Tunturisusi 2014 – Kätkätunturin reunalla virtaava Pahtakuru, Levin keskuksessa

Kätkätunturin Pahtakuru on paikka, missä pääsee Levin kulkija pienellä vaivalla näkemään melkoisia luonnonvoimien aikaansaannoksia. Kätkätunturi nimittäin nousee aivan Immeljärven rannasta, minkä vastakkaiselta rannalta nousee myös itse Levitunturi.

Itse kuru sijaitsee vielä sen verran sopivasti lähellä rantaa ja rannalla kulkevaa tietä, ettei tieltä tarvitse poiketa viittäsataa metriä kauemmas nähdäkseen kurua. Toki tänne asti tulleiden kannattaa nauttia pitemmältikin tunturin luonnosta, sekä rauhasta, mutta minun viimeiselle aamulle Pahtakuru oli juuri sopivalla sijainnilla.

Minun viikkoni Kittilän kairoilla alkoi tulla siis päätökseen. Söin tukevan aamupalan ja hyvästelin minua lämpimästi isännöineen Hotelli Hullun Poron.

Edessä oleva ajomatka etelään oli sen verran pitkä, että aamukahvin kaveriksi kaipasi myös hieman väkevämpää piristystä. Niinpä ajoin auton Pahtakurulle nousevan polun alle ja päätin käydä vetämässä vielä viimeiset henkoset tunturi-ilmaa ennen etelään paluuta.

Karttaan merkitty polku oli ensin pururadan levyistä ja oloista tietä muutaman sadan metrin matkalta, kunnes hieman noustessaan päätyi pienen nyppylän päälle. Tälle kohtaa kartassa oli merkitty kohtisuoraan rinnettä ylöspäin nouseva polku, vaan ei polusta ollut tällä kohdalla tietoa.

Siitä huolimatta lähdin tältä kohdalta nousemaan ylöspäin kohti kurua, olihan se lyhyin reitti ja kun kerta polku oli tälle kohdalle karttaan merkattu niin sitä kuljettiin. Välillä rinteestä erottui poluksi aistittavia kohtia, mutta ne hävisivät yhtä nopeasti kun olivat ilmestyneetkin. Tämä polku kaipasi selvästi kunnon viittaa ja kulkijoita.

Matkaa kurulle oli kuitenkin vain muutama sata metriä, joten poluttomuus ei päässyt näin aamuvarhaisellakaan kalvamaan mieltä.

Pian alkoikin jo rinteestä erottua sen sorttisia järkäleitä, että arvasi kurun olevan pian vastassa. Ja kun jyrkin kohta rinteestä taittui loivemmaksi, sitä huomasi seisovansa jo melkein kurun reunalla.

Kurun reunalla saattoi hengähtää ja katsella ympärille. Puut olivat hetkeä aikaisemmin jättäneet rinteen rauhaan ja maisema aukeni siltä osin koillisesta kaakkoon.

Horisontissa näkyivät muutamat lähiseudun järvet ja vieressä nouseva Levitunturi. Vieressä taas virtasi kivinen pahkakuru ikuista virtaansa. Toinen reuna kurusta oli loivaa ja sen verran maa-aineksen peitossa että sitä pitkin saattoi laskeutua kurun pohjalle.

Tällä rinteellä kasvoi mustikan varpu, jonka syksyn kylmyys oli maalannut siten, että koko reuna hohti punaisen kirjavana.

Toinen reuna oli taas toista maata, siis kiveä. Sitä ei saattanut kulkea. Paikoitellen se oli äkkijyrkkä kallion reuna, joka hetkittäin sortui loivemmaksi kivien ja järkäleiden virraksi. Tästä oli menty läpi ja voimalla ja tähän oli hetkeksi myös minun istahdettava alas.

Vaikka matkaa oli päivän verran jäljellä niin selvää on, että siinä ei silloin viiden tai viidestätoista minuutin tähden kannata huolta kantaa. Lopulta mieli oli valmis autorattiin, kapusin alas ja suuntasin kohti etelää.