Lokan suuren sinen äärellä on puusirpaleiden ranta, jonka kertoma tarina saa mielen hiljaiseksi

Eräänä kirkkaana syyspäivänä saavuin sattumalta rannalle, joka teki mieleeni todella väkevän jäljen. Se ei ollut kaunis hiekkaranta eikä paratiisimainen laguuni. Se oli pieni ja huomaamaton rantakaistale, josta saattaisi helposti saapastella yli siihen kahta kertaa katsomatta. Vehreät rantakasvit havisivat suuren järven tuulessa, Lapin rajattoman taivaan alla.

Lähes äärettömänä levittäytyvä Lokka hohti sinisenä kaikessa voimassaan. Kaukana sen vastarannalla, vaaleansinisten veden ja taivaan välillä, erottui tummansinisiä vaaroja. Olin ollut kulkemassa pientä luontopolkua perheeni kanssa, mutta kesken polun poikkesinkin ulos hämärän metsikön suojista ja astelin järven rantaan. Annettuani silmieni levätä siinä kaikessa virheettömässä sinessä, katsahdin alas.

Jalkojeni alla levittäytyi hienoksi hioutuneiden, kepeäksi kuivuneiden, ilmavasti kalisevien puusirpaleiden matto.

Nostin yhden puupalan käteeni. Se oli tummaa puuta, sileämpää kuin sametti, kevyttä kuin balsapuu. Tunnustelin sitä sormissani, syyskuun aurinko oli lämmittänyt sen. Minulle tuli sen muodosta mieleen kala.

Seisoin Lokan rannalla puupala käsissäni ja tuijotin järven aavaa. Minulla oli vahva tunne, että seisoin eräänlaisella hautausmaalla. Puunpalat olivat kuin luita.

60-luvulla erämaajokien kuningas Luiro padottiin, ja vesi nostatettiin valtavan Posoaavan ylle. Veden alle hukkui kyliä, ihmiset joutuivat evakkoon kodeistaan. Sitäkö tarinaa tämä puinen ranta kertoo? Mistä mahtavat nämä puupalat olla peräisin? Ovatko Lokan alle jääneistä metsistä, vaiko rakennuksista, työkaluista, menetetyn maan elonmerkeistä?

Lokan pinnan alla on entisaikojen maailma. Taustalla Nattastunturit.

Ranta sai minut todella hiljaiseksi. Mietin, olisiko vastaava kohtalo mahdollista nykypäivänä. Voitaisiinko kokonaisia kyliä edelleen hukuttaa? Samalla painin oman mieleni kanssa tunnontuskia, koska en osaa edes kuvitella, kuinka kipeitä muistoja paikallisilla on veden pinnan alle jäänyt, enkä suoraan sanottuna tiedä, kuinka 60-luvun tapahtumiin tänä päivänä suhtaudutaan.

Mieleeni palasivat Sompio-kirjan tarinat, joissa mahtava, äärettömältä näyttänyt Posoaapa oli yhä olemassa, samoin kuin esimerkiksi Rieston, Korvasen ja Mutenian kylät. Mutenian rippeitä on edelleen Lokan rannalla muutaman rakennuksen verran, Riesto jäi keskelle järveä. Riestosta pelastettiin muuan komea talo, joka tänä päivänä on Sodankylän kotiseutumuseon päärakennus.

Lokan alle jääneestä Rieston kylästä pelastettu Kuukkeli-talo Sodankylän kotiseutumuseolla. Talossa on filmattu muun muassa Mosku-elokuvaa.

Mietin myös kolikon kääntöpuolta. Lokka ja Porttipahta ovat tätä nykyä kuulemma Sodankylän parhaita kalavesiä. Entä millainen olisi Lappi nyt, jos patoja ei olisi, eikä tekojärviä? Mahdotonta tietää, voi vain kuvitella. Isoja asioita mielen käsiteltäväksi.

Vasta hetken asioita mietittyäni palasin muun seurueeni luo. He olivat jo jatkaneet metsänrajassa kulkevaa polkua eteenpäin ja kavunneet lintutorniin.

Lintutornista oli maisema Lokan yli. Nattaset jäivät tornista katsottuna piiloon, mutta ne näkee Lokan padolta, josta kaikki sai alkunsa. Padon vieressä, sen kuivemmalla puolella, on nykyinen Lokan kylä.

Näkymä lintutornista

Ruska hehkui syyskuun alussa kauneimmillaan.

Lintutornille johdattaa seurattavissa oleva polku, ja paikka on hieno vierailukohde, vaikka reitin pitkostettu osuus onkin jo nähnyt parhaat päivänsä. Lokkaan johtaa Sodankylästä päällystetty tie, jota on mukava ja rauhaisa ajella. Kun tänne saakka ajaa, kannattaa poiketa kierros myös itse Lokan kylässä.

Kuva padolta.

Pysäköintipaikka kartalla. Varmistathan, että jätät autosi riittävän syrjään, jotta se ei ole kenenkään tiellä.

Lintutorni kartalla. Kartassa näkyvä, tornille johtava tie on pusikkoinen. Puinen ranta löytyy sen päästä.