Turun Katariinanlaakson luontopolku kiehtoo kauneudellaan ja monipuolisuudellaan

Marraskuinen sunnuntaiaamu kylpee uudessa, utuisessa valossaan. Pyhäinpäivän mustaakin mustempi pimeys on kaikonnut, ja ikkunoita piiskannut vesisade on enää muisto vain. Olemme ystäväni kanssa Turussa, Katariinanlaakson eteläkärjessä, meren välittömässä läheisyydessä. Aiomme kiertää verkkaiseen tahtiin, ristiin ja rastiin, tämän upean luonnonsuojelualueen polkuja – kuunnella, katsella, koskettaa ja nuuhkia talvilepoon vaipuvan luonnon pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia.

• Lähtöpiste kartalla
• Reitti: 2 km
• Esteetön: Ei (lastenrattailla kuitenkin onnistuu)
• Tulipaikka: Ei
• Saapuminen autolla: Katariinanlaakson P-alue, Sigridinpolku 5, Turku
• Saapuminen julkisilla: Mm. linja 13 Kauppatori–Uittamo (ks. Fölin reittiopas)
• Muita huomioita: Luonnonsuojelualue. Liikkuminen muualla kuin merkityillä poluilla on kiellettyä 15.4.–31.7. Koirat on pidettävä aina kytkettyinä.

Parin kilometrin pituisen luontopolun varrelle on sijoitettu pilapiirtäjä Seppo Leinosen kuvittamia opastauluja, joiden huumori uppoaa helposti kaikenikäisiin lukijoihin. Taulut kertovat havainnollisesti paitsi alueen kasveista, puista, eläimistä ja hyönteisistä, myös sen historiasta.

Oletkin ehkä kuullut, että alue on saanut nimensä herttuatar Katariina Jagellonican mukaan. Täällä hänen kerrotaan retkeilleen ja nauttineen piknikistä ratsuineen ja palvelusväkineen 1500-luvulla. Löytyypä polun varresta myös laakea, pöydän mallinen Katariinan kiveksi nimetty siirtolohkare. Mitä luulet, millaista täällä on silloin ollut? Miltä alue näytti renessanssin aikakaudella?

Ainakin nykyisin alue on täynnä luonnon pieniä ihmeitä! Lehdot, kedot, männiköt, korkeat kalliot, sammaleen peittämät suuret siirtolohkareet, maassa makaavat lahopuut sekä taivasta kohti kurottavat pökkelöt muodostavat yhdessä ainutlaatuisen kompaktin kokonaisuuden, 17 hehtaarin laajuisen pienoismaailman, jossa niin lasten kuin aikuistenkin mielikuvitus saa vapaasti virrata ja vaeltaa. Ja ennen kaikkea mieli saa levätä ja rauhoittua kaupungin liikenteen ja hälyn ulottumattomissa.

Vaikka talvilepoon valmistautuva lehtometsä vaikuttaa ensinäkemältä hiljaiselta ja uneliaalta, voi polulla kohdata ihastuttavia, uteliaitakin, meren ja metsän pikkuasukkaita: rantakivillä vaappuvia ja kaislikossa juhlapuvuissaan uiskentelevia sinisorsia, vanhojen tammien rungolla kipittäviä ja kuusenkäpyjä nakertavia kesyjä kurreja, ulkoilijoita tervehtimään uskaltautuvia sini- ja talitiaisia sekä hieman kauempaa meitä tarkkailevia mustarastaita ja variksia.

Entäpä mitähän kaikkea mahtaakaan lymytä ihmissilmän ulottumattomissa: pehmeän sammalpeiton tai paksun lehtimaton alla, muhkearunkoisten tammivanhusten kilpikaarnojen raoissa tai metsän pikkumetsurien, tikkojen, koputtelemien kolojen suojissa?

Marraskuun, tuo martaiden, kuolleiden sielujen mukaan nimetyn kuukauden, alku on täällä pullollaan maanläheisiä sävyjä – harmaata, ruskeaa, valkoista, vihreää, oranssia, beigeä, keltaista ja mustaa. Lehdet kahisevat askelten alla sulautuen vähitellen mutaiseen ja liejuiseen maahan.

Pähkinäpensaat kurottavat paljaita harjaksiaan kohti taivasta. Osa lehtipuista seisoa nököttää yhä kesäinen asu yllään kuin odottaen syysmyrskyn pauhua ja pakkasen kirpeää puraisua. Matalalla paistavat auringonsäteet lävistävät oksilla kiikkuvat oranssinkeltaiset tammenlehdet paljastaen niiden kauniisti kaartuvat suonistot. Röyhelöiset jäkälät ja sienirihmastot koristavat puuvanhusten runkoja kietoen ne ikiaikaiseen, pitsimäiseen syleilyynsä.

Viiden, kuuden kuunkierron kuluttua, kevään korvalla, tämä vähitellen lämpenevä paratiisi herää lempeästä unestaan. Ja ennen kuin huomaammekaan, se on täynnä vilkasta elämää, liikettä, ääniä, herkkää vihreyttä, sini- ja valkovuokkomattoja, sulosointuisten sinfoniasävelten kaikuja ja taidokasta kuorolaulua. Lupaan, että tapaamme uudelleen viimeistään silloin!