katikankanjonin pääkohteita. Kyltin kohdalta alkoikin nousu sen laelle. Nousua helpottamaan on rakennettu hyvät teräsportaat kaiteineen. Mikään aivan kammottava nousu ei ollut kyseessä, ja varsinkin kun pysähtelin matkalla kuuntelemaan metsässä liikkuvaa tuulta ja ihailemaan ympärilläni huojuvia korkeita puita, oli nousu lopulta varsin kepeä. Luontoon.fi kuvailee Kolmentuulenlakkia kolmiomaiseksi, jyrkkäseinäiseksi hiekkaharjanteeksi, ja toden totta sen jyrkät sivut pudottautuvat näyttävästi alaspäin kohti jopa 15 metriä alempana olevan kanjonin pohjaa. Se on ikään kuin kolmisivuinen pyramidi.

Ennen vanhaan – siis ainakin sata vuotta sitten – on Kolmentuulenlakin huipulta ollut kuulemma avarat maisemat kauaskin, mutta nyt metsä peittää sitä ja silmä kiinnittyy ennen kaikkea jyrkkiin alamäkiin. Eroosio on kuluttanut maan Kolmentuulenlakin ympäriltä, mutta tämä kumpare on jäänyt koholle, ja sen laella on entisaikoina pidetty jopa juhannustansseja. Mikä ettei!

Laskeutuminen Kolmentuulenlakilta sujuu mukavasti, vaikka olenkin ensimmäinen kulkija reitillä sitten viimeisen lumituprauksen. Puinen silta kutsuu ylittämään puron, ja senkin kaiteilla lepäävä lumi paljastaa jotakin maaston hankien paksuudesta. Tällaisia siltoja oli kierroksen varrella useampi, ja jotenkin vain niiden luona tuli aina pysähdyttyä, vaikka vettä ei niiltä nyt ollutkaan näkyvissä.

Kolmentuulenlakin jälkeen reitin maasto muuttui. Alkupuoliskolla olin seuraillut puroa, mutta nyt matka eteni ylös-alas pitkin harjanteita. Pipoa sai siirtää otsalta ylemmäs!

Katikankierros kokonaisuudessaan on huomattavasti pituuttaan suurempi reitti, ja itse aivan yllätyin siitä. Suosittelen ehdottomasti varaamaan sille aikaa vähintään tuplat siitä, mitä normaalisti varaisit kahden kilometrin kierrokseen. Vinkkinä mainittakoon, että kartan mukaan Kolmentuulenlakilta pääsee myös suorimaan toista, selkeämpää reittiä takaisin pysäköintialueelle, jos tuntuisi siltä, että ei halua tai kykene kulkea koko Katikankierrosta.

Kierroksen varrella oli muutama avarampi kohta, jossa tuisku oli kasvattanut paksumman kerroksen lunta. Kiitin itseäni siitä, että olin huolella varmistanut lumien pysymisen ulkona nilkoistani. Rinteitä alaspäin kulkiessani seurailin pieniä lumipaakkuja, jotka irtosivat askeleistani ja kipittivät iloisesti alamäkeen kuin pienet lumimetsän palluraiset henkiolennot.

Lopulta kohtasin jalanjäljet, jotka tunnistin omikseni. Kierros oli tullut tehtyä. Laavu pilkisti jälleen metsän takaa, eli mikäli aikoo taukoilla, voi sen tehdä joko heti retken aluksi tai sen jälkeen. Kovin raskasta ateriaa en ehkä suosittele ennen reitin jyrkissä mäissä pungertamista!