“Mustikkavuoren Mörkö” Rautalammin Hanhitaipaleessa saa ensikertalaiselta niskakarvat pystyyn

Ei, se en ole minä tälläkään kertaa…

Ensikohtaaminen sekoitus yhtä aikaa alkukantaista pelkoa ja pikkupojan innostusta

Elettiin syksyä 2017. Käppäilin kaikessa rauhassa jo iltapäivän hämärtyessä pitkin Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevaa metsätietä syrjäisessä paikassa, joka on aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa. Katselin ympärilleni, mitä tien molemmilla puolilla näkyy, ja ihastelin samalla korkealle kohoavaa ja askel askelelta lähestyvää Mustikkavuorta. Metsä oli pääasiassa kuusikkoa, seassa koivuja ja mäntyjäkin siellä täällä. Yhtäkkiä niskakarvani nousivat pystyyn. Mitä muutaman kymmenen metrin päässä mäenrinteessä oikein on?!?

Voisin sanoa, että tunne oli kuin olisin nähnyt melkeinpä suden tai karhun samalta etäisyydeltä livenä. Tosin kyse ei ollut mistään nelijalkaisesta otuksesta, eikä siellä kyllä ollut lumimiestä tai Isojalkaakaan. Mutta karsean kokoinen kivi puiden takaa juuri ja juuri näkyi. Kivi oli niin suuri, että vaikka sitä ei kokonaan näreiden peitosta alhaalta tieltä nähnytkään, sen pelkkä olemus ja massa tuntui hallitsevan paikkaa.

Lunta ei ollut vielä maassa, joten tieltä oli helppo poiketa pois ja nousta ylemmäs rinteeseen katsomaan lähempää, mikä “mörkö” siellä piilotteli. Itse asiassa annoin sille saman tien lempinimen “Tampin Mörkö” tai “Mustikkavuoren Mörkö”, koska mörkö oli silloin ainoa kuvaus, jonka mielsin sopivaksi. Miten oikein muuten voisi kuvailla valtavaa siirtolohkaretta, jonka korkeus vastasi arviolta 1,5-kerroksisen omakotitalon harjakorkeutta, eivätkä muutkaan mitat kauaksi vaikuttaneet jäävän. Lisäksi, kun kiven “julkisivu” on kuin muinaisen pedon ammottava tumma kita, joka käy sitä mustemmaksi, mitä vähemmäksi käy ympäröivän valon määrä, kokonaisvaikutelmaa voisin kuvailla sekoituksella alkukantaista pelkoa ja pienen pojan innostusta.

Tieltä katsoen lähes kokonaan “metsän kätkemä” siirtolohkare avautuu näkökenttään hieman paremmin, kun pääsee kapuamaan ylemmäs rinteeseen.

Tuon ensitapaamisemme jälkeen olen käynyt kivellä useaan otteeseen yksin ja porukalla, ja tämänkertaisen reissun tein yhdessä Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa tammikuun 10. päivänä. Lunta oli ihan sanotaanko riittävästi, joten sitä piisasi myös lumikenkäilyyn aivan tarpeeksi. Retkipäivämme yhdeksi tavoitteeksi olinkin asettanut sen, että kävisin nyt kuvaamassa paikan “kunnolla” – sikäli kun meikäläinen sitä koskaan osaa tehdä. Ja vieläpä niin, että saisin kuvia sekä päiväsaikaan että pimeällä. Sen verran paljastan vielä, että tämän jutun kuvissa on sekaisin silloin ja myöhemminkin ottamiani kuvia. Vaan haitanneko tuo mitään.

Kiven mittasuhteet ovat hämääviä, sillä kun sen juurelle pääsee, huomaa vasta, miten suuri lippaluola kiven alle on muodostunut. Luolaan mahtuu todellakin määritelmän mukaan “vähintään 3 miestä sateenpitoon”. Tähän paikkaan mahtuisi sitä tekemään varmasti kymmenkunta. Ja jopa pidemmäksikin aikaa, sillä kiven alta löytyy paikka myös vaikka levittää paksu makuualusta ja käydä pitkälleen. Mieleni tekisikin yöpyä kohteessa, sillä kiven alla on takuulla rankemmaltakin sateelta suojassa.

Kiven sisässä. Mutta pakenemismahdollisuus on, jos vaikka kivi päättäisi yhtäkkiä lähteä liikahtelemaan. Mikä olisi sitten reaktioaika…

Annea ei juuri ajatus yöpymisestä siirtolohkareen alla hotsittanut, mutta Heikki innostui heti – kuten Heikki nyt innostuu – ja karvahatun alla alkoi ideatehdas jyskyttää, mitä kaikkea ohjelmaa kiven ympärille ja alle ja väliin ja sisään voisi kehittää. Kivikahvilaa sun muuta…

Mörön tragediset mitat

Oikeastihan tämmöiset paikat pitäisi mitata luupin kanssa eikä millään (pers)silmällä. Mutta kun ei aina ole sopivia mittavälineitä yksin liikkuessa mukana, vaikkapa esimerkiksi pelkän metrimitan kantaminen toki kovin vaivalloista olisikaan. Laserkeilausta (ei vissiin tekemistä hohtokeilauksen kanssa) olisi myös mahtavaa kokeilla, mutta varsinkaan semmoisia vempeleitä ei ole käytössä.

Tässä tapauksessa korvasin edes sen mittanauhan puutteen tekemällä uusintareissun kivelle 19. päivä. Repun taskussa oli viiden metrin takkuileva rullamitta, jonka nauha ei pysy enää pystyssä lerpahtamatta (sitä se ikääntyminen teettää). Sillä oli hyvä katsoa paikan perustiedot. Lisäksi mukana oli GPS-laite, joka tosin isojen mäkien ja kivien katveessa ei ihan parhaimpaan tarkkuuteensa pääse. GPS:n mittapisteet olivatkin kotona karttaohjelmassa katsottuna missä sattuu.

Kiven pituudeksi arvioisin reilut 10 metriä, ja pituudesta noin kolmannes olisi kiven alle jäävän lippaluolan syvyyttä, minkä mittauskin lopulta osoitti. Luolan katon korkeus riittää etureunastaan 180-senttisen kitukasvuisen seisomiseen kädet suorana, mutta perällä saa jo kyykistyä kunnolla. Siellä onkin lähinnä makuutilaa.

Nauhamitta näytti luolan suuaukon (jonka molemmilla puolilla on kivet) leveydeksi 260 cm, luolan syvyys suuaukolta perälle 300 cm ja etureunan korkeus 220 cm. Perältä luolan leveys on 470 cm + n. 150 cm sekalaista tilaa kiven välissä, sillä ison kaverin alle on kiilautunut lukematon joukko pienempiä kiviä, joiden välissä on loukkoja. Muutenkin nuo mitat ovat noin suurin piirtein likimain tarkalleen -mittoja.

Siirtolohkareen tukena ovat sen etureunasta molemmilla puolilla pienemmät kivet. Luolan pohja on suhteellisen tasainen sorapohja, jossa on myös hiesua. Joku metsäkanalintu on saattanut käydä piehtaroimassa keskellä lattiaa, koska siinä oli sen oloinen kuoppa ja linnun jätöksiä siellä täällä. Mutta muuten paikka oli tosi siisti, ei edes nuotionpohjia. Eikäpä oikeastaan tarvitsekaan olla, retkikeitin riittää, että tuli ei suotta rapauta kiviainesta eikä nokea sitä. Muutenkin kivi näyttää paikoin olevan melkoisen rapsakkaa tavaraa, joten jos sen alla ryömii, ei kannata hirveästi takoa sitä millään.

Ilmakuvan perusteella kivi näyttää ylhäältä katsoen lähes tasakylkiseltä kolmiolta, jossa kolmion kanta (eli kiven “julkisivu”) on kaikkein pisin. Ilmakuvan perusteella kiven ympärysmitaksi saattaa tulla semmoiset 25–30 metriä, kun mittasin sitä Paikkatietoikkunan ortokuvasta. Käsityksen kiven koosta saa kun vertaa sitä kiven edessä seisovaan Anneen. Aika pieneltä näyttää ihminen luonnon edessä. Ilmakuvan on ottanut Heikki Sulander Retkeilyblogi Rinkkaputkesta.

Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta paikallaan olevan päälle kasvaa puu

Kiven edestä katsottuna oikeanpuoleisella sivulla on enemmän rakoilua ja lohkeilua kuin muilla sivuilla. Ehkä kivi on liikkuessaan tullut ikään kuin kylkimyyryä, jolloin valtavat voimat ovat halkoneet ja murentaneet isosta kivestä pienempiä lohkareita tai sitten kiven tielle jääneet pienemmät kivet ovat vain saaneet nöyrtyä isompansa edessä. Joka tapauksessa kiven juureen on jäänyt soppia ja rakosia, joiden välistä pystyy varovasti ahtautumaan jättikiven alle. Mukavuus ja ergonomisuus kannattaa unohtaa.

Mörön tieltä katsottuna oikean sivun viereistä louhikkoa, josta pääsee kiven alle. Varovasti.

Kiven lähistöllä oleva tie on tehty joskus 1980-luvulla, ja läheinen isompi maantiekin vasta 70-luvun puolella. Mustikkavuoren Mörkö on siis saanut olla kaikessa rauhassa hyvin pitkään metsän peitossa. Kaikessa rauhassa on saanut kasvaa myös kiven päällä oleva puu. Eipähän se kummoista alustaa tarvitse puu kasvaakseen, ja vieläpä niinkin menestyksekkäästi, että ei ole pituudessa jäänyt kavereistaan jälkeen. No, onhan siinä toki alla useamman metrin jalusta, eli ei mikään reilu kilpailu.

Vielä voimissaan olevan männyn lisäksi kiven päältä löytyy pari päivänsä päättänyttä keloa.

Pimeää touhua

Koska meillä oli meininki tosiaan myös lumikenkäillä viereiselle Mustikkavuorelle, jätimme kiven rauhaan hetkeksi ja aloimme kavuta vuoren päälle. Lumikengistä oli apua, mutta melkoista tunkkaamista vuorelle nousu silti välillä oli. Huomattavasti helpompaa näytti olleen jänöjussilla, joka oli poukkoillut ristiin rastiin ja jonka näimmekin vilaukselta ylös päästyämme. Juuri muuta emme nähneetkään, sillä ilmassa oli runsaasti sumua, joka blokkasi tehokkaasti maisemat.

Jännä hussakka, vaikka pakkasta oli useita asteita. Ilmankosteus oli kuitenkin suuri. Ilmankos Heikin kopterikin nikotteli.

Mustikkavuoren päällä emme samoilleet pitkään, sillä hämärä alkoi hätistellä meitä pois vuorelta. Vuorelle pitää nousta uudestaan paremmalla kelillä, sillä se on niin korkea, että sieltä kuulemma ovat joskus näkyneet jopa Puijon tornin valot. Tiedä häntä, miten nykyään on, mutta mielenkiintoiset ja hienot maisemat kaukaisuuteen varmasti vuorelta avautuvat, kun sää on selkeä. Ja jos vain tähtikirkkaana yönä tai revontulien aikaan sattuisi paikalle, niin muistaisi käyneensä.

Pääsimme takaisin tielle ennen pimentymistä ja menimme nälän jo kovasti kutitellessa suolten seinämiä välillä ruokailemaan ja kahvittelemaan. Pientä päivän pidentymistä oli jo havaittavissa, mutta nyt en kaivannut valoisaa aikaa vaan nimenomaan pimeää. Syötyämme ja juotuamme kaappasimme myrskylyhdyt mukaan ja lähdimme takaisin Mustikkavuoren Mörön juttusille. Muutaman euron pilipalilyhtyjä kun olivat, niin sekä lamppuöljyn täyttöaukon korkin että vähän kaiken muunkin liikkuvan osan kanssa oli taisteltava, ettei lyhdyt vallan leviäisi käsiin.

Tunnelma muuttui melkoisesti, kun ympärillä vallitsi pimeys ja vain myrskylyhtyjen valo valaisi pienen alueen kerrallaan. Alkoi jo olla pientä seikkailun tuntua. Näin varmasti entisaikoina on tämänkin kiven luokse tultu synkän metsän läpi, jos paikka on vain ollut tiedossa. Paikallisen asukkaan muistissa ei ainakaan äkkiseltään ollut mitään kiveen liittyvää tarinaa kerrottavaksi, mutta arvatenkin suuren kiven katveessa on monet kerrat oltu säältä suojassa tai muuten vain piilossa pahaa maailmaa.

Myrskylyhtyjen valossa tuusaamisessa on jotakin erityisen tunnelmallista. Kelmeä keinovalo, jollaisen esimerkiksi LED-lyhty tai valkoisen valon otsalamppu saa aikaan, on aika tunteeton. Lisäfiilistä tuo lamppuöljyn katku, joka toisessa lyhdyssä oli erityisen voimakas. Lyhdyn sydämensäädössä oli jotakin sanomista, ja sydänlanka oli melkein tuuman ulkona vaikka ei olisi pitänyt. Ilmankos savutti.

Luolamiehiä ja -nainen. Heikki perhana…:D

Meiliinpainuva kokemus

“Mustikkavuoren Mörön” tapaaminen jäi ainakin minulle mieleen ensi kerrasta niin, että sen jälkeen olen käynyt paikalla useasti. Samaten olen pyrkinyt käyttämään muitakin katsomassa paikkaa tai vähintään vinkkaamaan kivestä heille. Yritin kysellä sähköpostilla mm. Rautalammin museolta ja vähän muiltakin mahdollisia historia- tai kertomustietoja kivestä, mutta toistaiseksi en ole saanut minkäänlaisia vastauksia tai sitten mitä olen saanut yksityisiltä ihmisiltä, heillä ei ole ollut mitään kiveen liittyvää jännää knoppia kerrottavana.

Turvallista lienee kuitenkin olettaa, että monet rako- ja lohkareluolat ovat olleet vähintään joskus jonkun suojapaikkoja. Isovihan aikaisia piilopaikkoja ja käpykaartilaisten piilopaikkoja on pilvin pimein. Joissakin luolissa on nähty venäläisten sotamiesten haamuja, ja joidenkin kerrotaan olevan niin pitkiä, että kun koira hävisi luolan sopukoihin, se tuli jostakin kartanon viinikellarista kilometrien päästä esiin.

Samaten isojen kivien saatetaan kertoa olevan jättiläisten viskomia tai muuten paikoilleen asettamia. Omavaltaisesti nimeämäni mörkö on varmasti muissa suissa eriniminen, ja sillä voi olla joku tarina, joka on vielä julkisesti kertomatta.

Millainen lienee tämän paikan tarina? Jos sinä tiedät sen, kerro se meillekin Retkipaikassa!

PAIKKA KARTALLA

Sijainti: N=6934230.480, E=486405.123
(ETRS-TM35FIN)

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.