Tunturisusi 2014 – Kumputunturin mahtava jyrkänne, maailman reuna

Kumputunturille kulkeakseni otin suunnan Leviltä itäänpäin, kun tähän mennessä olin reissullani kulkenut aina länteen. Tuntureita olin nähty jo liki puolen tusinaa ja mielessä kävi ajatus, että mitä uutta koettava tämä toisi Särkitunturin lampien tai vaikkapa Aakenustunturin rakkakivikon lisäksi?

Aamuhämärässä matkatessani huomasin, kun tien vieressä istuksi puhelinlangalla hiiripöllö. Hiekkatieltä sivuun pongahtanut teeriporukka pisti ajatuksen sellaiseen vireeseen, ettei tarvinnut joutavia ajatella. Kartan tai navigaation tärkeys tuli jälleen selväksi tämänkin tunturin alle etsiessä, sillä paikalla ei ollut virallista viitoitusta tunturin juureen. Tämä sopi minulle, arvelin saavani olla rauhassa.

Löysin polun päässä olevan kääntöpaikan helposti. Siitä lähti vielä tienpätkä ylöspäin. Se ei kuitenkaan ole sopiva kaupunkilaisen autolle, eikä se ole pitkä kävelläkään, joten auto sai jäädä kääntöpaikalle suon laitaan.

Tallustelin muutaman sata metriä maastoauton uraa, kunnes polku muuttui pienemmäksi. Alempana rinteessä metsä oli vielä levottoman oloista: oksia, risuja ja ryteikköä siellä täällä, mutta mitä ylemmäs mentiin niin sitä suuremmaksi kävi tukin tilavuus, sitä harvemmassa niitä seisoi ja sitä rauhallisemmaksi kävi mieli.

Jossain kohtaa polkua oli kulkenut sikäli kylliksi, että omien ajatusten sijasta alkoi ymmärtää kuunnella luonnon ääniä. Erään isomman männyn kohdalla ihmettelemään pysähtyminen oli välttämätöntä, kun jupina ja kopina kävi latvassa. Käpylinnun värit vilahtelivat oksien takaa ja minä jatkoin matkaa.

Ylempänä alkoivat puut käydä pienemmiksi ja puolessa välissä matkaa oli täälläkin rakennettu kota ja nuotiopaikat.

Minun evääni olivat sitä sorttia, etteivät ne lämmittämistä vaatineet. Jatkoin ylöspäin.

Männyn tuska alkoi näkyä vääntyneinä ja harottavina runkoina kunnes lopulta kävi kasvu sen verran vaikeaksi, että loppuivat kokonaan ja rinnettä komista vain koivikko siellä täällä. Rippeet edellisen päivän sumuista näkyivät alhaalla. Näytti siltä, etteivät enää kauaa pitäisi pintaansa.

Huippu alkoi olla jo sen verran lähellä, että mieli kävi levottomaksi. Samalla hetkellä kun osui huipulla olevan mökin harja silmään, palasi mieleen tämän tunturin tarinat.

Palovartijan tornihan se siinä seisoi. Eikä tarvinnut kauaa miettiä tornin ikkunasta kurkistaessa, että mitä varten oli palovartijan mökki tämän tunturin laella. Lännessä nimittäin kumpuilivat maisemassa vuoroin tunturit ja notkot. Jos jossakin paloi, niin se kyllä tänne näkyi.

Idässä aukeni aivan toisenlainen todellisuus. Se puoli tunturista oli sitten jotakin, minkälaiseen en aikaisemmin ollut törmännyt tunturin päälle noustessani. Tasainen tai paikoitellen halkeillut kallio peitti tunturin lakea, kunnes itäpuolella se yhtäkkiä päättyi äkkijyrkänteeseen.

Näkymää tunturin reunalla seistessä eivät peittäneetkään enää tunturit, vaan alhaalla odotti tasainen maa. Tai siltä se ainakin sinä aamuna vaikutti, kun sumu pyyhki lopun horisontista näkyvistä. Aivan kuin tunturit olisivat loppuneet juuri tähän reunaan ja sitä seisoi itse siinä reunalla.

Sitä parempaa paikkaa olla ei siinä hetkessä voinut kuvitella. Kaivoin eväät repusta ja istahdin kivenmurikan päälle katselemaan maisemia.

Kiven päällä istuskellessani huomasin kuitenkin vielä erään asian. Vaikka aivan tasaisen näköisen kallion kohdasta näytti siitä kuitenkin paikoitellen työntyvän valkeita tai vaaleanpunaisia palloja esille. Myöhemmin kivistä kysyessäni sain selville ilmiötä kutsuttavan kumpukonglomeraatiksi, mikä on yksi Kumputunturin erikoisuuksiaan kaiken tämän muun lisäksi.

Aamun ajatukset siitä, etteivätkö tunturit olisi omanlaisiaan, oli karissut nopeasti tunturiin noustessa. Olisiko se ollut aamusella reissussa väsynyt mieli mikä laittoi ajatuksia päähän. Tälle illalle oli kuitenkin varattu aikaa palautumiselle ja suuntasin takaisin kohti Hotelli Hullua Poroa, missä minua odotti katajanöljyhieronta, sekä Ristorante Rennan lapin pitsa.