Lumimetsä

Talviretki Sallaajärven luontopolulle, Jyväskylä

Sallaajärven aarnialue

Päätinpä kauniin helmikuisen talvipäivän kunniaksi lähteä pikku kävelyretkelle Sallaajärven luontopolulle, joka sijaitsee Taka-Keljossa, vajaan 10 kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta lounaaseen.

Kelpo kävelyretki siitä tulikin, sillä Taka-Keljon alueen mäet ovat tunnettuja hyvänä treenimaastona.  Eli ylämäkeä riittää. Ronsuntaipaleentien varrella voi halutessaan huoahtaa vaikka Rainer-kuusen (joka on mitattu tilavuudeltaan Suomen suurimmaksi kuuseksi vuonna 2007) tykönä, jonka luo on hyvin lyhyt, viitoitettu polku Ronsuntaipaleentieltä.

Itse pysähdyin lepotauolle vasta Jyväskylän Ladun majalla Kolmisoppisen rantaan. Toiveikkain mielin. Tarkoitukseni oli sijoittaa muutama lantti välipalaan – kenties paistaa makkara takassa – mutta repun kaivelu kolmeen kertaan ei tuottanut tulosta. Kukkaro oli jäänyt kotiin. Grrr.  Katsoin kateellisena makkaranpaistajia ja päätin säästää kaksi eväskeksiäni myöhemmäksi.

Sallaajärven luontopolun viitta

Jatkoin kapean Ronsuntaipaleentien talsimista (ei kevyen liikenteen väylää) ja litistin itseni mahdollisimman vasempaan laitaan, kun autoja tuli vastaan. Kolmisen kilometriä Ladun majalta tuli viimein vastaan odottamani risteys oikealle kohti Sallaajärveä.

Pikkutielle oli tulvinut vettä, mutta onneksi hyhmää ja jäätä ei riittänyt pitkäksi matkaa. Sallaajärven luontopolun kyltti oli erinomaisen hyvin piiloutunut kuusen juurelle, mutta tiesin aiemmilta käynneiltä, mistä polku alkoi. Ja sitä paitsi aiemmat kulkijat olivat tallanneet polun auki. Hyvä olikin, sillä olin luottanut siihen, että polulla pärjäisi ilman lumikenkiä.

Sallaajärven luontopolku sijaitsee aarnialueella, joka on osa 25 hehtaarin laajuista luonnonsuojelualuetta. Polulla on mittaa noin 1,6 kilometriä ja se on hyvin merkitty. Keskivaativa polku on välillä hyvinkin leveä ja tasainen, mutta pääosin se on kiemurtelevaa metsäpolkua, jonka varrelle osuu myös yksi jyrkkä mäki.

Polun opastetaulu mustavalkoisine karttoineen kertoo alueesta lisää heti reitin alussa, ja matkan varrella on 14 rastitaulua. Luontopolun kartan voi toki ennen lähtöä printata mukaan.

Sallaajärven luontopolun suorin kujaAarnialueen viehättävimpiä puolia on tietysti upea metsä, jossa ei törmää massiivisten hakkuiden jälkiin. Eikä vain yhden puulajin piikkisuoriin riveihin. Ja vaikka kävelymatkalla Sallaajärvelle oli tietä ympäröivissä metsissä sinänsä hiljaista, ei autotien varrella päässyt vaiteliaasta äänimaailmasta nauttimaan kuin hetkittäin. Siksi oli ihanaa astella puhtaanvalkoisella lumella ja kuunnella vain luonnon ääniä – aika hiljaista! – ja lumen rapinaa jalkojeni alla.

Mutkaisen alun jälkeen tulin suoralle polunpätkälle, kuin temppeliin johtavalle kunnianarvoisalle kuusikujalle. No, eräänlainen temppelihän metsäkin on. Hiljentymiseen sopiva.

Luminen luontopolku

Kuusikujalta luontopolku kääntyi vasemmalle huurteisen valkoiseen valtakuntaan. Pysähtelin tuon tuostakin ihailemaan lumikylkisiä ja -oksaisia puita, jotka olivat notkollaan hiutalerykelmien painosta. Keltaiset reittimerkkitäplät erottuivat loistavasti tästä vähävärisestä maisemasta. Syysruskan aikaan maalitäplät saavat kilpailla huomiosta keltaisten lehtien kanssa; talvella ei ole sitä vaaraa.

Muistelin, että pian kohtaisin puron. Näin kävikin, ja edessä oli pätkä pehmeää hyhmää, mutta paikan yli pääsi hyvin kuivin jaloin. Sitten polku kohosi ylöspäin ja laskeutui seuraavaksi polun korkeimmalta nyppylältä jyrkästi alas. Olin kiitollinen siitä, että ihan kävelyretken tieosuuksia varten olin varustautunut kenkiin kiinnitettävillä jäänastoilla, sillä rinne oli melkoisen jäinen ja liukas. Vastaan tulleella, polkua vastapäivään kulkevalla retkiseurueella oli ehkä helpompaa, kun he tallasivat polkua ylöspäin.

Kaatuneita puunrunkoja Sallaajärvellä

Sitten saavuin luontopolun ainoalle taukopaikalle, lumen alle peittyiden retkipöydän ja penkkien luo. Koska en voinut kehuskella runsailla eväillä, en ryhtynyt putsaamaan penkkejä lumesta. Näillä kohdin maasto on aina melko märkää, joten onneksi puron yli pääsi pitkoksia pitkin.

Taukopaikan liepeillä näkee varsin hyvin, mitä myrsky saa aarnimetsässä aikaan: lukuisia kaatuneita puunrunkoja lojui polun varrella. Koska luonnonsuojelualueella ollaan, ei kaatuneita puita ole raivattu pois, vaan ne saavat tarjota oman osuutensa metsän ekosysteemiin vähitellen lahotessaan.

Keski-Suomen maakuntauran nauha

Bongasin kohta palasen historiaa eli Keski-Suomen maakuntauran sinisen nauhan. Maakunnan eri puolille merkitty retkeilyreitistö syntyi 1970-luvun puolella, mutta 1980-luvun puolivälin jälkeen sitä ylläpitivät enää kunnat ja vähitellen reitistö rapistui useimpien mukana olleiden kuntien alueella. Osa maakuntauran reitistä on edelleen kuljettavissa, mutta paikoin polut ovat kasvaneet tai kasvamassa umpeen. Tässä kohtaa on kulkenut Jämsän ja Jyväskylän välinen osuus reitistä.

Luontopolku kääntyi vasempaan, suorarunkoisen kuusikon syliin. Joka ikisen oksan päälle oli takertunut lumipeite, joten kaikki puiden ääriviivat erottuivat tarkkaakin tarkemmin.

Lumiaukio

Kuusikon jälkeen eteen tuli sekametsää, upeita lumikuorman alla kamppailevia kuusia, korkealle kurottavia koivuja. Luontopolun oikealla puolella, lähimpien puiden takana oli pieni aukio. Mitähän siellä kasvaa?

Tällaista on, kun käy luontopolulla talvella! Maisema on tyystin toisenlainen kuin sulan maan aikaan, kun vihreät kasvit ovat talvilevolla. Polkujen opasteet kertovat usein kasveista, joista ei näe talvella hölkäsen pöläystä.

Tähän vuodenaikaan luontopolkuretkillä voikin keskittyä kokemaan metsän kauneutta, ääniä tai niiden vähyyttä, puhtaan lumen suloa.

Huuhkajakuusi

Lisäksi voi harrastaa toisenlaista maiseman tarkkailua ja miettiä, mitä kaikkia hauskoja muotoja lumi on onnistunut taikomaan esiin. Hätkähdin hieman, kun katsoin tätä lumipukuista kuusta. Mitä ihmettä se muistuttaa?

Jotain, millä on hassut kulmakarvat? Amerikan Uncle Sam-kotka? Vai olisiko sittenkin huuhkaja? Luonto taiteilijana…

Lumimetsä

Luontopolkuretkeni lähestyi loppuaan. Polun ympäristö väljeni ja huokasin ihastuksesta, kun pysähdyin katsomaan maalauksellisen kaunista, kookkaiden koivujen ja kuusien ympäröimää talvimaisemaa. Lunta sateli hiljalleen. Vaikka näkymä edessäni oli kuin mustavalkoisesta valokuvasta, en kaivannut siihen yhtään enempää värejä.

Maitolaituriteellä

Kävelin luontopolulta takaisin Ronsuntaipaleentielle ja huokasin. Nyt maistuisi pieni lepotauko, istahtaminen alas. Kun äkkäsin tien toisella puolella maitolaiturin, riemastuin. Taukopaikka! Olihan minulla ne kaksi keksiä matkassa ja varalle olin ottanut mukaan termoksellisen kuumaa vettä. Niinpä kömmin maitolaiturin suojiin, istahdin alas ja nautin pikkuruisen välipalani. Maitolaituriteehetki! Ja sitten lampsimaan takaisin kohti kotia – busseja kun kulkee tämän tien varressa vain harvakseltaan, eikä lainkaan viikonloppuisin. Paluumatka sisälsi onneksi enemmän alamäkitaivalta.

Sallaajärven luontopolulle pääsee helpoiten omalla autolla tai polkupyörällä. Autoille on luontopolun lähtöpaikassa pysäköintipaikkoja niukalti myös sulan maan aikana, joten talviaikaan on huomioitava että jos pysäköi tien laitaan, pitää muille tien käyttäjille jättää tilaa ohittamiseen. Kävelijällä ei toki ole moisia ongelmia…

Kartta N 6897739  E 427539

1 reply
  1. Pena
    Pena says:

    Taitaa joka retkikohteessa olla tilavuudeltaan Suomen suurin kuusi, koska Jääskelässäkin kerroit sellaisen olevan.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.